Laulua laulun päälle

Silloin tällöin nettijulkisuuteen pääsee livahtamaan mielenkiintoisia epävirallisia versioita tai miksauksia tunnetuista poppikappaleista. Usein kyse on yksittäisestä soitin- tai lauluosuudesta, joka on poimittu moniraitanauhalta. Joku, joka on päässyt kuulemaan alkuperäisiä studioäänitteitä, on onnistunut kopioimaan nauhoja itselleen, ja ennen pitkää äänitteet vuotavat julkisuuteen, yleensä Youtube-videon muodossa.

Jo vuosia on tunnettu John Bonhamin rumpuraidat In Through the Out Door -levyn äänityksistä Polar-studiossa loppuvuonna 1978 (esimerkiksi Fool in the Rain). Lukuisista Beatlesin lauluista on kuultavissa erillisraitoja, esimerkiksi Something-kappaleen basso ja rummut. Pitkälle 1970-luvulle asti studionauhureissa oli 8 tai 16 ääniraitaa, ja päällekkäisäänityksiä tehtäessä soitinosuuksia usein yhdistettiin samalle raidalle. Yksittäisiä soittimia voi siis olla jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta saada erilleen.

Liikkeellä olevien Beatles-raitojen suuri määrä lienee erittäin suosittujen karaokepelien ansiota. Näissähän pyritään vaimentamaan aina se alkuperäisen kappaleen osuus, jota pelaaja soittaa tai laulaa. Jotta tämä olisi mahdollista, on pelejä tehtäessä alkuperäiset moniraitaäänitteet kaivettu esiin ja eroteltu niistä kaikki mitä eroteltavissa on. En tiedä, onko ääniraitoja mahdollista kaivaa esiin pelitallenteelta vai ovatko vuodot peräisin studiosta.

Lopetin Abba-aiheisten nettifoorumien aktiivisen seuraamisen pari vuotta sitten, sillä niissä mitäänsanomattoman fanihömpän ja asiallisen musiikkikirjoittelun suhde on noin 98:2. Niinpä tulin tietoiseksi uudesta Abba-äänitevuodosta hieman jälkikäteen, mutten onneksi liian myöhään. Loppuvuodesta 2012 nimittäin livahti julkisuuteen parikymmentä Abban kappaletta, joissa lauluosuudet on nostettu pintaan ja soittimia vaimennettu. Ne ovat samoja äänityksiä, joista kappaleiden viralliset julkaisut on tehty, mutta joissakin tapauksissa sisältävät säkeistöjä ja introja, jotka on leikattu pois julkaistusta versiosta.

Nämä raa’at ja nopeasti kyhätyt miksaukset on ilmeisesti tehty Mamma Mia! -musikaalin tarpeisiin, sillä kappaleet ovat juuri niitä, jotka musikaalissa kuullaan. Ehkä niiden tarkoitus on auttaa lauluosuuksien harjoittelemisessa. Tosin kappaleista on tiettävästi tehty myös täydet transkriptiot, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Uskottavan selityksen äänitteiden alkuperästä esittää johtava Abba-fanaatikko Ian Cole blogissaan.

Mitä näistä miksauksista sitten paljastuu? Ainakin Dancing Queenin kuuleminen olisi auttanut transkriptiossa, jonka tein graduani varten. Laulustemmoja pystyy seuraamaan helpommin. Lopussa kuuluu Björnin laulama ääni, joka on jätetty virallisesta versiosta pois. Kuuluisa puuttuva säkeistö kuullaan, mutta se onkin todellisuudessa ensimmäinen säkeistö! Myös I Do, I Do, I Do, I Do, I Do sisältää ylimääräisen säkeistön.

Lauluäänien määrä lienee suurimmillaan Voulez-Vous-levyn kappaleissa, jotka on äänitetty 1978 ja 1979. Kuorojen massiivisuus on suorastaan häkellyttävä. Voidaan oikeastaan puhua kahden tai useamman itsessään moniäänisen linjan kontrapunktista. Vaikka laulut on nostettu pintaan, se ei välttämättä tee yksittäisten stemmojen selville saamista helpoksi. Tässä vaiheessa Polar-studiossa oli käytössä 24 raitaa.

Joukossa on myös kappaleita, jotka eivät sisällä kummempia yllätyksiä.

Linkit äänitteisiin löytyvät tästä keskustelusta. Kappaleita ei löydä hakemalla Youtubesta, sillä linkit ovat yksityisiä. Tahallani en julkaise suoria linkkejä tässä, sillä en halua helpottaa levy-yhtiön tekijänoikeusrobottien myyräntyötä. Jos asiasta kovasti kiinnostunut haluaa ottaa äänitteet itselleen talteen, hakemalla löytyy keinoja.

Jumala

Miltähän tuntuu olla samassa huoneessa jumalan kanssa?

Huomisiltana se selviää. Pohjois-Pasilassa seisovaan jättiläishalliin kokoontuu jumalan sanaa kuuntelemaan kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat maksaneet pääsylipuistaan 90–150 euroa.

