Avainsana-arkisto: Kajaani

Lynksit suohon

Vastaa
Mustan menolatu

Mustan menolatu

Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

Leipälyriikkaa

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

Rouvankangas 2 (Kansanhiihto 1977)

2 vastausta

Tuulenpuuskan hahmossa pyyhältänyt aikasiirtymä ei saanut tällä kertaa puhalletuksi kansanretkeilijää 1970-luvulle, mutta keltaiset ja punaiset maalimerkit riittivät herättämään uteliaisuuden. Täälläkö ennen hiihdettiin? Onko joskus ollut aika, että hiihtoladun tekemiseen on riittänyt risujen raivaus, kohtuullisen tasainen maanpinta ja parikymmentä senttiä lunta? Ettei ole tarvittu autolla ajettavaa kymmenmetristä valaistua kiitorataa?

Kovin selvää muistikuvaa ei ollut siitä, miten ladut aikoinaan metsässä kulkivat. Punainen reitti taisi olla vaativampi: se oli ehkä pitempi ja siinä oli jyrkempiä mutkia ja mäkiä. Keltainen saattoi olla leppoisampi.

Voisikohan merkkejä vielä seurata? Pystyisikö reitit rekonstruoimaan vaikkapa sillä tavalla, että panisi GPS-reittitallentimen reppuun tikittämään ja antaisi maalitäplien johdattaa kulkua? Tuumasta toimeen, kansanretkeilijästä tulee kansanhiihtäjä vaikka keskellä kesää.

Ensin punainen. Reitin lähtöpaikka taisi olla vanhan Prikaatintien ja Sotkamontien risteyksessä Palokankaan kulmalla. Tässä näkyy moottorikelkkareitin alku, mutta punaiset merkit ilmestyvät puihin muutaman kymmenen metrin päässä.

Prikaatintien alku siirrettiin sittemmin muutaman sata metriä etelään vanhan pellon kohdalle, ja vanha tie kasvaa sammalta ja pusikoituu kovaa vauhtia. Teiden väliin unohtui pieni kolmiomainen metsä. Moottorikelkkaura seuraa melkein punaisen paluulatua – tarkkaan ottaen latu on tästä vähän oikealle ja yhtyy kelkkareittiin suunnilleen siinä, missä polku lakkaa näkymästä. Punainen menolatu on tästä vasemmalle.

Tien ja pellon ylityksen jälkeen alkaa varsinainen Rouvankangas, ja reitti löytyy helposti. Se nousee oikopäätä kohti kankaan korkeinta kohtaa.

Seuraa heti käännös oikeaan ja reipas lasku takaisin kankaan juurelle, kohti Hoikanlampea.

Punainen laskee ylhäältä oikealta lähelle tietä ja yhtyy tässä vähäksi aikaa keltaiseen. Tässä ollaan lähimpänä vanhaa Kivimäentietä.

Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien vartta, kunnes erkaantuvat seuraavassa nousussa. Taustalla häämöttää Prikaatintien risteys, jutun ensimmäisessä kuvassa sama paikka toiseen suuntaan.

Noustaan taas kankaan päälle, ja ensimmäisen kerran pitää oikein miettiä suuntia. Keltainen jatkaa suoraan kankaan yli, mutta punaisia merkkejä on kahteen suuntaan: etelään kohti kuusikkoista notkoa ja itään kohti kankaan lakea. Päätän seurata ensiksi ylempää reittiä. Kymmenen–kaksikymmentä vuotta vanha hakkuuaukko haittaa hieman, mutta merkit löytyvät pian toiselta reunalta. Laella näyttää olevan taas risteys: oliko punainen latu kahdeksikko? Kuljen maston taitse, ja kun tulen kelkkareitille, punaiset merkit ovat hävinneet. Päätän etsiä reitin loppuvaiheet ja palata sitten tutkimaan puuttuvaa osuutta.

Kelkkaura yhtyy mastolle menevään tiehen, ja rinteessä huomaankin, että punaisen ladun loppulasku tulee maston toiselta puolelta. Se tulee tien kohdalle suunnilleen siinä, missä tie alkaa kaartaa vasemmalle. Tässä taidettiinkin ottaa melkoiset vauhdit aikanaan. Kuljen reitin loppuun, jotta saan sen piirretyksi kartalle, ja palaan etsimään keltaista latua.

