Jumala

Miltähän tuntuu olla samassa huoneessa jumalan kanssa?

Huomisiltana se selviää. Pohjois-Pasilassa seisovaan jättiläishalliin kokoontuu jumalan sanaa kuuntelemaan kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat maksaneet pääsylipuistaan 90–150 euroa.

Luulin jo jättäneeni jäähallispektaakkelit, sillä kaikki pakollisina pitämäni esiintyjät tulivat nähdyiksi viimeistään 90-luvulla. Puoliksi leikilläni olen joskus sanonut, että jos jumala joskus vielä tulee Suomeen, hänen takiaan on ilmeisesti vaivauduttava massatilaisuuteen. No, syksyllähän asiasta tuli sitten ilmoitus, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Teen sen kyllä ihan mielelläni.

Jumala kävi Olympiastadionilla niinkin äskettäin kuin 2004, mutta ilmeisesti nukuin tuolloin. Tarkkaamattomuuteeni vaikutti ehkä myös se, että tunnen hyvin satunnaisesti hänen soolotuotantoaan ja olen jopa hieman väheksynyt sitä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänen tuolloinen ohjelmansa sisälsi enimmäkseen hänen 1960-luvun yhtyeensä musiikkia. Sen jälkeen valpastuin: jos kerran on mahdollista kuulla tärkeimmän elossa olevan 1900-luvulla vaikuttaneen muusikon parasta tuotantoa hänen itsensä esittämänä, aikalaisen tulee tarttua tilaisuuteen, ennen kuin jompi kumpi kuolee.

Jumala esiintyi eilen Tukholmassa ja jatkaa Helsingistä Moskovaan. Tällä kiertueella on esitetty 52:ta laulua, joista 17 on soitettu joka konsertissa. Vähän alle kymmenen kappaletta on sellaisia, jotka on kuultu useimmiten, ja sitten on parikymmentä satunnaisesti esitettyä. Noin 33 kappaletta eli kolme viidesosaa ohjelmistosta on vuosina 1963–1970 julkaistua ja kuuluu siis populaarimusiikin korkeimpaan kaanoniin.

Soolotuotannosta ohjelmistossa on eniten kappaleita levyltä Band on the Run (1973), jonka onneksi itse tunnen toiseksi parhaiten. Kumma kyllä yhtään kappaletta ei ole jumalan runsaan mutta epätasaisen soolotuotannon kohokohtiin kuuluvalta levyltä Flowers in the Dirt (1989).

Tarkoitukseni oli syksyn mittaan perehtyä järjestelmällisesti jumalan tuotantoon vuodesta 1970 tähän päivään. Siihen ei aika eikä keskittymiskyky riittänyt, ja nyt viime hetkillä olen vain opetellut tunnistamaan kiertueohjelmistossa olevat kappaleet. Toki tunnen tuotantoa sieltä täältä, eihän kukaan musiikkia seuraava voi kokonaan välttyä jumalan vaikutukselta.

Esiinnyn julkisesti rationaalisena ja sentimentaalisuutta vieroksuvana aikuisena miehenä, mutta todellisuudessa olen samanlainen kirkuva fani kuin ne tytöt, jotka syntymäni aikoihin seurasivat jumalaa kaikkialle. Jumalan kohtaamisessa askarruttaakin ensi sijassa se, miten kestän tapahtuman ilman psykofyysistä murtumista.

Yksi mahdollinen valmistautumistapa on sellainen, että kuuntelisin kotona useana päivänä ennen tapahtumaa runsaasti jumalan sanaa syvällisesti eläytyen ja itkisin silmäni kuiviksi. Näin voisin itse kohtaamisen aikana olla rauhallinen, havainnoida ja painaa mieleeni asioita. Mutta toimisiko valmistautuminen tällä tavoin vai kiihdyttäisikö ylenmääräinen tunnelmointi päinvastoin haltioitumisen sietämättömiin mittasuhteisiin, niin että minut pitäisi kantaa tajuttomana ulos kesken tilaisuuden?

Pitäisikö sen sijaan joogata ja meditoida runsaasti, syödä terveellisesti ja nukkua paljon, jotta voisi astua tilaisuuteen täysin levollisena ja keskittyneen tarkkaavaisena?

Teki niin tai näin, kaikenlainen perinpohjainen valmistautuminen alkaa olla nyt myöhäistä, sillä jumala ilmestyy runsaan vuorokauden kuluttua. Mennään tästä ihan rauhallisesti hetki kerrallaan, isompaa meteliä pitämättä, ja yritetään pärjäillä. Korvatulpat mukaan, samoin piilolinssit päähän, ne kun sattuvat minulla olemaan nyt tehokkaampia kuin silmälasit, joten jumalan näkee paremmin. Eivätkä silmäripset roiski laseja sotkuisiksi, jos tuppaisi itkettämään. Mutta mitenkähän ne piilolinssit sitten pysyvät silmissä, jos oikein kovasti rupeaa vettä tulemaan?


julkaisi

tämän aihepiiriin

kuuluvan jutun.

