Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.
Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.
Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.
Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.
Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.
Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.
Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.
Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.
Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.
Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.
Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.
Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.
Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.
Päätteeksi vastakuva taannoiselle suomaisemalle. Värit ovat käyneet vähiin. Tässä laajempi versio.
Tämän sarjan kaikki osat:
- Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
- Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
- Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
- Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
- Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
- Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
- Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
- Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
- Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
- Talven yritystä
Vastaa