Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Ympäri korvia

Ympäri korvia 22.1.2013 kello 19 Helsingin konservatoriossa

Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

Keitä kavereita?

Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

Siis omia kappaleita koko konsertti?

Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

Vai niin. Mitä muuta?

Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

Elektronisen musiikin historia

Radiossa alkoi viikko sitten elektronisen musiikin historia Avaruusromun jäljillä. Suosittelen sitä jyrkästi kaikille. Jukka Mikkola on koonnut kolmeentoista tunnin pituiseen ohjelmaan elektronisen musiikin merkittäviä teoksia viisikymmenluvun alusta tähän päivään.

Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.

Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.

Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.

Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max Mathewsin Bicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.

Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.

Ligetin Artikulationista on muuten tehty kuuntelupartituuri.

On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.

Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.

Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.

Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.