Kotikulmien korkeat paikat

Kuten monet kansanmiehet ja -naiset, myös kansanretkeilijä käy säännöllisessä työssä. Työstä on muun muassa se hyöty, että siitä saa palkkaa, ja palkalla taas voi maksaa vuokran, ruokalaskun ja opintovelan lyhennykset. Rahaa jää jopa sen verran yli, että työkausien lomaan jäävinä aikoina voi matkustaa retkeilemään kauaskin asuinseudulta, ja kymmenen vuoden välein voi ostaa joko uuden tuulitakin tai vaelluskengät.

Säännöllisessä työssä on se haittapuoli, että se sitoo harjoittajansa samalle paikkakunnalle yhtämittaisesti jopa useaksi kuukaudeksi. Siitä ei noin vain voi milloin tahansa karata vaikkapa mielilajin pariin, ohittelemaan vertikaalisia kilometritolppia. Korkeilta paikoilta poissaolon aiheuttamaa mielenterveyden kriisiytymistä voi kuitenkin onneksi hidastaa kotoisin konstein. Asuinseudun kerrostalolähiöiden ja loputtomien omakotialueiden katveissa piilevät kalliot, harjanteet ja mäennyppylät tuottavat pienen mutta riittävän illuusion luonnosta, ja pyrähtäminen kymmenen–kaksikymmentä metriä ympäristöstään kohoavalle mäelle antaa muutaman sekunnin ruumiillisen nautinnon sille joka kapuaa ylämäkiä mielikseen. Kansanretkeilijä esittelee nyt näitä oman lähiympäristönsä lohdutusta tuovia paikkoja.

Kierrämme tunnissa ja 27 minuutissa lenkin, jossa on nousua 145 metriä ja laskua 155 metriä. Tämähän vaikuttaa hassulta, lähtöpaikka on nimittäin sama kuin paluupaikka. Voiko paikka vajota puolentoista tunnin aikana 10 metriä? Näin kuitenkin kertoo mittari, kaikkein vanhinta mallia oleva Suunto Vector. Ilmeisesti ilmanpaine on muuttunut matkan aikana sen verran, että tämmöinen virhe on päässyt syntymään.

Peruskartassa kulkee tonttimme alareunassa 12,5 metrin korkeuskäyrä. Jostakin 13 metrin paikkeilta siis lähdemme liikkeelle.

On kirkas marraskuun alun sunnuntai. Lunta on tullut sen verran, että varvut ja pudonneet lehdet ovat sokerikuorrutuksen peitossa. Vesi on monin paikoin jäätynyt kallion pintaan, joten varovainen on oltava, vaikka kengissä onkin karkeat Vibram-pohjat. Tarkoitukseni on valokuvata retken kohteet, mutta sähkö loppuu kamerasta jo ensimmäisellä kalliolla eikä vara-akkuja tietenkään ole mukana. On käytettävä arkistokuvia ja käytävä täydentämässä kuvitusta ensi viikolla.

Ensimmäinen kohde on Linnanherrantien ja Sormuspolun välissä sijaitseva kallio, jonne saavutaan seitsemän minuutin kävelyn jälkeen. Huippu yltää juuri 35 metrin korkeuskäyrälle. Täältä on näköala peltojen yli Mellunmäen suuntaan, ja siellä näkyy myös yksi retken seuraavista kohteista, Naulakallio.

Yhtenäinen kallioinen metsikkö ulottuu lähes kuudensadan metrin matkan Linnanherrantien ja Riskutien risteyksestä luoteessa Linnanväenpolulle kaakossa. Ja koko ajan ollaan yli 20 metrissä.

Seuraavaksi joudun kulkemaan katuja pitkin, mutta onneksi vain hetken. Ylitän niityn, jossa vielä muutama vuosi sitten oli hevosia laitumella, ja nousen kohti seuraavaa näköalapaikkaa. Se on kallion reuna Uussillantien talojen yläpuolella. Täältä näkee hyvin Mellunmäen suuntaan, ja kauempana idässä näkyy hyvin Suomen eteläisin tunturi. Paikka ei ole aivan kallion korkeimmalla kohdalla, mutta täältä jyrkänteen reunalta 25 metristä on paras näköala. Edelliseltä huipulta on kävelty tänne noin 12 minuuttia.

