CD:n joutsenlaulu

Kun puolisen vuotta sitten tiedotettiin, että Beatlesin koko tuotanto julkaistaan uudelleenmasteroituna laitoksena tänä syksynä, moni musiikinystävä varmasti alkoi toivoa parasta ja pelätä pahinta. Onhan popin ja rokin äänitemarkkinoilla viime vuodet raivonnut äänekkyyssota, loudness war, jonka tuoksinassa on paitsi julkaistu tasapaksuksi meteliksi puristettua uustuotantoa, myös raunioitettu joitakin vanhojen merkkiteosten uudelleenjulkaisuja. Beatlesin tapauksessa oli siis tilaisuus kaikkien aikojen möhläykseen mutta myös koko remaster-käsitteen maineenpalautukseen.

Onneksi ensihavainnot viittaavat jälkimmäiseen. Olen hankkinut ja kuunnellut nyt kaksi uudelleenmestaroitua levyä: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Abbey Roadin. Pepperin hankin ensimmäiseksi, ja kuuntelin sen läpi suorastaan hämmästyneenä: sointi oli eläväinen, kirkas ja tukeva. Kuulin yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet havaitsematta. Lujaa kuunnellessa Paulin basso tuntui paikoin häiritsevän kovalta, mutta se olikin ainoa häiritsevä asia. Luulen sitä paitsi, että alun perin basson oli tarkoituskin kuulostaa tältä. Vuoden 1987 laitosta on nimittäin moitittu puutteellisesta bassotoistosta, ja korvani on viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut juuri tähän ensimmäiseen CD-laitokseen. Vinyylejä en ole koskaan omistanut, ja vaikka kopioinkin ne kirjastosta (Sotkamon) kaseteille 80-luvun alussa, muisto niiden soinnista on peittynyt CD-versioiden alle. Peräti kiinnostuneena odotan niiden lausuntoja, jotka omistavat sekä vinyylit, vuoden 1987 CD:t että upouudet julkaisut.

EMI:n insinöörit Allan Rousen johdolla tekivät siis sen, mihin eivät Abban uudelleenjulkaisuissa ole kyenneet Tretow, Astley eikä Jonsson, vaikka on yritetty peräti neljä kertaa: palauttivat soinnin selkeyden, muhevuuden ja rokkikappaleiden jydän sortumatta ääntä värittävään kohinanpoistoon tai dynamiikkaa tukahduttavaan kompressointiin. Tästä laitoksesta tullee kanoninen Beatles-kuulemistoni, enkä vaivautune enää metsästämään divareista ylihinnoiteltuja vinyylejä.

Pieni kaupallisperusteinen kiusa kuulijaa kohtaan on kuitenkin saatu aikaan. Kaikista levyistä on tehty stereoversiot, jotka voi ostaa erillisinä. Stereolevyt ovat saatavissa myös yhtenä pakettina, jonka hinta on käytännössä sama kuin erillisten levyjen yhteishinta. Mono oli kuitenkin tärkeämpi julkaisumuoto yli 60-luvun puolivälin, ja vasta Abbey Road julkaistiin pelkästään stereona. Monomiksaukset kuulostavat raporttien mukaan hyvinkin erilaisilta stereoon verrattuna. Monolevyt ovat kuitenkin saatavissa vain yhtenä pakettina, joka on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin stereopaketti. Fanaatikot ostavat tietenkin molemmat paketit. Autenttisuutta hakeva voi tehdä esimerkiksi sellaisen kompromissin, että hankkii monopaketin ja viimeiset levyt irrallisina stereoversioina, ehkä Pepperiin tai Revolveriin saakka.

Uudet hienoiksi mainostetut pakkaukset eivät ole mitenkään erikoisia. Perkeleellis-saatanallisessa muovikotelossa levyt eivät sentään ole, vaan kolmia taittuvassa pahvikotelossa. Vihkosessa on pari lyhyttä artikkelia: historiallisia huomioita ja äänitystä käsitteleviä. Enemmänkin tietoa äänityksistä olisin mieluusti lukenut, vaikka löytäähän asiasta kiinnostunut kuulija toki laajan asiaa käsittelevän kirjallisuuden ääreen.

Itse levy on vailla sisempää suojusta pahvikuoren sisällä ja naarmuuntuu väistämättä käytössä. Ratkaisen tämän ongelman kopioimalla levyn heti häviöttömässä aiff-muodossa tietokoneeseen, jolloin vältyn myös optisen aseman häiritsevältä kohinalta kuuntelutilanteessa.

