Aamulla 29.6. noustiin Alpamayon perusleiristä moreenileiriin lähelle jäätikön reunaa. Nousu vei pari tuntia, ja loppumatkasta oli taas ikävää louhikkoa. Valmiit teltanpaikat löytyivät helposti: siispä teltat pystyyn, lepäilemään ja teetä keittelemään. Sää vaihteli taajaan. Korkeimmat huiput olivat enimmäkseen pilvissä, leirin korkeudella vuorottelivat auringonpilkahdukset sekä lumi- ja vesikuurot.
Pilvinen vuoristo voi näyttää kolkolta ja uhkaavalta. Pilvenriekaleet vuoroin peittivät ja vuoroin paljastivat Pucahircan länsiharjanteen torneja. Jos ei ollut nähnyt vuorta selkeällä säällä, korkeampien huippujen olemassaolon saattoi vain aavistaa. Vaarallisen näköiset roikkuvat jäätiköt pysyttelivät ihmeen kaupalla kiinni vuorenseinämässä.
Vasta perusleiristä ylemmäs noustessa paljastui, että leiri sijaitsi valtavan päätemoreenin alla. Moreenin takana oli Pucahircan harjanteiden sylissä smaragdijärvi, johon vuoren länsirinteen peittävä jäätikkö valui. Jos rinteiltä rymisisi kerralla alas isompi jäämassa, se voisi aiheuttaa järvessä melkoisen loiskahduksen, mikä taas saattaisi merkitä tuhotulvaa laaksossa. Googlen satelliittikuva paljastaa, että laskujoen uomaa on moreenin kohdalla suoristettu ja ehkä vahvistettukin.
Mietittiin sitä, miten nousuyritys kannattaisi ajoittaa. Ylhäältä oli tullut muutama ryhmä alas, ja yläleirissä oli ehkä enintään kaksi joukkuetta. Carlos kävi kallion reunalla vakoilemassa perusleirin liikennettä. Huolena oli se, että perusleiriin tulisi tänään enemmän väkeä ja jotkut tulokkaista voisivat nousta huomenna suoraan yläleiriin. Silloin yläleirissä voisi olla ylihuomista huippuyritystä ajatellen liikaa väkeä: seinämälle syntyisi ruuhkaa ja alempana kiipeävien päähän sataisi jäätä.
Lopulta Edgar päätti, että huipulle lähdettäisiin yöllä suoraan välileiristä, käyttämättä yläleiriä ollenkaan. Päätös osoittautui oikeaksi.
Vastaa