Asiasanat:

Kommentit

2 vastausta artikkeliin “Jumala”

  1. Jumalan vierailu sotkee omaa elämääni pahemman kerran. Joudun Hänen takiaan paikkaamaan kitarakvartetissa yhden jäsenen kokoisen aukon, sillä tämä jäsen menee myös seuraamaan Jumalan lavaolemusta ja näin tehden ei siis pääse soittamaan erään musiikkioppilaitoksen konserttiin ja itse joudun siis soittamaan tapahtuman takia Leevi Madetojan ”Arkihuolesi kaikki heitä”-teosta.

    Lisäksi yksi omakin oppilas on katsonut tärkeämmäksi kuulla Ylijumalan ääntelyä kuin viikoittaisen Arkijumalansa Opastusta!

  2. Jumalan esiintyessä vallitsi pikemmin rauhallisen nostalgisoiva kuin herätysjuhlamainen tunnelma. Herran huone oli täynnä ja olo turvaisa.

    Esitys ei yllättänyt yllekirjoittanutta millään lailla, ja olisikin ehkä ollut parempi olla opettelematta tämän esiintymiskiertueen epistolaa etukäteen ulkoa. Aloituskappaleena oli mahdollista kuulla Hello Goodbye tai Magical Mystery Tour, edellinen tuli. Lopussa oli tuleva tietenkin The End, ja kysymys oli vain siitä, tuleeko myös koko Abbey Roadin lopun medley. Tuli.

    Esityksen draaman kaari oli suunnilleen sellainen, että alussa oli reippaita rokkeja, sitten vähän akustisempaa ja lopussa taas täysi rähinä päälle. Encoret aloitettiin hiljaisemmilla kappaleilla ja lopussa taas rokattiin kunnolla. Jumala soitti enimmäkseen Beatles-bassoa, mutta vaihtoi välillä kitaraan ja pianoon. Pelkästään Hey Judea varten lavalle raahattiin värikäs pystypiano, jossa mielestäni oli parempi ääni kuin muutoin soitetussa Yamaha-flyygelissä.

    The Endissä oli viralliseen tapaan kolme soolokitaristia, ja ilmeisesti kosketinsoittaja soitti bassoäänet. Laboriel soitti niinikään rumpusoolosta Ringon virallisen version.

    Kitaristien sointi oli hyvä, ja hekin soittivat kaikki sävelletyt osuudet ja enimmät soolotkin virallisten levyversioiden mukaan.

    Tästä esityksestä voisi näköjään kirjoittaa arvostelun Viralliseen lehteen.

    Sävellajeista en ole ihan varma. Arvelen, että joissakin Beatles-kappaleissa sävellajia oli pudotettu, mutta Wings-kappaleet tuntuivat menevän viralliselta korkeudelta. Ei ollut äänirauta mukana. Saattaa myös olla niin, että jumalan lauluäänen tummumisen takia sävelkorkeus vain vaikutti matalammalta. Asiaa voisi tutkia kuuntelemalla tältä kiertueelta tallennettuja Youtube-videoita.

    Sain seurata esiintymistä kohtuullisen hyvältä paikalta, ja videokuva näytti lisäksi hienosti lähikuvia ja soiton yksityiskohtia. Nykyään ei tarvitse enää teatterikiikaria. (Niin kuin vuonna 1987 Dylanin konsertissa, jossa haksahdin lainaamaan kiikariani takanani istuvalle. Alle minuutissa kiikari oli menossa kovaa vauhtia poispäin katsomolohkon puolivälissä.) Lähikuva kavalsi myös, kuinka jumala lunttasi aina seuraavan kappaleen nimen listasta ja luki suomenkielisiä lauseita paperista.

    Äänen sointi olisi voinut olla parempi. Nyt se oli turhan kumiseva, ja jumalan laulu hukkui etenkin rokeissa muuhun ääneen. Laborielin isot rummut tuntuvat vähän omituisilta tässä musiikissa. Perkussiivisen keskialueen tulisi olla ainakin Beatlesin kappaleissa paremmin kuuluvissa. Sinänsä rummut eivät tulleet liian kovaa, vaikka mies ilmiselvästi löi erittäin lujaa 2B-kapuloillaan.

    Ainoa hieman turhalta tuntunut ohjelmanumero oli Johnin Give Peace a Chance, joka tuli A Day in the Lifen jatkona.

    Kestin esityksen suuremmin murtumatta. Ja kyllähän kahdessa ja puolessa tunnissa ehtii jo hieman puutuakin. En tunne enää välttämätöntä tarvetta jumalan kohtaamiseen, kun olen sen nyt kokenut. Onneksi ehdin, niin asia ei jää vaivaamaan loppuiäksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *