Talvipäivänseisaus

Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Kaiken maailman feisausta

Pääministeri Juha Sipilä A-studiossa

Vaikka minulla olisi ollut parempaakin tekemistä, otin asiakseni laatia demonstraation vaihemusiikin tekniikasta. Kysymyksessä on toistoon ja vähittäiseen vaihesiirtymään perustuva minimalistisen nauhamusiikin laji. Ideana on soittaa sama ääni, yleensä enintään muutaman sekunnin pituinen loputtomasti toistuva silmukka, yhtä aikaa kahdesta lähteestä niin, että äänet soivat aavistuksen verran eri nopeuksilla. Näin äänet ovat lähtiessään aivan samantahtiset, mutta erkanevat vähitellen toisistaan, kunnes riittävän pitkän ajan päästä toinen on ehtinyt kierroksen edelle ja äänet palaavat samaan vaiheeseen.

Alun perin ilmiö saatiin aikaan soittamalla kahta samanlaista nauhasilmukkaa kahdessa nauhurissa. Nykyään sitä on helppo kokeilla tietokoneen äänenkäsittelyohjelmalla.

Vaihesiirtymän musiikillisen käytön keksi – tai ainakin teki tunnetuksi – Steve Reich San Fransiscossa vuonna 1965. Hän äänitti katusaarnaajaa ja pyöritellessään nauhoista tekemiään lenkkejä huomasi hypnoottisen vaikutuksen. Tuloksena oli kappale It’s Gonna Rain.

Päätin havainnollistaa tekniikkaa Suomen pääministerin avustamana. Leikkasin hänen äskeisestä haastattelustaan pienen, vain 652 millisekunnin eli runsaan puolen sekunnin palasen. Kopioin sen äänenmuokkausohjelmassa 92 kertaa perätysten, jotta sain minuutin soivaa materiaalia.

Tarkoitus oli tehdä kaksi yhtä pitkää raitaa, joista ensimmäisessä silmukka toistuu 92 ja toisessa 93 kertaa yhden minuutin aikana. Alussa silmukat ovat siis samassa vaiheessa, mutta lähtevät heti erkanemaan. Minuutin päästä ne taas yhtyvät.

Tein alkuperäisestä raidasta kopion ja lisäsin kopioon yhden toistokerran. Sitten nopeutin kopiota suhteessa 93/92 ≈ 1,010869, nopeutusprosentti 1,087. Tähän oli ohjelmassa valmis toiminto. Panoroin alkuperäistä vasemmalle ja nopeutettua oikealle. Tältä se kuulostaa:

Tämä ei ole sävellys, mutta ehkä tulevan sävellyksen materiaalia. Katsotaan sitä sitten.

Minuutissa vaihesiirtymä tapahtuu aika äkkiä. Hypnoottisemman vaikutuksen saa, jos prosessista tekee esimerkiksi tunnin pituisen. Tässä käytetyllä materiaalilla toistoja tulisi 5521 ja 5522. Sitä voisi kuunnella työmatkalla tai ehkä nukkumaan mennessä, jos haluaa manata esiin painajaisia.

Toki sävellys vaatii muutakin kuin mekaanisen toiston. Reichin teos kestää 18 minuuttia, mutta hän esittelee matkan varrella uutta materiaalia ja käsittelee sitä vaihtelevasti.

Karanka

Lauantain kunniaksi ja mielijohteesta päätin pistäytyä katsomaan, olisiko Karangan tanssigalleriassa ajankohtainen syysnäyttely. Olihan siellä.

Muinaisen Karangan tanssilavan paikkaa ei löydä sattumalta, vaan se pitää tietää. Valtatieltä näkymän peittää tiheä nuori koivu- ja haapaviidakko. Sen takana pysäköintialue on säilynyt melko avoimena, samoin pyöreän tanssilattian paikka. Betoninen pohjakerros löytyy aukion perältä.

Tanssilava toimi 1980-luvulle, aikanaan hyvinkin vilkkaasti. Muistan, kuinka 70-luvulla isot pojat ja tytöt, siis se nuoriso, puhuivat usein Karangasta. Kaiketi ainoa oma kokemukseni Karangan rokki-illoista oli Crazy Cavan & The Rhythm Rockers aivan 80-luvun alussa. Toki ihan vain yleissivistyksen takia kävin.

Toiminnan loputtua paikka rappeutui ja lopulta paloi kai 1997. Raunioissa ovat sittemmin seikkailleet pyssyleikkien harrastajat, viimeksi käydessänikin paikalla oli vielä kaikenlaista rojua ja suojaverkkoja.

Yle on tehnyt jutun 2012. Paikkakunnan omat tutkimusretkeilijät kävivät samana vuonna.

Panin Googleen nämä kuvat ja myös ne, joita en kehdannut laittaa tähän juttuun.

Hagströmin huvila

Arvottomat-elokuvassa gangsteri Hagströmin huvilaa esittää Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa sijaitseva Villa Vuosanta, entinen Villa Karstén. Vuonna 1900 valmistuneen jugendhuvilan arkkitehdit ovat maineikkaat Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Nykyään kiinteistön omistaa Helsingin kaupunki, ja yksityinen yrittäjä vuokraa sitä juhla- ja kokouskäyttöön.

–Sä et siis halua mua mukaan? –En.
–Sä et siis halua mua mukaan?
–En.

Olen muutaman kerran käynyt portilla kurkkimassa, mutta en ole uskaltautunut peremmälle, kun en ole oikein tiennyt miten yksityistä aluetta paikka on. Jos siellä vaikka asuukin talonmies tai meneillään on juhlat. Tällä kertaa portti oli auki ja talo vaikutti hiljaiselta, joten kävelin rauhallisesti pihaan valmiina selittämään kulttuurimatkailuni luonteen.

–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?
–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?

Harri jää Volgaan odottamaan, kun Manne hiipii salaa huvilaan aikeenaan kaapata taulu takaisin. Sattumoisin meneillään on vakava neuvottelu Hagströmin ja hänen paremmin menestyneen kollegansa välillä. Manne suorastaan kerjää kiinnijäämistä kolistelemalla pimeässä keittiössä ja jättämällä savukkeen käryämään yläkerran huoneen tuhkakuppiin, juuri kun Hagström tulee käymään kassakaapilla. Lopuksi hän hyppää räystäältä salin ikkunan editse taulu kädessään vain sekuntia myöhemmin kun pomo on kääntynyt pois ikkunasta.

–Minua pyydettiin varoittamaan sinua, nyt olen sen tehnyt. Siinä kaikki.
–Minua pyydettiin varoittamaan sinua. Nyt olen sen tehnyt, siinä kaikki.

Hyppykuvan ottaminen ei onnistuisi nykyään, sillä suoraan ikkunan ja tikkaiden edessä kasvaa tuuhea poppeli. Tai ehkä laajakulmalla aivan puun juuresta.

Manne pääsee häipymään huomaamatta ja esittelee taulua seuraavana päivänä kahdelle biljardihaille Vallilassa.

Hagströmin hiekkaranta
Hagströmin hiekkaranta, Vuosanta

Mahtoiko Hagström useinkaan ehtiä nauttimaan upeasta merimaisemasta? Ehkä kymmenen vuotta aiemmin, mutta kymmenen vuotta on pitkä aika.

Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.
Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.