Totuus

Matti Sunellin blogi

Kategoria: Musiikki

  • Kovaa peliä Mikkelissä

    Valkea sisältä valaistu konserttitalo sinisessä iltahämyssä lammen rannalla

    Celestansoittaja kävi ennen konserttia kiertämässä lammen ja kuvasi työhuoneensa ulkoa.

    Gimpin 2.6-versio ei saa auki 50D:n raakakuvia, mutta osaa avata niistä Adoben työkalulla muunnetut  DNG-tiedostot. Uusi Gimp sisältää UFRaw Photo Loader -lisäosan, jolla voi tehdä kuvalle säätöjä ennen kuvan varsinaista avaamista Gimpissä. Saas nähdä olisiko tästä pysyvämmäksi työkaluksi. Tai saisivatko viiskymppiselle suoran tuen seuraavien neljän viikon kuluessa?

    Tämmöinen isoja tasaisia pintoja sisältävä kuva näyttää JPEGiksi tallennettuna siltä, kuin siinä olisi pysty- ja vaakasuoria kankaan kuituja – varsinkin ulkoisessa 19 tuuman ViewSonic-töllöttimessä, ei niinkään MacBook Pron omassa ruudussa. Ja sitä pahemmin, mitä enemmän unsharp maskia tuli Gimpissä käytettyä. Digikuvauksen ilmaisuus: pitää varmaan seuraavaksi hankkia tuhannen euron töllötin, että pystyy kunnolla käsittelemään kuvia.

    Ja Gimp hävittää exif-tiedoista alkuperäisen kameran tallentaman kuvausajan. Löytyisiköhän jostakin asetus, ettei se tekisi niin.

  • Masiinat ja musikantit 4

    Muistutan ankarasti Totuuden lukijoita siitä, että perjantaina 3.10. kello 19 on musiinakonserttisarjan neljäs jakso Sellosalissa. Tällä kertaa Juvenalia ja yliopiston elektronimusiikkistudio tarjoavat minimalismipainotteisen ohjelman. Esiintyjät: Bottle Consort, Helsinki Mobile Phone Orchestra, Pauli Laine, Hellevi Lassfolk, Musiikkiopisto Juvenalian ja Pakilan musiikkiopiston huiluorkesteri, Jouni Stenroos, Matti Sunell ja Jari Suominen. Säveltäjiä ovat mm. Pauli Laine, J-P Lehto, Steve Reich, Otto Romanowski, Matti Sunell ja Jari Suominen. Mika Kirsi on laatinut taas hienon julisteen.

  • CD-kotelo

    Led Zeppelin IV -CD-levyn kannet

    Melkeinpä toivon CD-kotelon keksijälle samaa kohtaloa kuin sokeripalan kaksittaispakkauksen keksijälle. Tarinan mukaanhan keksijä pettyi niin katkerasti siihen, että ihmiset eivät osaa avata sokeripakkausta taittamalla, vaan repivät sen päistä auki, että riisti itseltään hengen. En minäkään tiennyt oikeata tapaa, ennen kuin kuulin tämän tarinan. Siitä lähtien olen aina tunnollisesti avannut sokerin virallisella tavalla, silloin kun olen halunnut kahviini sokeria. Nykyäänhän on olemassa myös muita kerta-annospakkauksia, kuten päästä revittävä paperiputki, joka sisältää usein ruskeaa suurikiteistä sokeria. Usein sokeripalat ovat kahviloissa saatavissa ilman joutavia pakkauksia, mikä on hyvä asia. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sokeria ollenkaan, vaan säästäisivät hampaitaan. Eikä se kahvikaan nyt niin tarpeellista ole.

    Minulla on vahvat epäilykset CD-kotelon perkeleellisestä alkuperästä. Niin armottoman varmasti se on vakiinnuttanut yleismaailmallisen standardiasemansa. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan se on aiheuttanut murhetta musiikin kuuntelijoille ja sittemmin kaikille tietokoneen käyttäjille.

    Vinyylin ja CD:n äänentoistosta voidaan keskustella toisessa jutussa, ja tässäkin vain muutama sana itse levystä. Ei vinyylilevyä eikä CD:täkään ihan miten vain voi käsitellä. Se ero niissä kuitenkin on, että jos vinyyliin tulee naarmu, se yleensä silti soi, vaikkakin napsuen, mutta CD voi mennä naarmusta kokonaan toimimattomaksi.

    Vinyylin pahvikotelo ei paljon kolahduksista välittänyt. Jos sen pudotti, kulma saattoi vähän rypistyä, mutta haitta oli pelkästään kosmeettinen. CD-kotelo hajoaa yleensä aina pudotessaan. Keskiön hampaista katkeaa puolet ja saranaulokkeet murtuvat. Levy sinkoilee pitkin lattiaa ja naarmuuntuu.