Luulin jo jättäneeni jäähallispektaakkelit, sillä kaikki pakollisina pitämäni esiintyjät tulivat nähdyiksi viimeistään 90-luvulla. Puoliksi leikilläni olen joskus sanonut, että jos jumala joskus vielä tulee Suomeen, hänen takiaan on ilmeisesti vaivauduttava massatilaisuuteen. No, syksyllähän asiasta tuli sitten ilmoitus, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Teen sen kyllä ihan mielelläni.

Jumala kävi Olympiastadionilla niinkin äskettäin kuin 2004, mutta ilmeisesti nukuin tuolloin. Tarkkaamattomuuteeni vaikutti ehkä myös se, että tunnen hyvin satunnaisesti hänen soolotuotantoaan ja olen jopa hieman väheksynyt sitä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänen tuolloinen ohjelmansa sisälsi enimmäkseen hänen 1960-luvun yhtyeensä musiikkia. Sen jälkeen valpastuin: jos kerran on mahdollista kuulla tärkeimmän elossa olevan 1900-luvulla vaikuttaneen muusikon parasta tuotantoa hänen itsensä esittämänä, aikalaisen tulee tarttua tilaisuuteen, ennen kuin jompi kumpi kuolee.

Jumala esiintyi eilen Tukholmassa ja jatkaa Helsingistä Moskovaan. Tällä kiertueella on esitetty 52:ta laulua, joista 17 on soitettu joka konsertissa. Vähän alle kymmenen kappaletta on sellaisia, jotka on kuultu useimmiten, ja sitten on parikymmentä satunnaisesti esitettyä. Noin 33 kappaletta eli kolme viidesosaa ohjelmistosta on vuosina 1963–1970 julkaistua ja kuuluu siis populaarimusiikin korkeimpaan kaanoniin.

Soolotuotannosta ohjelmistossa on eniten kappaleita levyltä Band on the Run (1973), jonka onneksi itse tunnen toiseksi parhaiten. Kumma kyllä yhtään kappaletta ei ole jumalan runsaan mutta epätasaisen soolotuotannon kohokohtiin kuuluvalta levyltä Flowers in the Dirt (1989).

Tarkoitukseni oli syksyn mittaan perehtyä järjestelmällisesti jumalan tuotantoon vuodesta 1970 tähän päivään. Siihen ei aika eikä keskittymiskyky riittänyt, ja nyt viime hetkillä olen vain opetellut tunnistamaan kiertueohjelmistossa olevat kappaleet. Toki tunnen tuotantoa sieltä täältä, eihän kukaan musiikkia seuraava voi kokonaan välttyä jumalan vaikutukselta.

Esiinnyn julkisesti rationaalisena ja sentimentaalisuutta vieroksuvana aikuisena miehenä, mutta todellisuudessa olen samanlainen kirkuva fani kuin ne tytöt, jotka syntymäni aikoihin seurasivat jumalaa kaikkialle. Jumalan kohtaamisessa askarruttaakin ensi sijassa se, miten kestän tapahtuman ilman psykofyysistä murtumista.

Yksi mahdollinen valmistautumistapa on sellainen, että kuuntelisin kotona useana päivänä ennen tapahtumaa runsaasti jumalan sanaa syvällisesti eläytyen ja itkisin silmäni kuiviksi. Näin voisin itse kohtaamisen aikana olla rauhallinen, havainnoida ja painaa mieleeni asioita. Mutta toimisiko valmistautuminen tällä tavoin vai kiihdyttäisikö ylenmääräinen tunnelmointi päinvastoin haltioitumisen sietämättömiin mittasuhteisiin, niin että minut pitäisi kantaa tajuttomana ulos kesken tilaisuuden?

Pitäisikö sen sijaan joogata ja meditoida runsaasti, syödä terveellisesti ja nukkua paljon, jotta voisi astua tilaisuuteen täysin levollisena ja keskittyneen tarkkaavaisena?

Teki niin tai näin, kaikenlainen perinpohjainen valmistautuminen alkaa olla nyt myöhäistä, sillä jumala ilmestyy runsaan vuorokauden kuluttua. Mennään tästä ihan rauhallisesti hetki kerrallaan, isompaa meteliä pitämättä, ja yritetään pärjäillä. Korvatulpat mukaan, samoin piilolinssit päähän, ne kun sattuvat minulla olemaan nyt tehokkaampia kuin silmälasit, joten jumalan näkee paremmin. Eivätkä silmäripset roiski laseja sotkuisiksi, jos tuppaisi itkettämään. Mutta mitenkähän ne piilolinssit sitten pysyvät silmissä, jos oikein kovasti rupeaa vettä tulemaan?

CD:n joutsenlaulu

Kun puolisen vuotta sitten tiedotettiin, että Beatlesin koko tuotanto julkaistaan uudelleenmasteroituna laitoksena tänä syksynä, moni musiikinystävä varmasti alkoi toivoa parasta ja pelätä pahinta. Onhan popin ja rokin äänitemarkkinoilla viime vuodet raivonnut äänekkyyssota, loudness war, jonka tuoksinassa on paitsi julkaistu tasapaksuksi meteliksi puristettua uustuotantoa, myös raunioitettu joitakin vanhojen merkkiteosten uudelleenjulkaisuja. Beatlesin tapauksessa oli siis tilaisuus kaikkien aikojen möhläykseen mutta myös koko remaster-käsitteen maineenpalautukseen.