Keltaiset merkit ilmestyvätkin tyhjästä tämän saman rinteen puolivälissä. Keltainen reitti on kankaan länsipuolella ja yläosissa hyvin selvä: se seurailee laitoja, nousee mäen päälle ja käy mutkan itäpuolen tiheämmissä metsissä. Siellä merkit myös katoavat, ja loppuosa jää arvailtavaksi. Ei kai se suinkaan voi ristetä punaisen kanssa siinä, missä punaisen hiihtäjillä on alamäessä kaikkein kovin vauhti? Risteyksen täytyy olla mäen päällä, mutta siitä ei näy merkkejä.

Sitten vielä loput punaisesta. Alan seurata punaista reittiä ensin vastamäkeen ja sitten suoraan pitkin kankaan lakea etelään. Täällä merkit näkyvätkin kauas. Vähän matkan päässä ylitetään keltainen ja mennään alas kuusikkoon. Merkit häviävät, mutta ilmestyvät taas yllättäen lähellä keltaisen reitin eteläisintä kohtaa. Toisen kerran merkkejä joutuu hakemaan lähellä varastoalueita, missä on tuore (10–20 vuotta) aukko.

Käännytään taas kohti kankaan korkeita keskiosia. Täältä avautuu jopa hieman näkymiä etelän suunnalle. Sitten laskeudutaan itäpuolen soisempaan ja tiheämpään metsään, ja merkit katoavat – tietysti, sillä ei täällä 35 vuotta sitten ollut isoja puita, joihin merkkejä olisi voinut maalata. Loppumatka onkin taas arvailua, kunnes nousen lähellä mastoa kuivalle kankaalle ja löydän merkit uudestaan.

Tässä ovat kulkemani reitit Google-kartalla:


Näytä Rouvankankaan ladut suuremmalla kartalla

Keltainen on aika selvä. Punaista tulkitsen näin: koillinen silmukka ei kuulu reittiin, vaan on oma harhautumiseni. Varsinainen punainen reitti lähtee vähän matkaa keltaisen kanssa kuljettuaan etelään, mutta tässä voi myös oikaista kankaan yli suoraan korkeimmalle kohdalle ja loppulaskuun (tai voi hiihtää vain ladun eteläisempää lenkkiä). Sekä punaisen että keltaisen itäisimmät osat ovat arvailujen varassa, siellä ei näkynyt merkkejä.

Katsotaanpas vielä vanhasta ulkoilukartasta:

Mitä ihmettä, Rouvankankaalla ei ole latuja ollenkaan! Laajankankaan ja Kylmän lenkit ovat kyllä kartassa, ja Vimpelin tietysti. Eivätkö Rouvankankaan ladut olleetkaan virallisia kaupungin latuja? Kuka niitä sitten ylläpiti, prikaatiko? Nuo kiintorastit muistelen kyllä suunnistaneeni.

Olisiko näillä main harrastettu kansanmäenlaskua? Valokuva-albumissa vuoden 1977 kohdalla on kaksi kuvaa, jotka ovat Kainuun Sanomien kuvaajan ottamia. Toimittaja ja kuvaaja ilmeisesti hiljaisena uutispäivänä ajelivat ympäri kaupunkia ja miettivät, mistä voisi tehdä jutun. Rouvankankaan rinteessä lähellä prikaatin risteystä oli pari poikaa laskemassa itse tamppaamaansa jyrkkää mäkeä.

Toivottavasti lehtijuttu vielä löytyy arkistoista.

Laitan tähän vielä sivuhuomautuksena ulkoilukartasta otteen, jossa näkyy alkuperäinen Kylmän latu. Sehän oli olemassa vielä melko kauan sen jälkeen, kun Laajankankaan latu jäi asutuksen alle 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kansanhiihtovihko oli laatikossa Koivuniemen talon kohdalla, ja rastin 21 kohdalla oli hieno alamäki. Kartassa näkyy pohjoispuolella toinenkin latu, lieneekö se nimeltään Variskankaan tai Savikon lenkki? Sitä en valitettavasti koskaan hiihtänyt.

