Retkeilijä saapuu Confluencia-leiriin helmikuun 11. päivänä 1999 matkallaan Aconcagualle, Etelä-Amerikan korkeimmalle vuorelle. Täällä, Horcones-laaksossa 3400 metrin korkeudessa, yhtyvät Aconcaguan etelä- ja länsipuolilta virtaavat vedet. Täältä myös erkanevat eri nousureiteille johtavat polut. Pohjoiseen menevä haara vie Plaza Francia -leiriin jyrkän ja jäisen, kolme kilometriä korkean eteläseinämän juurelle. Sille puolelle vuorta vain alpinisteilla on asiaa. Luoteishaaraa kävellen pääsee Plaza de Mulas -perusleiriin kansanretkeilijöiden käyttämälle reitille.
Kävely tien varresta vuoren juurelle kestää kaksi päivää, ja yö levätään Confluenciassa. Sateita ei ole odotettavissa, joten teltat saavat mennä muulin selässä suoraan perusleiriin. Levitämme patjat ja makuupussit taivasalle kivien suojaamalle telttapaikalle.
Viimein ilta pimenee, ja kömmimme pusseihin. Unennäkö alkaa jo ennen nukahtamista, kun eteläinen tähtitaivas syttyy yllemme. Tällaista uninäytelmää en ole ennen kokenut. Kolmen kilometrin korkeudessa ilma on puhdas ja kirkas ja tähtiä näkyy uskomattoman paljon. Tähtikuviot ovat aivan oudot.
Confluencia tarkoittaa yhteen virtaamista, influenssa taas sisään virtaamista. Someinfluensseri uittaa mieliimme omia ajatelmiaan – tai maksajan. Mitä tekee konfluensseri? Ehkä hän kokoaa yhteen ihmisiä ja heidän hyviä ajatuksiaan. Parhaassa retkikuntahengessä ja avoimin mielin tuo oman osaamisensa yhteiseen yritykseen ja tekee kaikkensa, että huippu saavutetaan.
Tämä on Kansanretki 6000:n viimeinen ylävuoristokuva. On laskeuduttu Piscolta jäätikön reunaan, mutta ennen kämpälle pääsyä on ylitettävä vielä kerran saatanallis-perkeleellinen louhikko. Kämppä on piilossa reunamoreenin tuolla puolen, varjossa. Nouseva aurinko valaisee Huandoyn amfiteatterin.
Tämä on myös vastakuva Chopicalquin moreenileiristä otetulle kuvalle. Tämän jutun kuvan vasemmassa reunassa on Chopicalquin ja Huascarán Surin välinen sola ja sen alapuolella tumma kallioinen alue, josta kurkottaa ylöspäin suippo kärki. Moreenileiri on kärkiosan alapuolella, suunnilleen tumman alueen leveimmällä kohdalla. Moreenileiristä otetussa kuvassa tämän jutun kuvan ottopaikka on Huandoyn ja Piscon välisen jäätikön vasemmanpuoleisen suipon ulokkeen kohdalla. (Varmasti selvisi, mutta jos ei, kannattaa kaivaa esiin kuvien paikkatieto.)
Kuten aiemmin on kerrottu, päätettiin tehdä vielä yksi pikaretki kolmestaan ilman apuhenkilökuntaa. Tässä vain pari kuvaa ja muutama reunahuomautus.
Vuoristoissa on näköjään yleinen sellainen maastonmuoto, että isommasta laaksosta pienempään on ensin jyrkkä nousu ja sitten melko tasaista ja helppokulkuista. Piscon kämppä sijaitsee tällaisen kolmannen asteen laakson perällä. Llanganuco-laaksosta noustaan ensin jyrkkää serpentiinipolkua, mutta ylempänä maasto tasoittuu leppeäksi laitumeksi. Tällaista paikkaahan tarkoittaa sana Alp, joka on yleinen Alppien paikannimissä. Yllä alpiinisen juomatauon taustana Chopicalqui ja Huascaránin huiput.
Alpamayon perusleiristä riennettiin 1.7. alas päälaaksoon, ohi smaragdi- ja ruovikkojärven sekä Llamacorral-leirin aina Cashapampaan asti. Kunnon päivämatka, onneksi alamäkeä. Perillä oltiin myöhään iltapäivällä, eikä autokyytiä kaupunkiin enää ollutkaan saatavissa.