Onneksi ensihavainnot viittaavat jälkimmäiseen. Olen hankkinut ja kuunnellut nyt kaksi uudelleenmestaroitua levyä: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Abbey Roadin. Pepperin hankin ensimmäiseksi, ja kuuntelin sen läpi suorastaan hämmästyneenä: sointi oli eläväinen, kirkas ja tukeva. Kuulin yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet havaitsematta. Lujaa kuunnellessa Paulin basso tuntui paikoin häiritsevän kovalta, mutta se olikin ainoa häiritsevä asia. Luulen sitä paitsi, että alun perin basson oli tarkoituskin kuulostaa tältä. Vuoden 1987 laitosta on nimittäin moitittu puutteellisesta bassotoistosta, ja korvani on viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut juuri tähän ensimmäiseen CD-laitokseen. Vinyylejä en ole koskaan omistanut, ja vaikka kopioinkin ne kirjastosta (Sotkamon) kaseteille 80-luvun alussa, muisto niiden soinnista on peittynyt CD-versioiden alle. Peräti kiinnostuneena odotan niiden lausuntoja, jotka omistavat sekä vinyylit, vuoden 1987 CD:t että upouudet julkaisut.

EMI:n insinöörit Allan Rousen johdolla tekivät siis sen, mihin eivät Abban uudelleenjulkaisuissa ole kyenneet Tretow, Astley eikä Jonsson, vaikka on yritetty peräti neljä kertaa: palauttivat soinnin selkeyden, muhevuuden ja rokkikappaleiden jydän sortumatta ääntä värittävään kohinanpoistoon tai dynamiikkaa tukahduttavaan kompressointiin. Tästä laitoksesta tullee kanoninen Beatles-kuulemistoni, enkä vaivautune enää metsästämään divareista ylihinnoiteltuja vinyylejä.

Pieni kaupallisperusteinen kiusa kuulijaa kohtaan on kuitenkin saatu aikaan. Kaikista levyistä on tehty stereoversiot, jotka voi ostaa erillisinä. Stereolevyt ovat saatavissa myös yhtenä pakettina, jonka hinta on käytännössä sama kuin erillisten levyjen yhteishinta. Mono oli kuitenkin tärkeämpi julkaisumuoto yli 60-luvun puolivälin, ja vasta Abbey Road julkaistiin pelkästään stereona. Monomiksaukset kuulostavat raporttien mukaan hyvinkin erilaisilta stereoon verrattuna. Monolevyt ovat kuitenkin saatavissa vain yhtenä pakettina, joka on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin stereopaketti. Fanaatikot ostavat tietenkin molemmat paketit. Autenttisuutta hakeva voi tehdä esimerkiksi sellaisen kompromissin, että hankkii monopaketin ja viimeiset levyt irrallisina stereoversioina, ehkä Pepperiin tai Revolveriin saakka.

Uudet hienoiksi mainostetut pakkaukset eivät ole mitenkään erikoisia. Perkeleellis-saatanallisessa muovikotelossa levyt eivät sentään ole, vaan kolmia taittuvassa pahvikotelossa. Vihkosessa on pari lyhyttä artikkelia: historiallisia huomioita ja äänitystä käsitteleviä. Enemmänkin tietoa äänityksistä olisin mieluusti lukenut, vaikka löytäähän asiasta kiinnostunut kuulija toki laajan asiaa käsittelevän kirjallisuuden ääreen.

Itse levy on vailla sisempää suojusta pahvikuoren sisällä ja naarmuuntuu väistämättä käytössä. Ratkaisen tämän ongelman kopioimalla levyn heti häviöttömässä aiff-muodossa tietokoneeseen, jolloin vältyn myös optisen aseman häiritsevältä kohinalta kuuntelutilanteessa.

Mistä sitten tämän jutun otsikko? No, kesti toki kauan, ennen kuin Beatlesin tuotanto saatiin julki nykyaikaisessa muodossa. Niin kauan, että itse CD-levy alkaa olla historiansa lopussa. LP-levyn valtakausi kesti kolmisenkymmentä vuotta, eikä CD tule elämään sen kauemmin. Musiikin kulutus siirtyy yhä enemmän verkossa liikkuvien tiedostojen muotoon, mutta koska verkon välityskyky on vielä vuosia hyvin rajallinen, tulee uusia fyysisiä tallennemuotoja CD:tä korvaamaan. Nyt kun Beatlesin tuotanto on käsitelty digitaaliseen muotoon, se on tietenkin tehty parhaalla mahdollisella äänenlaadulla: ainakin 192 kilohertsin näytteenottotaajuudella ja 24 bitin tarkkuudella. Viiden vuoden kuluessa nämä samat äänitteet myydään meille vielä kerran, todennäköisesti blu-ray-muodossa, ennen kuin ne siirtyvät lopullisesti verkkoon.