Ennen oli kaupungilla varaa pitää yllä kansanhiihtolatuja ja kiintorasteja, urheiluhan tapahtui yleensä ulkosalla. Nykyisin keskitetään ponnistukset siihen, että loputkin talviurheilulajit saadaan siirretyksi sisähalleihin.

Tämän jutun kuvat myös täällä, vähän suurempina.

Rouvankangas

1 vastaus

Kansanretkeilijä päättää sunnuntaikävelyn kohteen yleensä viime tingassa tai vasta matkalla. Ratkaisu syntyy holtittomasti ja mielivaltaisesti ja saattaa aiheuttaa reippaassa vauhdissa kiperiä äkkikäännöksiä ja syöksyjä. Näennäisen älyttömiin päätöksiin löytyy usein selitys henkimaailmasta. Tällä kertaa tapahtui heittäytyminen rutiininomaiselta kävelytieltä vilkkaan valtatien yli hyvin tuttuun mutta vuosikausia käymättä olleeseen metsään, ja retken mielekkyyttä voisi luonnehtia psyko- ja urheiluhistorialliseksi.

Virallisen kameran ollessa Jas-tekniikan (jakt, attack och spaning) kynsissä oli luontokuvauksessa yritettävä repiä kaikki irti taskussa alinomaa mukana kulkevasta pokkarista. Sehän toki oli jo aiemmin osoittautunut etevämmäksi kukkien lähikuvauksessa. Nyt kesäkuun alkupäivinä saattoikin sitten odottaa jo monenlaisia liikkuvia hyönteisiä.

Kangasperhonen yrittää siipiensä vihreän alapinnan avulla naamioitua mustikanlehdeksi, mutta katajan oksalla temppu ei ole kovin uskottava.

Päiväperhosen kuvaus pikkukameralla tapahtuu seuraavasti: Kun perhonen laskeutuu lähettyville, kuvaaja jähmettyy heti paikalleen ja tsuumaa polttovälin suurimmilleen. Sitten hän kääntyy kohti perhosta hitaammin kuin tuulessa huojuva varvikko ja alkaa ottaa kuvia. Puolen metrin päähän päästyä kuvausohjelma vaihdetaan supermakroksi, jolla voi tarkentaa senttien päähän. Sitten taas lähestytään varoen heiluttamasta kasveja ja jatkuvasti laukoen. Jos kuvaajalla on malttia ja tuuria, hän saattaa päästä parin sentin päähän perhosesta, jolloin siivet voivat täyttää puolet kuva-alasta. Tällä etäisyydellä syväterävyyttäkin voi jo käyttää hyväksi.

Tänään kangasperhoset ovat aika kesyjä. Kuumana ukkostavana päivänä ne saattavat lennellä polulla kulkijan edellä varoittamassa lähestyvästä ukonilmasta: ne laskeutuvat ja hankaavat siipiään vastakkain esittäen näin symbolisesti staattista sähköä.

Kovakuoriaiset eivät yleensä lennä karkuun, mutta ne kiepahtavat helposti lehden taakse hankalaan asentoon.

Puolukoita on tulossa, kuten mustikoita ja alempana lakkojakin.

Sotakoneet ovat kuluttaneet kankaan tasaisen lakiselänteen paikoin velliksi. Rouvankangas, aikaisemmin suosittu ulkoilu- ja marjastuspaikka on jostakin syystä annettu militäärien harjoittelualueeksi. Korkeimmalla kohdalla on masto, ja räikeä moottorikelkkaura halkaisee kankaan.

Sivummalla riittää kuitenkin ehyttä kangasta. Kävelen mäen eteläiselle rinteelle, josta avautuu jopa hieman näkymiä kaukaisille vaaroille. Alhaalla on yhä vuosikymmeniä vanha epämääräinen varastoalue, jota kai on viimeksi käytetty puutavaran varastointiin ja haketukseen. Etsin alueelle johtavan tien varresta paikkaa, jossa talvella 1983 Erkki Virtasen (nimi muutettu) kanssa räjäytin nuotiossa retkikeittimen butaanisäiliön. Tuo kummallinen episodi on vuosien saatossa elänyt mietteissäni vaihtelevina kaunokirjallisina kehitelminä, enkä nykyään ole edes varma siitä, tapahtuiko se todella vai kuvittelinko kaiken. Komea tulipatsas siitä joka tapauksessa syntyi.