Ruokailu ja majoitus järjestyi talossa, jonka alakerrassa pidettiin kuppilantapaista. Ruoaksi oli pientä jyrsijää, jota Euroopassa luullaan lemmikkieläimeksi. Kansanretkeilijä onnistui maistelemaan, muttei saanut menemään puolikasta eläintä. Yläkerrassa oli tarjolla lankkulattia makuualustojen ja -pussien alle.
Tässä kylässä oli reippaat koerat, ne jaksoivat haukkua porukalla jokaisen auton ja juosta rohkeasti kärryn kyljessä kiinni.
Kansanretkeilijä päätti, ettei sittenkään lähde Alpamayon seinämälle 30.6., vaan tyytyy alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ihailemaan huippupyramidia viralliselta näköalapaikalta, solasta, jossa yläleiri sijaitsee.
Violetta ja Edgar lähtivät välileiristä kello 23, kansanretkeilijä ja Carlitos aamuneljältä. Tällä aikataululla jälkimmäinen köysistö ehti solaan katselemaan, kuinka ensimmäinen pari eteni noin kahden kolmasosan korkeudessa ranskalaisella reitillä. Yläleirissä oli yksi ainoa teltta, ja sen asukkaat kiipesivät parhaillaan Violettan ja Edgarin alapuolella. Aurinko oli nousemaisillaan Alpamayon huipun oikealta puolelta ja valaisi jo Quitarajun ja Santa Cruzin huippuja.
Paluu välileiriin kävi nopeasti. Odoteltiin huipulta palaajia, jotka tulivatkin yhden maissa. Sää oli pilvistynyt, eivätkä he huipulta lähdettyään enää saaneet nauttia näköaloista.
Lyhyen levon jälkeen kipitettiin alas perusleiriin. Aasinajajamme onki purosta taimenia, jotka olivat huomattavasti pienempiä kuin Hepokönkään suvannon asukas. Ne paistuivat raivokkaasti Antonion pannussa, ja illan jo pimetessä päästiin herkuttelemaan.
Yllä olevan virallisen Alpamayo-kuvan valaistus poikkeaa 180 astetta yleisemmästä valaistussuunnasta ja on siten hyvin sinisävyinen. Siinä näkyy kuitenkin Ferrari-reitin kohta tummana, ja näyttää niin kuin vuoren harjasta olisi siltä kohtaa lohjennut pala pois. Ferrari-reittiä ei ole kiivetty muutamiin vuosiin sen jälkeen, kun huippuharjanteelta lähtenyt jäävyöry vei useita kiipeilijöitä mennessään. Jäät ovat yhä epävakaat.
Aamulla 29.6. noustiin Alpamayon perusleiristämoreenileiriin lähelle jäätikön reunaa. Nousu vei pari tuntia, ja loppumatkasta oli taas ikävää louhikkoa. Valmiit teltanpaikat löytyivät helposti: siispä teltat pystyyn, lepäilemään ja teetä keittelemään. Sää vaihteli taajaan. Korkeimmat huiput olivat enimmäkseen pilvissä, leirin korkeudella vuorottelivat auringonpilkahdukset sekä lumi- ja vesikuurot.
Pilvinen vuoristo voi näyttää kolkolta ja uhkaavalta. Pilvenriekaleet vuoroin peittivät ja vuoroin paljastivat Pucahircan länsiharjanteen torneja. Jos ei ollut nähnyt vuorta selkeällä säällä, korkeampien huippujen olemassaolon saattoi vain aavistaa. Vaarallisen näköiset roikkuvat jäätiköt pysyttelivät ihmeen kaupalla kiinni vuorenseinämässä.
Vasta perusleiristä ylemmäs noustessa paljastui, että leiri sijaitsi valtavan päätemoreenin alla. Moreenin takana oli Pucahircan harjanteiden sylissä smaragdijärvi, johon vuoren länsirinteen peittävä jäätikkö valui. Jos rinteiltä rymisisi kerralla alas isompi jäämassa, se voisi aiheuttaa järvessä melkoisen loiskahduksen, mikä taas saattaisi merkitä tuhotulvaa laaksossa. Googlen satelliittikuva paljastaa, että laskujoen uomaa on moreenin kohdalla suoristettu ja ehkä vahvistettukin.
Mietittiin sitä, miten nousuyritys kannattaisi ajoittaa. Ylhäältä oli tullut muutama ryhmä alas, ja yläleirissä oli ehkä enintään kaksi joukkuetta. Carlos kävi kallion reunalla vakoilemassa perusleirin liikennettä. Huolena oli se, että perusleiriin tulisi tänään enemmän väkeä ja jotkut tulokkaista voisivat nousta huomenna suoraan yläleiriin. Silloin yläleirissä voisi olla ylihuomista huippuyritystä ajatellen liikaa väkeä: seinämälle syntyisi ruuhkaa ja alempana kiipeävien päähän sataisi jäätä.
Lopulta Edgar päätti, että huipulle lähdettäisiin yöllä suoraan välileiristä, käyttämättä yläleiriä ollenkaan. Päätös osoittautui oikeaksi.
Llamacorral-leirissä herättiin 28.6. siihen, että kantajat olivat leirissä ja keittelivät aamuteetä. Olivatkohan tulleet yöllä vai yöpyneet matkan varrella, ei tullut kysyttyä. Kun avasin teltan idänpuoleisen oven, näin kirkkaassa vastavalossa sinisenä solisevan virran äärellä laiduntavia hevosia.
Retkikunta pieneni taas kahdella hengellä, sillä Katy oli tullut kipeäksi ja teltasta kömmittyään lähti takaisin kohti alavampia maita. Gregorio lähti hänen kanssaan alas kyliin ja otti kantaakseen kaksi reppua.
Päivämatkan ensimmäiset kolme neljännestä olivat tasaista käveltävää avaran laakson pohjalla: ruohoisia laitumia, joenvarsia, järvenrantoja. Ensimmäinen järvi kasvoi ruskeaa ruokoa ja oli täynnä vesilintuja, jotka olivat kuin väärennettyjä versioita pohjolan linnuista: mustaksi värjätty isokuovi, luonnottoman suuri naurulokki, oudon värisiä sorsia. Nokikanan näköinen lintu oli sentään tutun oloinen.
Toinen järvi oli tuttua smaragdityyppiä, eikä siinä juuri näkynyt lintuja.
Laakson perällä Taulliraju tuli ensin suuremmaksi, mutta alkoi sitten jäädä edessä olevan harjanteen taakse. Välillä ison päälaakson reunan katkaisi korkea sivulaakso, jonka perällä kohosi lumihuippu: ensin oikealla Carás, sitten vasemmalla Quitaraju. Tällaisesta laaksosta kohisi yleensä alas valkoisena vaahtoava vesiputous.
Päivämatkan viimeinen osuus alkoi jyrkällä nousulla siihen sivulaaksoon, jonka perukassa on Quitaraju– (6040), Alpamayo– (5947) ja Pucahirca (6011) -vuorten ympäröimä Alpamayon perusleiri. Vasta tästä laaksosta näkyi kunnolla Artesonrajun (6025) pyramidi vastakkaisella puolella päälaaksoa.
Toisena kaupunkipäivänä Beate lähti kotimatkalle Salzburgiin. Myös Stalin jätti retkikunnan: hän oli tullut vain Huascaránin takia, joka sekin sitten vaihtui Chopicalquiksi.
Seuraavana päivänä (27.6.) alkoi pienentyneen ryhmän matka kohti Alpamayoa. Matkaan lähdettiin kevyemmällä varustuksella: emme enää nauttineet täyden palvelun leirielämästä, vaan tuttu kolmikko oli mukana vain kantajina, Carlos myös toisena oppaana mahdollisessa Alpamayon kiipeilyssä. Ja olikos sitten paljonkaan kantamista, kun tavarat kulkivat perusleiriin asti taas aasien selässä.
Ajettiin koko retken pisin matka pohjoiseen: Melkein kilometriä alemmaksi Carazin kaupunkiin ja sieltä taas ylös kylään nimeltä Cashapampa. Sieltä lähtee suosittu Santa Cruzin retkeilyreitti, jonka polkua seuraten matka kohti Alpamayon perusleiriä alkoi.