Mistä sitten tämän jutun otsikko? No, kesti toki kauan, ennen kuin Beatlesin tuotanto saatiin julki nykyaikaisessa muodossa. Niin kauan, että itse CD-levy alkaa olla historiansa lopussa. LP-levyn valtakausi kesti kolmisenkymmentä vuotta, eikä CD tule elämään sen kauemmin. Musiikin kulutus siirtyy yhä enemmän verkossa liikkuvien tiedostojen muotoon, mutta koska verkon välityskyky on vielä vuosia hyvin rajallinen, tulee uusia fyysisiä tallennemuotoja CD:tä korvaamaan. Nyt kun Beatlesin tuotanto on käsitelty digitaaliseen muotoon, se on tietenkin tehty parhaalla mahdollisella äänenlaadulla: ainakin 192 kilohertsin näytteenottotaajuudella ja 24 bitin tarkkuudella. Viiden vuoden kuluessa nämä samat äänitteet myydään meille vielä kerran, todennäköisesti blu-ray-muodossa, ennen kuin ne siirtyvät lopullisesti verkkoon.

Osasivatko ne rokata?

Voiko sanat Abba ja rokki kirjoittaa samaan lauseeseen ja silti välttää hullun paperit? Kannattaa ainakin unohtaa heti kaikki ne laulut (2), joiden nimessä on sana rock, samoin sellaiset nolot hetket kuin Does Your Mother Know ja Watch Out. Mutta huhtikuussa 1981 bändi oli hyvässä iskussa ja sähkökitaroihin (Wellander ja Ronander) väännettiin lisää säröä. Tuolloin nauhoitettiin Dick Cavett meets Abba, jossa lörpöttelyn jälkeen päästiin asiaan ja esitettiin studioyleisön edessä yhdeksän kappaletta. Viisi niistä on julkaistu laatikossa The complete studio recordings, ja loput saa aktiivinen kuulija kaivaa maanpäällisistä ja -alaisista lähteistä. Virallisesta julkaisusta puuttuu Summer Night City, mutta Eksaktin estetiikan laboratorion hallussa olevasta Suojelupoliisin toimittamasta tallenteesta käy selvästi ilmi, että siinä soitetaan rokkia.

Tässä kuitenkin Gimme, Gimme, Gimmen intro. Anders Eljasin vasen käsi on CP-70:n ja oikea käsi Arp Odysseyn koskettimilla.

Beatles

Täällä kansanpopparin kotona, Eksaktin estetiikan laboratoriossa ja Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin päämajassa – jotka kaikki sijaitsevat saman katon alla – on syöty täytekakkua: huhtikuun 22. päivänä tuli nimittäin kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun Beatlesin ensimmäisen LP:n Please Please Me julkaisemisesta oli kulunut kuukausi. Levyhän ilmestyi Englannissa maaliskuun 22. päivänä 1963.

Parasta tällä levyllä ovat alun ja lopun rokit: I Saw Her Standing There ja Twist and Shout. Kansanpoppari on kuullut noin miljardi taidemusiikkiesitystä, mutta niistä yksikään ei ole koskettanut siten kuin Johnin laulu Twist And Shoutissa: kuulija ikään kuin murtuu, jäsenistä katoaa voima ja riemukas itku pyrkii valtaamaan ihmisen.

Beatles äänitti heti perään toisen levynsä With The Beatles, ja se julkaistiin marraskuun 22. päivänä – samana päivänähän Dallasissa vähän ammuttiin. Kummallakin levyllä on kahdeksan omaa ja kuusi muiden säveltämää kappaletta. Kansanpoppari pitää kakkoslevyä hieman parempana kokonaisuutena.

Yhtye oli tavattoman tuottelias: vuosina 1963, 1964 ja 1965 se julkaisi kunakin kaksi levyä. Syyskuun 12. päivänä 1965 oli kulunut kuukausi ja 6 päivää Help!-levyn ilmestymisestä ja Rubber Soul ilmestyisi alle kolmen kuukauden päästä. Kesäkuun 1. päivänä 1970 oli kulunut kolme viikkoa Beatlesin viimeisestä julkaisusta Let It Be (levy oli tosin äänitetty jo pitkälti toista vuotta aikaisemmin).

Kansanpopparin tutkimukset ja pohdinnat viittaavat tätä nykyä siihen, että Beatlesin tuotanto oli parhaimmillaan vuosina 1965 ja 1966 ja huipentui levyihin Rubber Soul ja Revolver. Kehitys oli huima: kolmessa vuodessa Love Me Dosta sellaisiin kappaleisiin kuin Eleanor Rigby ja Tomorrow Never Knows. Sgt. Pepper on totta kai hyvä ja ansaitsee historiallisen kunniapaikkansa, mutta se oli myös lopun alku. Edellisillä levyillä Beatles oli vielä rokkibändi.

Kun editoimme 1997 Imun taidemusiikkilevyä, tietokoneilta meni ristihäivytysten laskemiseen minuutteja. Laitoimme noiksi ajoiksi soimaan Rubber Soulin, ja sitten jaksoimme taas kuunnella Kurtágia ja kumppaneita ainakin puoli tuntia.

Kansanpoppari on tähän asti palvonut Paul McCartneya jumalana. Runsas levyjen kuuntelu ja dokumentteihin tutustuminen on sittemmin osoittanut, että John Lennon on yhtä lailla musiikillisesti merkittävä ja lisäksi mitä ihailtavin historiallinen henkilö. Niinpä kansanpoppari voi nyt väittää olevansa sekä Lennon- että McCartney-fanaatikko.