Samaa ylänkömaata länteen kuljettaessa käväistään vielä 30 metrissä. Paikka on aivan Rekikujan tonttien reunalla, joten täällä ei viitsi viipyä kauaa.

Sitten kävellään rivakasti katuja ja jalkateitä pitkin 650 metriä pohjoiseen 12 minuutissa. Naulakallio on retken korkein ja jylhin paikka. Se on kolmelta suunnalta äkkijyrkkä, vain luoteisreunalta pääsee ylös leppoisaa polkua pitkin. Etelästä ja idästä nouseminen vaatii kiipeilytaitoja.

Valitsen lounaisrinteessä olevan noin 40-asteisen kurun. Tässä pääsee jo miltei alppireitin tunnelmaan. Jos lunta olisi hieman enemmän, reitti vaatisi suurta varovaisuutta. Koen nousun hurmaa, mittari näyttää nousunopeudeksi parhaimmillaan 17 metriä minuutissa.

Huipulta 40 metristä on retken parhaat näköalat. Ensimmäinen retkikohde erottuu tänne selvästi, ja toisenkin pystyy paikallistamaan, kun tietää minne katsoa. Myös seuraava kohde Mustikkamäki näkyy hyvin länsilounaassa kilometrin päässä. Tunturi erottuu hieman puiden takana idässä 2,8 kilometrin päässä.

Naulakallion tasaisella laella saa sulan maan aikana varoa levottoman katunuorison tuottamaa ruskeaa lasimurskaa. Talvella on varottava toisenlaista lasia, kalliota monin paikoin peittävää sileää jäätä. Huolellisesti askeleni asettaen laskeudun kohti kallion kuusikkoista luoteiskulmaa.

Matkaan tulee ylimääräinen mutka, sillä käyn Mellunmäen K-kaupassa ostamassa levyllisen Pirkka-suklaata. Tämä valkoinen hasselpähkinäsuklaa on valmistettu Belgiassa, joten syyllistyn rekka-autojen ajeluttamiseen pitkin Euroopan moottoriteitä. Suklaa on kuitenkin varsin hyvää, ja sen kilohinta on vain 6,95 euroa. Fazerin muiden kuin sinisen kilohinta K-kaupassa on 9,25 euroa.

Matka Naulakalliolta Mustikkamäelle kulkee pitkin katuja, joten yritän selvitä siitä mahdollisimman nopeasti. Aikaa huipulta huipulle kuluu kuitenkin kaupassakäynteineen 23 minuuttia. Matkan varrella saan onneksi seurata kahden Finnairin A340-koneen lähestymislentoa. Ne lentävät Kontulan yli lounaaseen, joten arvelen niiden laskeutuvan kiitoradalle 04L tai R.

Mustikkamäki on nimestään huolimatta kuivaa kalliota. Mustikkaa saattaa kasvaa alemmilla rinteillä, mutta itse mäellä on monipuolinen kalliokasvillisuus, esimerkiksi runsaasti maksaruohoa. Apolloperhonen ei kuitenkaan asusta tällä kalliolla. Sivuutan Mustikkamäen nyt lyhyellä maininnalla, sillä se ansaitsee aivan oman juttunsa. Kartassa on mäen huipulla kaksi 40 metrin korkeuskäyrän pyörylää.

Viimeinen mäki 780 metrin ja 11 minuutin kävelyn päässä länsilounaassa on ihmisen tekemä ja yhtä korkea kuin Mustikkamäki. Kontulan kelkkapuiston paikalla oli ennen suo, mutta ympäristön rakennusmailta vuosien aikana kuljetetut lukemattomat autokuormalliset ovat kasvattaneet ryhmän kukkuloita, joista suurin kohoaa ympäristöään viitisentoista metriä korkeammalle. Luoteistuulella täältä on hyvä seurata kiitotietä 33 lähestyviä lentokoneita.