Santa Cruzin laakso oli vähintään yhtä jylhä kuin Ishincan ja Llanganucon laaksotkin. Käytiin sisään juhlavasta portista, jonka tummat reunat kohosivat jyrkästi satoja metrejä. Lumiset huiput olivat koko alkumatkan piilossa näiden kalliojyrkänteiden yläpuolella. Laakson pohjalla kohiseva joki muodosti monin paikoin ihmeellisiä suvantoidyllejä.
Ensimmäisenä päivänä käveltiin hyvin kohtuullinen matka Llamacorral-leiriin. Täällä laakso ei ollut enää rotkomainen, vaan leveni laajoiksi ruohokentiksi, joiden halki joki virtasi hajoten useiksi pikku uomiksi. Hevoset, aasit ja lehmät käyskentelivät vihreillä laitumilla. Laakson toisessa päässä kohosi kiintopisteenä jyrkkä Taulliraju (5830), joka hallitsi näkymää myös lähes koko seuraavan päivän.
Kiipeilijöiden lisäksi leiriä asuttivat Santa Cruzin reittiä kiertävät retkeilijät. He nauttivat täydestä palvelusta: keittiö, ruokailuteltta ja henkilökohtaiset teltat kulkivat aasin selässä, itse tarvitsi kantaa vain päiväreppu. Kokki teki ruoan valmiiksi ja kantoi sen ruokailuteltan pöytään. Ihan niin kuin meillä kahdessa edellisessä perusleirissä. Tuollaiselle vaellukselle voisi kansanretkeilijä vanhoilla päivillään lähteä mukaan.
Henkilökuntamme tehtävät olivat siis tällä kertaa vähäisemmät. Niinpä iltaan mennessä leiriin saapui vain aasinkuljettaja, kantajat kai jäivät jonnekin matkalle lepäilemään.
25.6. taisi olla juhannusaatto. Eräänlaista juhannusta vietti myös retkikunta: se oli kutsuttu Carlosin kotitaloon syömään. Paikalla oli tietysti koko henkilökunta – sukulaismiehiä kaikki kolme – ja iso joukko perheenjäseniä.
Taas ajettiin rämisevällä Hiacella jo tutuksi tullutta tietä ylös kaupungista. Ja ajettiinpa miltei yhtä ylös kuin ensimmäisellä harjoitteluretkellä: ystäviemme talot olivat aivan ylimpiä asumuksia, kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa.
Tiedossa oli lampaansyöntiä. Lihat, perunat, maissit, pavut ja sipulit olivat hautuneet maakuopassa varmastikin jo hyvän aikaa, sillä tullessamme niitä jo kaivettiin pöytään pantaviksi.
Huascaránille ei siis tällä retkellä päästy kiipeämään, mutta valokuvia siitä saatiin neljästä suunnasta, osa ihan onnistuneitakin. Tässä tyypillinen kuva viralliselta paraatipuolelta eli lännestä. Kuva on otettu Yungayn vuoden 1970 tuhon muistomerkin portilta: pohjoishuipulle on tästä matkaa 14 ja etelähuipulle 15 kilometriä.
Minua tämä vuori muistuttaa – osin sattuneesta syystä – Himalajan jättiläisistä: vaikkapa suuren korkeuseron, vuoren muodon, talvisten olojen ja kiipeilytyylin puolesta.
Tämä kuva on ensimmäinen tältä retkeltä julkaistava panoraama ja koostuu viidestä kuvasta. Työkaluna on uusi tuttavuus Hugin: vapaa (GPL) monessa käyttöjärjestelmässä toimiva panoraamaohjelma, jonka löysin etsiessäni HDR-työkaluja (ehkä sillä voi koostaa myös HDR-kuvia, opiskeluni on vasta alussa).
Työnkulku oli seuraava: kuvien esikäsittely (valotuksen ja väritasapainon säätö ja pölytäplien hävittäminen) ja tulostaminen tiff-kuviksi Aperturella, panoraaman koostaminen Huginilla sekä loppukäsittely (lisää värisäätöjä) taas Aperturella.
Panoraaman teko oli hämmästyttävän helppoa, jopa helpompaa kuin Photoshopilla. Ohjelma opasti ja oletusasetukset olivat sopivat. Havaitsin tuloksessa vain yhden virheen ja jätin sen tahallani kuvaan (sitä ei todennäköisesti huomaa tästä kolmannekseen pienennetystä kuvasta, mutta lähetän täysikokoisen sille joka haluaa etsiä).