    Eikö riittänyt, että levyä pitää varoa kuin mikroskooppinäytettä: ottaa kiinni reunoista ja varoa tekemästä sormenjälkiä? Pitikö vielä kotelostakin tehdä sellainen, että sitä pitää käsitellä kuin korttitaloa?

    Entä sitten useamman levyn kotelot? Vanhanaikaisessa paksussa kotelossa, johon mahtuu kahdesta neljään levyä, on yksi levy ostettaessa aina irrallaan ja hölskyy kotelossa naarmuuntuen. Uudemmat ohuet kahden levyn kotelot vaativat kirurgin tarkkuutta: koteloa on käänneltävä käsissä ja tutkittava suurennuslasin avulla, mistä kohdasta saa kynnellä varovasti nostamalla auki salalokeron, johon toinen levy on piilotettu. Jos kääntää väärästä paikasta, kotelo raksahtaa pirullisesti hajalle.

    Vinyylilevyn mukana menetettiin levynkannen ja sisäpussin kuvitus- ja tekstitila. Menetystä on yritetty korvata monisivuisilla CD-vihkoilla. Mutta yritäpä saada paksu vihko siistinä ulos puolen millimetrin raosta pidikkeiden alta! Ja saako sen muka rypistämättä paikalleen takaisin? Kirjaston levyjen tekstivihkot ovatkin yleensä enemmän tai vähemmän riekaleina.

    Ehkä tällaisilla sorminäppäryyttä kehittävillä harjoitteilla yritetään korvata sitä kosketusaistillista tyydytystä, jota ennen saimme vinyylilevyjen kansien käsittelemisestä.

    Sittemmin on tullut osittain pahvisia levykoteloja, ja ehkä muovitkin osataan tehdä nykyään vähän pehmeämmiksi, niin etteivät ainakaan kaikki keskiön hampaat katkea heti. Tällaisia koteloita on jo lähes siedettävää käsitellä.

    Tuli sitten DVD ja isommat, arvokkaamman näköiset kotelot. Tähän mennessä olen tavannyt yhden toimivan tavan, jolla levyn saa irrotettua kotelosta, ja seitsemän sietämätöntä kiinnitystä. Lieneekö kysymys patenteista vai tahallisesta kiusanteosta? Kirjasto liimaa koteloihin varoitustarroja: levy menee helposti rikki, siis muista painaa keskeltä, älä revi reunoista! Siinä tuskan hiki lentää, kun levy ei lähde irti millään: etusormi menee pian kotelon pohjasta läpi ja levy taipuu uhkaavasti reunoista muiden sormien vetäessä. Jokohan kohta räsähtää ja tulee maksettavaksi kallis korvaus?

    Kaupasta voi ostaa yksinkertaisia ikkunallisia suojakuoria nivaskan kohtuulliseen hintaan. On siis oletettava, että optinen levy viihtyy aivan hyvin sileässä pussissa eikä sitä tarvitse ripustaa keskiöstään muovikoteloon. Mitä vikaa on sellaisessa pakkauksessa, joka olisi kuin vinyylinkuori pienoiskoossa? Olisi pahvikuori ja sen sisällä levy pehmustetussa sisäpussissa. Molempiin voitaisiin painaa, lisäksi pahviin mahtuisi sisälle taiteltava lehtinen. Tällaisia kuoria on viime aikoina alkanut näkyäkin.

    Led Zeppelin IV -CD-levyn kannet

  • Beatles

    Täällä kansanpopparin kotona, Eksaktin estetiikan laboratoriossa ja Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin päämajassa – jotka kaikki sijaitsevat saman katon alla – on syöty täytekakkua: huhtikuun 22. päivänä tuli nimittäin kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun Beatlesin ensimmäisen LP:n Please Please Me julkaisemisesta oli kulunut kuukausi. Levyhän ilmestyi Englannissa maaliskuun 22. päivänä 1963.

    Parasta tällä levyllä ovat alun ja lopun rokit: I Saw Her Standing There ja Twist and Shout. Kansanpoppari on kuullut noin miljardi taidemusiikkiesitystä, mutta niistä yksikään ei ole koskettanut siten kuin Johnin laulu Twist And Shoutissa: kuulija ikään kuin murtuu, jäsenistä katoaa voima ja riemukas itku pyrkii valtaamaan ihmisen.

