Kansanhiihtäjän lapsuudessa ja nuoruudessa 1970-luvulla oli olemassa oikeita metsälatuja: hiihdettyjä, sotapoikien tamppaamia tai moottorikelkalla vedettyjä kapeita uria. Maapohjasta oli pahimpia kuoppia tasoiteltu ja vesakkoa raivattu metrin parin säteeltä, mutta usein reunustivat nuoret männyt ja kuuset latua hipaisuetäisyydellä, ja joskus sai hiihtäjän pipo kuorrutuksen havupuun oksalle äskettäin sataneesta lumesta. Kapealle latu-uralle mahtui vain yksi hiihtäjä kerrallaan, mutta ohittajille annettiin latua. Luisteluhiihtoa harrastettiin keväthangilla ja järvenjäillä, eikä sitä varten raivattu ratoja metsiin.
Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.
Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.
Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.
Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.
Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.
Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.
Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.
Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.
Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.
Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.
Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.
Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.
Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.
Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.
Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.
Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.
Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).