Ei löytynyt Camping gaz -säiliön riekaleita, vaan tämmöinen lieriö. Pesukoneiden, televisioiden ja sohvien heittäminen metsäteiden varteen on kauneinta suomalaista kansanperinnettä.

On täällä lemmikkien hautausmaakin. Kai. Nimet eivät ainakaan kuulosta sankarivainajilta.

Kukkia heille, sitten kotia päin kankaan länsilaitoja pitkin.

Silloin tapahtuu se, mikä on tähän asti leijunut vain aavistuksena ilmassa: tämän retken kenties varsinainen tarkoitus tulee näkyväksi, tuulenpuuska käy läpi männikön ja aikasiirtymä yrittää heittää minut takaisin 1970-luvulle. Puunrungoissa on tutunoloisia merkkejä:

Tämän jutun kuvat isoina ja toinen mokoma lisää täällä.

Umpihankihiihto 2012

3 vastausta

Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.

Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.

Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.

Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.

Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.

Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.

Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.

Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.

Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.

Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.

Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.

Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.

Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.

Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?

En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.

Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.

Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan  jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.

Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.

Kajaani 23.2.2007

Vastaa

Talvi 2007 näyttää olleen Kajaanissakin vähäluminen.

Kuvan koulussa ja tässä lähimmässä siivessä aloitin koulutieni. Tässä rakennuksessa, erinimisissä kouluissa, olen viettänyt yhteensä seitsemän vuotta. Ensimmäinen luokkani oli suunnilleen vasemmalla olevien männynrunkojen välistä näkyvässä kohdassa. Ilmassa kummittelevat muistot ovat saaneet aikaan kuvan unenomaisen hohteen.

Kansanhiihto 1972

1 vastaus

Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.

Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkin syksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.

Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.

Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.

Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.

Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.

Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.

Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.

Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.

Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.

Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!

Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.

Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.

Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.

Kansanhiihto 2012

3 vastausta

Teatterimies Juha Hurme kysyi taannoin radion Kultakuumeen kolumnissaan: ”Onko vapaa hiihtotyyli miljöörikos, koska se vaatii onnistuakseen vähintäin nelimetrisen ja usein käytännössä leveämmän kaistan raivaamisen metsään, kun sukupuuttoon kuollut perinteinen hiihto taasen perustui puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtivaan latuun?” Jutun pääaiheena oli taide, mutta hiihto on niin tärkeä asia, että se sopii hyvin ottaa esiin monenlaisissa asiayhteyksissä. Hurme on viisas mies, suosittelen jyrkästi kaikille hänen radiojuttujensa kuuntelemista.

Niin sanottu vapaa hiihtotyyli on osoittautumassa rikokseksi tai ainakin avunannoksi rikokseen. Tiedä sitten, onko kyseessä miljöörikos, ehkä ennemminkin kulttuuririkos, mikäli laki sellaista tuntee.

Mutta ensin täytyy asettaa oikeaan yhteyteen käsite ”vapaa hiihtotyyli”. Sehän tarkoittaa suomeksi luisteluhiihtoa, jota on iät ajat harrastettu keväisillä hangilla ja järvenjäillä. Sillä hiihtäjä saavuttaa huiman vauhdin, ja aurinkoisella järvenselällä myötätuulessa voi päästä suorastaan hurmioituneeseen lentoonlähdön tunnelmaan. ”Vapaa” tulee kilpailusta: kun hiihtäjä saa vapaasti valita nopeimman hiihtotavan, hän valitsee luistelutyylin, aivan niin kuin vapaauinti tarkoittaa käytännössä kroolausta – en ainakaan muista nähneeni kenenkään käyttävän rinta- tai koirauintia vapaauintikilpailussa.