Mutta jos haluan tehdä panoraamoja ja HDR-kuvia, miksi en käytä Photoshopia kun nämä ominaisuudet ovat siinä valmiina? Itse asiassa en ole koskaan omistanut Photoshopia, vaan olen tehnyt tähänastiset panoraamani urakalla kolmenkymmenen päivän kokeiluaikana. Jos nyt vielä löydän hyvät ja kohtuullisen helppokäyttöiset HDR-työkalut, en tulekaan tarvitsemaan Fotaria: Apertuurilla onnistuvat hyvin perussäädöt ja jos suoranaista kuvankäsittelyä tarvitaan, siihen käy Gimp.
Perusleiristä hölkättiin 24.6. tien varteen, missä olikin tällä kertaa odottelemassa isompi vaunu: ei Hiace vaan Mersu. Meksikon pojat pääsivät kylille samalla kyydillä. Matkalla pysähdyttiin kuvaamaan Llanganuco-laakson vihreitä järviä. Niitä on kaksi: ylempi on nimeltään Orconcocha ja alempi Chinancocha. Jälkimmäisen rannassa on suosittu maisemakuvauspaikka: Google Earthia käyttäen löytyy tästä maisemasta lukuisia variaatioita. En saanut puunrunkoja aseteltua maiseman kehyksiksi tyydyttävällä tavalla, joten tähän tuli kuva ilman puita.
Edessä oli lepopäivä Huarazissa, mikä tarkoittaa palelemista hotellissa, syömistä Patrickissa, Los Andesissa tai La Brasa Rojassa ja Totuuden kirjoittamista.
Nousevan auringon valaisema Huascaránin etelähuipun kaakkoon antava amfiteatteri kuvattuna korkealta Chopicalquin länsiharjanteelta. Chopicalquin varjo peittää vielä solan ja koillispuoliset alarinteet.
Toisessa kuvassa yläleirissä on pari ihmistä jalkeilla. Ovatko he Edgar ja Antonio, jotka jäivät leiriin, vai ovatko Meksikon pojat, jotka kääntyivät takaisin ehkä puoli tuntia ennen meitä, jo ehtineet leiriin asti? Nämä kuvat on otettu samoilta jalansijoilta. Etsi leiri ensimmäisestä kuvasta!
Chopicalquin kiipeilyä on selostettu aikaisemmin, joten tässä on vain joitakin lisähuomioita.
Edgar oli kipeä ja jäi leiriin. Niinpä lähdettiin kahtena köysistönä, joita johtivat Carlos ja Stalin. Stalin oli leppoisa ja harkitsevainen eikä pitänyt hirmuista vauhtia. ”Tämä ei ole kilpailu, mennään omaa tahtiamme.”
Tuuli oli aamuyöstä varsin ikävä ja lumikiteet pisteliäitä, varsinkin kun ehdittiin harjanteen päälle, jossa tuuli pääsi puhaltamaan esteettä. Milletin kuoritakin huppu on pikkuisen tukala, kun sitä yrittää vetää kypärän päälle ja reppu painaa kangasta hartioista alaspäin. Hupun varren pitäisi olla pitempi tai jotakin venyvää materiaalia. Tai sitten täytyisi pitää kypärää hupun päällä, mutta silloin pitäisi kypärä ottaa aina pois kun säätää huppua. Hankalahkoa.
Kulkemamme reitin loppuosa oli mielenkiintoinen. Loivien lumirinteiden yläpuolella ensin kuusikymmentä metriä ja ehkä melkein yhtä monta astetta kahden hakun kiipeilyä, heti perään pitkä poikkikulku matalan serakin alla, missä kypärä raapii räystään reunaa, sitten taas jyrkkä kohta ja sen päällä viisi ihmistä odottamassa, kun Carlos käy tiedustelemassa reittiä. Tulen paikalle juuri kun hän kömpii varovasti esille jostakin raosta ja ilmoittaa, että ei ole jatkamista, liian vaarallista. Olen koettanut Googlen virtuaalivuoresta tähtäillä paikkaa, ja se saattaa olla tässä. Yläpuolella olisi kai ollut mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi vähän ennen huippua jyrkkä kohta jossa on pari kilometriä ilmaa jalkojen alla, ja huippukin on kuvien perusteella aika terävä.
Alas tultiin taas äkkiä. Aurinkoista jäätikköä kipittäen yläleiriin, jossa tunnin lepo, jäätikön alaosa taas vauhdikkaasti (siellä liikahti tömähtäen edellisessä jaksossa kuvattu tonnin, parin louhi), hankala siirtyminen louhikon kautta moreenileiriin ja helpolle polulle, pirunpellon ylitys ja toinen harju, sieltä alas perusleiriin lehmien pariin. Loppumatkasta polku tuntui jo lähes päättymättömältä.
Opin vähitellen retken kuluessa, että kävelysauvoja ei yleensä kannata käyttää laskeuduttaessa. Ne pikemmin häiritsevät kuin auttavat tasapainoa. Kannattaa kävellä lyhyehköin ja nopein askelin, niin että koko jalkapohja osuu maahan yhtä aikaa, polvet koko ajan hieman koukussa ja selkä taivutettuna niin että paino on koko ajan polvien ja jalan keskikohdan päällä. Jos ojentaa jalan suoraksi ja astuu kantapää edellä, on koko ajan vaarassa kaatua selälleen. Kuvattu kävelytapa väsyttää reisiä ja pohkeita, mutta sitä kannattaa opetella sietämään: lihakset tottuvat ja kestävät kuitenkin paremmin kuin nivelet. Lumella raudat jalassa pystyy tällä tekniikalla laskeutumaan ainakin 45-asteista, ehkä jyrkempääkin. Sulalla maalla jyrkkyys riippuu irtaimen aineksen määrästä ja kallion karkeudesta.
Illalla opettelin kuvaamaan kuunvalokuvia pitkällä valotusajalla.
Chopicalquin moreenileiristä siirryttiin 22.6. taas kaikessa rauhassa yläleiriin jäätikölle. Yläleiri on jo oikeastaan huipulle johtavalla länsi- taikka lounaisharjanteella, vaikkei toki aivan harjanteen päällä tuulelle alttiina. Huascaránin huiput olivat koko ajan näkyvissä oikealla ja takana, ja näkökulma vaihtui vähitellen. Ensimmäisessä kuvassa toinen köysistö saapuu levähdyspaikalle noin puolivälissä matkaa. Takana pohjoishuippu ja taustalla Huandoy. Toinen on lähikuva etelähuipun itärinteestä yläleiristä nähtynä. Etelähuipun pohjoisrinne, jonka kautta perusreitti johtaa solasta huipulle, on keskimäärin loivahko ja luminen, mutta itä- ja kaakkoispuoli on äkkijyrkkä, ja itänurkassa on tällainen luminen pyramidi.
Jäätikön alaosassa reitti kulkee lähellä oikeanpuoleista kivistä kannusta, jolta joku heittelee etenkin päiväsaikaan usein louhia jäätikölle. Tästä osuudesta kannattaa suoriutua siis ripeästi ja mieluimmin aamulla, kun kivet ovat vielä jäätyneinä alustaansa. Kun on päässyt turvaan leiriin keskelle jäätikköä, voi iltapäivän joutohetkinä yrittää paikantaa vyöryn aina kolinaa kuullessaan. Kivivyörystä lähtee kalinaa ja pauketta, lumi- ja jäävyöryt tuottavat kohinaa. Jäätikköön osuvat kivet päästävät päsähdyksen tai kosahduksen. Kun jäätiköllä valmiiksi oleva tonnin lohkare keikahtaa nurin jään sulettua sen alta, saattaa kuulua narinaa, laahausta ja tömähdys.
Teltat ankkuroitiin lumeen kävelysauvan pätkillä ja lumen sisään upotettavilla kiiloilla. Liepeiden päälle lapioitiin myös lunta. Eihän olisi mukavaa huipulta palatessa huomata teltan kadonneen. Rupeaisiko sitä etsimään lähimmistä railoista vai tähystelisikö kiikarilla kilometrien päähän alarinteille?