    Beatles äänitti heti perään toisen levynsä With The Beatles, ja se julkaistiin marraskuun 22. päivänä – samana päivänähän Dallasissa vähän ammuttiin. Kummallakin levyllä on kahdeksan omaa ja kuusi muiden säveltämää kappaletta. Kansanpoppari pitää kakkoslevyä hieman parempana kokonaisuutena.

    Yhtye oli tavattoman tuottelias: vuosina 1963, 1964 ja 1965 se julkaisi kunakin kaksi levyä. Syyskuun 12. päivänä 1965 oli kulunut kuukausi ja 6 päivää Help!-levyn ilmestymisestä ja Rubber Soul ilmestyisi alle kolmen kuukauden päästä. Kesäkuun 1. päivänä 1970 oli kulunut kolme viikkoa Beatlesin viimeisestä julkaisusta Let It Be (levy oli tosin äänitetty jo pitkälti toista vuotta aikaisemmin).

    Kansanpopparin tutkimukset ja pohdinnat viittaavat tätä nykyä siihen, että Beatlesin tuotanto oli parhaimmillaan vuosina 1965 ja 1966 ja huipentui levyihin Rubber Soul ja Revolver. Kehitys oli huima: kolmessa vuodessa Love Me Dosta sellaisiin kappaleisiin kuin Eleanor Rigby ja Tomorrow Never Knows. Sgt. Pepper on totta kai hyvä ja ansaitsee historiallisen kunniapaikkansa, mutta se oli myös lopun alku. Edellisillä levyillä Beatles oli vielä rokkibändi.

    Kun editoimme 1997 Imun taidemusiikkilevyä, tietokoneilta meni ristihäivytysten laskemiseen minuutteja. Laitoimme noiksi ajoiksi soimaan Rubber Soulin, ja sitten jaksoimme taas kuunnella Kurtágia ja kumppaneita ainakin puoli tuntia.

    Kansanpoppari on tähän asti palvonut Paul McCartneya jumalana. Runsas levyjen kuuntelu ja dokumentteihin tutustuminen on sittemmin osoittanut, että John Lennon on yhtä lailla musiikillisesti merkittävä ja lisäksi mitä ihailtavin historiallinen henkilö. Niinpä kansanpoppari voi nyt väittää olevansa sekä Lennon- että McCartney-fanaatikko.

  • Karlheinz Stockhausen

    Avaruusmatkailussa eletään vilkasta aikaa. Kiinalaiset ovat lähettäneet ihmisen avaruuteen ja suunnittelevat kuulentoa. Yhdysvalloissakin kaavaillaan paluuta kuuhun ja Marsiin aiotaan matkustaa lähivuosikymmeninä. Marsia on tutkittu luotaimin ja laskeutumislaittein; nyt on lähetetty vempain myös Merkuriusta tutkimaan. Kansainvälistä avaruusasemaa rakennetaan, ja upporikkaat pääsevät pistäytymään avaruudessa turisteina.

    Tämän viikon keskiviikkona, 5. joulukuuta, lähti matkaan erikoislaatuinen avaruusalus. Sen määränpää on kauempana kuin yhdenkään tähänastisen lennon, nimittäin Sirius 8,7 valovuoden päässä. Aluksessa on yksi matkustaja, ja se lähti matkaan yllättävästä paikasta, Saksasta, keskeltä taajaan asuttua Eurooppaa. Pilvisen ja sateisen sään vuoksi lähtöä ei voitu paljain silmin seurata maan pinnalta, ja siitä ilmoitettiin julkisuuteen vasta perjantaina 7. joulukuuta.

    Siriuksella ei ole havaittu planeettoja, ja jos planeettoja olisi, mahdollinen elämä olisi säteilyn vuoksi alkeellista, bakteerien kaltaista. On siis epäselvää, mikä on matkustajan tarkka kohde.

    Stockhausen on ensimmäinen ”nykysäveltäjä”, jonka opin tietämään nimeltä. En ole aivan varma, milloin tämä tapahtui. Ehkä jo peruskoulussa, jonka musiikkikirjassa (Pohjola–Cederlöf: Musiikin maailma, Musica III, sivu 227) mainitaan Gesang der Jünglinge esimerkkinä elektronisesta musiikista, tai sitten lukiossa, jonka kirjassa (Helistö–Pohjola–Urho: Musiikki eilen ja tänään 1, Musica IV, sivu 193) on näyte lyömäsoitinkappaleesta Zyklus. (Tällä ei kylläkään ole tekemistä sen kanssa, että minusta tuli lyöjä, sillä siihen innostukseni lähti rumpusetin soitosta. Alun perin minusta piti tulla Jarren kaltainen elektronisen popin säveltäjä: kuvittelin istuvani syntetisaattorien ympäröimänä ja väänteleväni laitteista avaruudellisia sointeja.) Ehkä lukiossa opettaja soitti musiikkitunnilla Gesangia.