Parissa vuosikymmenessä luisteluhiihto hivuttautui laduille: kilpahiihtäjät aloittivat, sitten seurasivat perässä aktiiviset kuntohiihtäjät ja lopulta myös suuri joukko kansanhiihtäjiä. Kun luistelijat rikkoivat ladun, piti ruveta rakentamaan leveämpiä väyliä, joihin mahtuu luistelukaista ja tavallinen latu vierekkäin.

Pian kaupunkien liikuntavirastot keskittivät toimeliaisuutensa leveiden, luisteltavien latujen rakentamiseen. Hankittiin isoja latukoneita, jotka tarvitsevat käytännössä autolla ajettavan pohjan toimiakseen kunnolla ja säilyäkseen ehjinä. Jos rahaa piti joskus säästää, säästettin sitten vaikka vanhoista kansanhiihtoladuista ennemmin kuin valaistuista luistelu-urista tai sisäurheiluhalleista.

Ja niin tapahtui hiihtokulttuuririkos: vanhat, kapeat, mielenkiintoiset kansanhiihtoladut hylättiin. Ne eivät sopineet tehokkuutta, suorittamista ja kilpailua ihannoivaan nykyaikaan. Ei enää pitkiä, rauhallisia, laturetkimäisiä reittejä, joilla saattoi joskus jopa saada lunta niskaansa kuusen oksalta, vaan metsäautoteille jyrättyjä teholatuja, joilla ei ole kunnon mäkiä eikä mutkia ja joihin kyllästyy muutaman lenkin jälkeen.

Suomen kilpahiihdon romahduksen siemenet kylvettiin jo 1980-luvun lopulla, kun reippautta ja seikkailuhenkisyyttä suosivista kansanhiihtoladuista alettiin luopua.

Luisteluhiihto ei ehkä ole miljöörikos silloin, kun se keskittää hiihtäjävirrat metsäautoteille ja muille jo olemassa oleville maiseman haavoille. Silloin se on, kun mäntykankaalle ja kuusikkorinteeseen raivataan linjoja, joita ei äkkinäinen erota pujottelurinteistä.

Nyt se tunnustetaan jo virallisestikin: Kylmän latua ei enää ole. Yhdyslatu seuraa mukavasti viivasuoraa tienvartta parin kilometrin matkan.

Tästä se muinoin erkani. Nyt olisi umpihankihiihtoa tarjolla. Laajankankaan ladulla sen sijaan mahtuisivat ralliautot ohittelemaan toisiaan.

Mielenkiintoiset reitit on varattu moottorivoimalla liikkuville.

Ennen vanhaan ihmisillä oli aikaa pitää sunnuntain hiihtoretkellään taukoa ja istahtaa hiihtomajan penkille. Oli myös varaa mehun juontiin, joskus ehkä jopa munkkeihin.

Tämäkö on reippaiden ihmisten kaupungin latuverkko? Tästä on Kylmän lenkki unohdettu pyyhkiä, mutta onkohan tuo Kirkkoahon–Saarijärven latu olemassa? Tässä eivät muuten näy Vimpelinvaaran kilpaladut. Suosittelenkin niitä kaikille, jotka haluavat kokeilla vähän mielenkiintoisempia reittejä. Ne ovat tosin maantien levyisiä, mutta mäkiä ja mutkia on ihan eri tavalla kuin virallisilla kansanladuilla.

Minkähän takia tämä Kettukallion tienoon kulma on jätetty pois valaistusta ladusta? Tehokkuussyistäkö? Latukartan mukaan lenkin pituus on nykyään enää neljä kilometriä.

Kansanhiihtovihkojen laatikoita on vielä jäljellä. Paikka on niille juuri oikea, pujottelumäen nousun huipulla. Telineessä lienee joskus ollut useampikin laatikko. Jäljelläolevista pyöreässä Linna-pöntössä oli vihko ja siinä aivan tuoreita merkintöjä. Tämä toinen sisälsi vain lunta. Tarkoittavatkohan maalatut päivämäärät niitä päiviä, jolloin vihkot on hiihtokauden loputtua kerätty talteen?

Voisinkohan mennä jostakin kaupungin virastosta pyytämään nähtäväksi vanhoja kansanhiihtovihkoja 1970-luvulta ja etsiä niistä omia merkintöjäni?