Leirissä oli jo yksi teltta, ja pian paljastui, että se oli meksikolaisten ystäviemme. Tulivatkos he ensimmäiseltä huippuyritykseltään vai heräsivätkö päiväunilta? Joka tapauksessa he lähtivät aamuyöstä avaamaan polkua, kun leiristä lähti kolme köysistöä tavoittelemaan huippua.
Chopicalquin perusleiristä siirryttiin kaikessa rauhassa moreenileiriin 21.6. Suurimman osan matkaa oli hyvä polku, mutta jäätikön ylitys ja moreeniharjulle kiipeäminen olivat viheliäisiä.
Ensimmäisessä kuvassa ylitetään Chopicalquilta pohjoiseen valuvaa jäätikköä. Tässä tosiaan on jäätikkö: joskus jäätä on riittänyt pintaan asti, nykyisin se on sulanut näkymättömiin ja pinnalle on jäänyt hirmuinen louhikko. Jäätä kuitenkin on rakan alla, ja paikoin sitä on näkyvissäkin. Paikoin jäätikön päällä on vihreänharmaita lampiakin, ei tosin aivan tämän polun varressa, mutta ylhäältä katsoen ne näkee selvästi.
Oikealla pilvien takana lymyää Huascaránin etelähuippu (6768). Chopicalqui kohoaa kuvasta ulos vasemmalle. Jonon viimeisenä kulkevan retkeilijän repusta vasemmalla jäätikön alapuolella on ruskeankirjava kalliomuodostelma. Siinä, missä alhaalta kaartuva harju vaalenee ja kohtaa kallion, on moreenileiri, tämän päivämatkan päämäärä. Kakkosleiri on jäätiköllä, jossakin lähellä vasenta reunaa kohoavan jääpeitteisen kalliotornin päällä.
Edgarin periaatteen mukaisesti kypärät ovat aina päässä vuorella. Tässä ne kuitenkin roikkuvat reppujen päällä, vaikka lähestytään jyrkkää paikkaa, jossa kiviä voi vierähdellä ylhäältä.
Toisessa kuvassa ollaan moreenileirissä, ja lähes koko reitti perusleiristä on näkyvissä. Laaksoa hallitsee jäätikkö, jonka vasen haara tulee Huascaránin solasta ja oikea Chopicalquin pohjoisrinteeltä. Jäätikön oikeanpuoleisen kolmiharjaisen reunamoreenin oikealla puolella on vehreä laakso, laakson keskellä tummanvihreä metsä, metsän takana vaaleanvihreä niitty ja niityn vasemmassa reunassa valkoinen piste. Se on tämän retkikunnan keittiöteltta. Polku seuraa mainitun moreenin harjoja, ylittää pirunpellon siinä missä jäätikköhaarat yhtyvät ja nousee sitten toisella reunalla terävälle harjulle, missä se hyvin näkyykin. Tätä harjua kestää ikuisuuden, vasemmalla puolella jäätikön rippeet ovat sata tai kaksisataa metriä alempana.
Lumisade on pyyhkäissyt yli maiseman. Llanganuco-laakso erottaa taustan tummat vuoret etualan vaaleammista. Lumihuippu kuvan keskellä on Chacraraju (6001), siitä vasempaan Pisco (5752) ja vasemmassa reunassa pilvien takana Huandoy (korkein pohjoishuippu, 6395, ei näy). Yöllä leiriin loistavat autojen valot Portachuelo-solaan nousevalta serpentiinitieltä.
Ajantasaisjutussa selostettiin jo Chopicalquin leirioloja ja kiipeilyä. Tässä vähän lisää kuvia ja pakinaa.
Cordillera Blancaa halkovat miltei säännöllisin välein itä–länsi-suuntaiset laaksot, ja näissä laaksoissa on yleensä maantie tai ainakin leveä polku. Laaksosta toiseen siirryttäessä pitää todennäköisesti laskeutua läntiseen päälaaksoon, Cordillera Blancaa ja Cordillera Negraa erottavaan Callejón de Huaylasiin ja sen pohjalla kulkevalle päätielle. Näin siirryttiin myös Mushosta Chopicalquin polunpäähän: vajaa kymmenen kilometriä alas päätielle, toiset kymmenen Yungayhin, siitä nokka taas kohti vuoria ja 25 kilometriä ylämäkeen.