    Aivan varmasti muistan sen, että kun lukion loppuaikoina keksimme, että Sotkamon kirjastosta saattoi lainata levyjä, ja ryhdyimme tekemään hamstrausmatkoja ja kun musiikillinen yleissivistykseni tämän johdosta kasvoi alkuräjähdyksen lailla, lainaamieni levyjen joukossa oli Deutsche Grammophonin levy, jossa ykköspuolella oli Gesang der Jünglinge ja kakkospuolella Kontakte. Gesangiin ihastuin, mutta Kontaktesta en välittänyt läheskään yhtä paljon. Nyt vanhemmiten olen kallistunut sille kannalle, että vaikka Gesang on mitä olennaisin ja hienoin kappale, Kontakte on sittenkin jykevämpää kamaa.

    En tunne Stockhausenin tuotantoa perinpohjaisesti, mutta minulle hän on modernin 1900-luvun säveltäjän perikuva: itsevarma, jopa röyhkeä, aina uutta etsivä, jopa kiusallaan vaikeaselkoinen. Konstruktivistisessa taiteessa, jota 50-luvun sarjallisuus edusti, on oma ankara viehätyksensä. Luulen, että hän on tehnyt joitakin juttuja aivan piruuttaan. Esimerkiksi Helikopterikvartetto: tehdäänpä nyt tällainen ja katsotaan suostuvatko esittämään. Ja hullut suostuivat: niin suuren arvovallan oli Stockhausen onnistunut hankkimaan ja institutionalisoimaan itsensä. Vähän samassa asemassahan on naapurimaan ikätoveri Boulez, joka nyt on ainoana 1900-luvun isoista pojista hengissä.

    Stockhausen vieraili Helsingin biennaalissa 1989. Savoy-teatterissa hän iltapäivisin puhui musiikistaan ja iltaisin oli konsertti. Seurasin muistaakseni kaikki tilaisuudet. Stockhausen esitti yleisölle välillä kysymyksiä varmistaakseen, että kuulijat olivat ymmärtäneet mistä hän puhui. Kysymykset koskivat aivan musiikinteorian perusasioita, mutta kukaan ei uskaltanut vastata. Lopulta joku katkaisi kiusallisen hiljaisuuden ja vastasi Kalevi Ahon äänellä saksaksi (Stockhausen käytti englantia).

    Opiskeluajaltaan Stockhausen kertoi jutun, että kun sävellyksenopiskelijat kohtasivat konservatorion käytävällä, toinen vihelsi 12-sävelrivin ja toisen piti heti viheltää rivi takaperin. Taisin innostua tästä: joitakin aikoja myöhemmin Freda 25:n viemäristudiossa vietettiin dodekafonisia diktaattiharjoituksia aamulla kello kuusi, osanottajina Ollila, Sainio ja Sunell. Se jäi kyllä yhteen kertaan.

    Stockhausenin vierailun aikana minulla oli kova yskä. Viisainta olisi tietysti ollut jäädä kotiin paranemaan, mutta en halunnut jäädä esityksistä paitsi. Kehitin sitten Savoyssa erikoisyskinnän: aina kun yskähdys oli tulossa, panin käsivarren suun eteen ja kumarruin. Yskähdys oli pelkkä nytkähdys, eikä ääntäkään kuulunut.

    Omassa musiikissani on yksi tietoinen lainaus Stockhausenilta. Kappaleessa Now… can you stop it? (Hommage à György Ligeti) on kohdassa 3.47–4.10 Ligetin lausumasta [ka]-tavusta ja myöhemmin pelkästä [k]-alukkeesta tehty stereokentässä lentävä ja nakuttava olio, joka asettuu keskelle ja hidastuu rytmiltään, kunnes se synnyttää kappaleen loppukysymyksen: can you stop it? Esikuva on Kontakten kymmenennen osan (Struktur X) alussa oleva pyörteilevä narina, joka asettuu paikalleen, harvenee pulputukseksi, kunnes yksittäiset pulssit muuttuvat säveliksi ja häviävät kaikuun.