Vimpelinvaaralta huvikelkkailijat on onneksi pidetty poissa, mutta heti radan takana niitä liikkuu. Niille on yhteiskunnan varoilla tehty reittejä, jopa vanhojen latureittien päälle! Varokoot itse, kun kansanhiihtäjät nousevat kapinaan.

Kieronmäen latu on sulan maan aikaan metsätie. Mikä tasaisuus, mikä suoruus, mikä tylsyys!

Mustan ladun loppuosaa on viime vuosinakin ainakin satunnaisesti pidetty yllä lopputalvesta. Kuvaajan selän takana jatkuu avoimena polkumaisena linjana ladun alkuosa. Mitenkähän hyvin sitä pystyisi seuraamaan? Entä olisikohan vanhoista Haukilammen ja Kivimäen reiteistä mitään jälkiä maastossa? Kansanhiihtäjä päätti tutkia asiaa, ja siitä seurasi hätkähdyttävä jännityskertomus.

Maisemakuvaajien jäljillä, taas

1 vastaus

Eivät ole vuodet veljeksiä. Tämä kuva on jouluaatolta 2011, tässä on sama maisema kahta joulua aikaisemmin ja tässä on oma tulkintani pakkasaiheesta kuvattuna myöhemmin samana talvena. Nyt lämpötila on nollan paikkeilla, taivas harmaa ja joki sula, mitä nyt vähän sohjoa rannoilla. Lunta on sentään tullut sen verran, että maa ja linnan muurit ovat saaneet siistin valkean peitteen.

Tätä maisemaa on tullut kuvattua melkein joka kulmasta, mutta tämä suunta on unohtunut. Kuvauspaikan kohdalla ollaan yleensä menossa Ämmäkosken padolle tai tulossa sieltä, mutta voihan siihen pysähtyäkin. Rantapuistosta on viime vuosina vähennetty puita ja pensastoa, ja näin paljaassa maisemassa kerrostalot näyttäytyvät melkoisen karuina. Iloisena keltaisena läikkänä kuvan keskellä erottuu ensimmäinen kirjallisuuden alan työpaikkani, sitä ennen viikoittaisten tiedonhaluisten retkien kohde. Narisevat lattiat, ahtaat käytävät, hiljainen lukusali.

Autolla ajettavan sillan rakentaminen linnanraunioiden yli on herättänyt jälkipolvissa oikeutettua vihaa ja suuttumusta. Rakentajia on vaadittu rangaistavaksi kuristushuoneella.

Valitettavasti rangaistus ei taida enää tavoittaa syyllisiä, rakennettiinhan nykyinen silta jo 1930-luvulla. Mutta jos joku syyllinen sattuisi vielä olemaan keskuudessamme – hänen täytyisi olla lähemmäs satavuotias – tai jos rangaistus halutaan ulottaa alenevassa polvessa syyllisten jälkeläisiin, kuristushuone on lähellä, linnan alakerrassa. Ovi kutsuvasti raollaan se on valmiina ottamaan rangaistut huomaansa.

Tervakanavan suulla joku on muotoillut jäätä. Orava on käynyt uhkarohkeasti kokeilemassa sen kantavuutta.

Ovat sitten näköjään päättäneet rakentaa uuden uimahallin joen rantaan kauppatoria vastapäätä, hotellin ja kulttuurikeskuksen viereen. Siitä tulee oikein kylpylä, ja tärkeintä on tietysti, että matkailijat pääsevät hotellistaan uimaan siististi sisätiloja pitkin varpaat lämpiminä. Oman kaupungin väestä ei niin väliä. Jylhä rantakuusikkokin on saanut mennä.

Jos joskus ajateltaisiinkin niin päin, että miten paikkakunnan omille asukkaille järjestettäisiin järkevimmät mahdollisuudet harrastaa reipasta elämää. Eikä niin, että mitä voisimme omastamme myydä rahasta pois: vaarat laskettelurinteiksi, kansanhiihtoladut moottorikelkkareiteiksi, rannat mökkikyliksi. Kun paikkakunta arvostaa omia asukkaitaan, vieraiden arvostus tulee kyllä itsestään. Ei tarvitse kumarrella.