Kansanretkeilijä teki sen kömmähdyksen, että pakkasi jo lähdössä kaikki tavaransa yhdeksi selässä kulkevaksi paketiksi Chopicalquin perusleiriin kantamista varten, ja tämä taakka sidottiin Hiacen katolle. Siellä oli sitten kamerakin, kun ohitettiin Huascarán paraatipuolelta ja pilvet olivat (väliaikaisesti) haihtuneet sen huipuilta. Sillä kertaa jäivät kuvat ottamatta, mutta onneksi jatkossa tuli vielä pari tilaisuutta möhläyksen korjaamiseen.
Kantotyöt tien varrestaperusleiriin piti siis aasien puuttuessa hoitaa ihmisvoimin, ja osa joukkueesta tekikin kaksi edestakaista matkaa. Taakat olivat melko isoja, yllä on Stalinin tyylinäyte.
Kaksi retkikuntaa oli juuri poistumassa vuorelta ja odotteli tienposkessa kuljetuksiaan, ja perusleiri oli meidän saapuessamme lehmien vallassa. Leirin pystytykseen kuului muun muassa kuopan kaivamista maahan jäähakun avulla ja lantakasojen viskomista lapiolla etäämmälle teltoista.
Lehmät kiipeilivät ketterästi ympäröivillä melko jyrkilläkin rinteillä. Lisäksi ne olivat erikoisen kiinnostuneita kansantuotteista ja söivät innokkaasti retkeilijän kostuttamaa ruohoa. Retkeilijöitten vetäydyttyä yöpuulle ne liikkuivat estottomasti telttojen välissä ja maata vasten lepääviin korviin niiden sorkkien jyminä kuulosti miltei kivivyöryltä. Yöllisillä pensastokäynneillä niitä piti hätistellä suorastaan vihaisesti loitommalle.
Ishincan retken jälkeen retkikunta oli sopeutunut kuuden kilometrin korkeuteen, joten yhden kaupunkipäivän jälkeen oltiin 19.6. valmiita aloittamaan Huascaránin nousuyritys. Välipäivänä Huarazissa retkikuntaan liittyivät Ecuadorista tulleet Edgar-oppaan puoliso Katy ja opastoveri Stalin. Tällä laajennetulla joukkueella lähdettiin yritykseen. Suunnitelman yhteenveto selostettiin tämän jutun lopussa, ja se mitä sitten tapahtuikaan täällä.
Mushoon saapumisen hetkellä oli tämän liikenneasema-ravintola-tietotuvan edustalla vilskettä, kun retkikunnat siirsivät varusteitaan autoista aasien selkään. Kuvan keskellä seisoskeleva ranskalainen herrasmies sinipaitaisine oppaineen oli viimeinen, joka sai tavaroilleen aasikuljetuksen. Me jäimme odottelemaan ja kulutimme päivää aterioimalla ja valokuvaamalla kylän lapsia. Beate pakotettiin pyörittämään tyttöjä ilmassa ja minut kuvaamaan pyöritystä, ja joka pyörityksen jälkeen rynnättiin katsomaan kuvia kameran pikkuiselta ruudulta.
Vuori pysytteli pilvihupussa, ja reippaasta lumentulosta oli tieto jo retken alkupäivistä lähtien. Kun sitten vielä vuorelta pois tulevilta puolalaisilta kuultiin huonosta kelistä, kypsyi päätös vuoren vaihtamisesta. Seuraavaksi päiväksi tilattiin uusi kuljetus, ja iltapäivä kulutettiin kävelemällä kappaleen matkaa ylös Huascaránille vievää polkua ja ilta osallistumalla kylien väliseen jalkapallo-otteluun. Yöpymään päästiin ihan oikeisiin sänkyihin.
Ranskalainen ei päässyt ylös asti, eikä kai noina päivinä kukaan muukaan. Kun Chopicalquilta palattuamme vietimme juhannusta henkilökuntamme kotikylässä, tuli paikkakuntalaisilta oppailta isännillemme tieto, että lumivyöry olisi 24.6. vienyt hengen kolmelta tai neljältä saksalaiselta ykkös- ja kakkoleirin välillä. Tieto pysyi kumman epämääräisenä, eikä siihen saatu retken aikana mitään virallista vahvistusta.