  • Myyrä

    Tässä taannoin Tinnitus osallistui metromusiikkikilpailuun kappaleella Myyrä. Kilpailun julistaminen uutisoitiin aikanaan sanomalehdissä, ja otsikoissa puhuttiin sävellyskilpailusta. Nettisivulta sitten selvisi, että kilpailu kuuluukin lähinnä nuorisotoimen alaan. Informaatiokin oli sen mukaisesti epäselvää ja hajanaista, ja kilpailun otsikko oli ”metromusiikkidemokilpailu”. Mutta koska järjestäjät eivät olleet tajuneet laittaa osallistujille ikärajaa, ja koska konkreettinen kulkuvälinemusiikki kuuluu Tinnituksen ydinosaamispainopistealueulottuvuuteen, päätin kuitenkin osallistua.

    Kilpailun esittelyssä sanotaan heti kärkeen, että musiikkia on tarkoitus tehdä nimenomaan metron äänistä: ”Kaikilla on varmasti mielikuva miltä metro kuulostaa, mutta millaista musiikkia metron äänistä voisi tehdä?” Niinpä päätin säveltää kappaleen pelkästään niistä ääninäytteistä, jotka järjestäjät tekijöille tarjosivat. Myyrässä ei ole käytetty yhtään synteettistä aaltomuotoa, ja vähäinen säveltasollinen aineskin on suodatettu metroäänitteistä (muistaakseni tunnelissa1- ja tunnelissa2-nimisistä näytteistä, äänitiedostotkin ovat vielä tätä kirjoitettaessa julkisesti kuunneltavissa).

    Kävi niin, että Myyrä oli kilpailun ainoa vain metroäänistä laadittu kappale. Useimmissa kappaleissa ääninäytteitä oli käytetty sellaisinaan tai lähes sellaisinaan, tehosteena muuten tavanomaisen musiikin seassa. Tällainen oli myös voittajakappale: folktyylinen akustinen kitara ja efektoitu laulu, taustalla tunnelmaraitana metroääniä peräkkäin. Sinänsä kyllä mukava kappale, jopa hieman neilyoungmainen.

    Oma suosikkini oli tämä Kraftwerk-henkinen kappale. Metronäytteistä laadittu rytmisilmukka on erinomainen, ja syntikkatunnelmat ovat 80-luvun Berliinistä.

    Tämä kunniamaininnan saanut kappale on myös hyvin laadittu ja tehokkaan aggressiivinen, mutta bassorummulla isketään kuulijaa päähän vähän liian kauan.

    Myyrä saattaa jäädä julkaisematta Tinnituksen omilla äänitteillä metronäytteiden tekijänoikeuksien takia, vaikka koetan toki järjestää asian. Varmuuden vuoksi äänitiedosto kannattaa kuitenkin ottaa itselle talteen kun se vielä on julkisesti kuultavissa.

  • Surukahvit

    Kappaletta Mourning Coffee äänitetään.

    Kappaletta Mourning Coffee äänitetään keittiössäni.

    Tämän tilanteen jälkeen käytetään Miller Pucketten MSP-objektia bonk~ ja Liven MIDI-efektiä Scale (pienellä opettelulla koko homman voisi tietysti tehdä Maxillä). Niitä sopivasti vääntelemällä ja kuuntelemalla saadaan aikaan rytmit ja sävelasteikot, ja näin tuotettu MIDI-data nuotinnetaan.

  • Musiinat paukkuvat taas

    Muistutan Totuuden lukijoita, että perjantaina 13. huhtikuuta kello 19 on Espoon Sellosalissa kolmas Masiinat ja musikantit -konsertti. Ohjelma.

  • Ney Rosauro

    Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

    Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

    Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

    Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

    Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

    ”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

    Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

    ”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

  • Solistin esittely

    Soitan sunnuntaina 29.10. Hyvinkään orkesterin kanssa Rosauron marimbakonserton. Tällaista ehdotin intendentille kirjoitettavaksi ohjelmalehtisen solistiesittelyyn:

    ”Matti Sunell syntyi Kajaanissa, opiskeli Helsingin Konservatoriossa ja asuu tätä nykyä Itä-Helsingissä. Hän työskentelee soitonopettajana Hyvinkäällä ja Helsingissä sekä orkesteri- ja kamarimuusikkona, muun muassa Hyvinkään orkesterin vakituisena lyöjänä. Sunell on myös laatinut kamari-, vokaali- ja tietokonemusiikkia. Omaa musiikkiaan hän esittää lyömäsoittajana ja konemuusikkona esimerkiksi Hyvinkään orkesterin kamarikonserteissa ja omissa soolokonserteissaan (joista seuraava onkin heti 21.11. Helsingissä, ohjelmassa tuolloin mm. Rosauron vibrafonikonsertto). Hyvinkään orkesterin solistina hän on aiemmin esittänyt Mayuzumin ksylofonikonserton. Itse hän väittää korkeimman mitattavissa olevan saavutuksensa olevan 6959 metriä. http://sunell.fi/”