Totuus

Matti Sunellin blogi

Avainsana: radio

  • Sanainhokki

    Radion yleisohjelman kuuluttaja Jari Aula pitää kiinnostavaa ohjelmaa Kielen päällä. Kunkin jakson lopuksi hän esittelee kuuntelijan lähettämän sanainhokin. Inhokkeja on kerätty tänne.

    Monet inhokit ovat oikein osuvia ja inhottavia. Jotkin taas triviaaleja ja lähinnä ehdottajan omaan makuun perustuvia.

    Lähetin itsekin kolme inhokkia. Ne eivät ole päässeet ohjelmaan eivätkä luetteloon. Liekö viestini kadonnut vai ovatko ehdotukseni sopimattomia? Aikaa on nyt kulunut sen verran, että julkaisen ehdotukseni tässä.

    Podcast

    Kun neteitse tilattavat ääniohjelmasyötteet keksittiin, joku onneton sepitti niille nimen ”podcast” yhdistämällä (nyt jo unholaan jääneen) ipod-kuuntelulaitteen ja broadcastin.

    Ajan mittaan unohtui, että nimityksen tarkoitus oli kertoa uudenlaisesta välitystekniikasta, ja melkeinpä mitä tahansa ääniohjelmia ruvettiin kutsumaan podcasteiksi – jopa sellaisia, joita ei voi tilata podcastina vaan ainoastaan kuunnella suoratoistona ja perinteisenä radiolähetyksenä.

    Surkeuden huippu on se, että rakas Yleisradio lähti tähän sekoiluun mukaan. Se väittää radio-ohjelmiaan podcasteiksi, vaikka suurta osaa niistä ei voi tilata syötteenä.

    Mitä vikaa on vanhassa tutussa ohjelmassa? Se ei ota kantaa välitystapaan ja kattaa kaikki tyylit ja lajit. Ja kun halutaan olla tarkempia, puhutaan sitten puheohjelmista, dokumenteista, uutisista, musiikkiohjelmista ja niin edelleen.

    Sitouttaa

    Kun joku velvoitetaan tekemään jotakin, hänet kuvaannollisesti sidotaan asiaan. Jos hän lupaa hoitaa asian, hän sitoutuu.

    Mutta mitä on sitouttaminen? Viekoitellaanko ihminen tekemään jotakin niin, että hän kuvittelee sitoutuvansa siihen omasta halustaan mutta tekee sen oikeasti pakotettuna, itse sitä tajuamatta? Jonkinlaista manipulointia siis?

    (Entä mitä on sitouttautua? Onko se sitä, että ihminen muka antaa toisten sitouttaa hänet edellä kuvatulla tavalla, mutta oikeasti hän haluaa itse tehdä asian ja harhauttaa muut luulemaan, että nämä onnistuivat manipuloinnissaan?)

    Syyllistää

    Tyypillinen sana ajallemme, jossa pahoitetaan mieli asiasta kuin asiasta ja toisaalta varotaan, ettei vain kenellekään tule mistään sanotusta paha mieli.

    Jos mielestäni joku on tehnyt vääryyden, syytän häntä siitä. Syyllistäminen sen sijaan lienee jonkinlaista manipulointia, jossa suoraan syyttämättä koetetaan saada toinen omantunnontuskiin.

    Mutta kehen aikuiseen ihmiseen tämmöinen muka tepsii? Se, joka syyttää toista syyllistämisestä, tekeytyy avuttomaksi, esittää uhmaikäistä lasta.

  • Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa talvella

    Tunnettu mielipidevaikuttaja, luonnonsuojelija ja ilmastoaktivisti kirjoittaa kirjan tehokkaista elintavoistaan. Toimittaja kirjoittaa tästä jutun lehteen. Jutussa kerrotaan esimerkkejä tehokkuusrutiineista.

    Sosiaalisessa mediassa niin sanottu kansa kuulemma pahoittaa jutusta mielensä. Kuka tämä tyyppi oikein luulee olevansa? Millä oikeudella hän tulee opettamaan, miten meidän pitäisi elää?

    En viitsi tarkistaa, mutta uskon kyllä. Matalamielisyys, kollektiivinen uhmaikä, herraviha ja erilaisuuden pelko ovat alati riesanamme.

    Eikä tehokkuusmies luule eikä tule. Kunhan kertoo, kun kysytään. Tämä elämäntapa sopii hänelle, muut saavat tehdä aivan niin kuin parhaaksi katsovat.

    Sitten radion kulttuurikeskustelun juontaja kysyy, mistä yleisön ärtymys mahtaa johtua. Keskustelijat onnistuvat ohittamaan kysymyksen melko lyhyesti, ja loppuaika tehdäänkin samaa kuin ”kansa”, epäillään ja kummastellaan tehokkuusmiehen toimia.

    Syvällä nietoksen alla uinuvat raikkaat ajatukset. Viimeiset viisaat sanat härmistyvät jääkiteiksi avaruuden lohduttomaan kylmyyteen ehtimättä yhdenkään kuulijan korvaan asti.

    Tehokkuuden taika
    Enemmän elämää (€)
    Kulttuuriykkönen

  • P-sana

    Miksi niin moni tuntuu intoilevan podcasteista uutena ääni-ilmaisun lajityyppinä eli genrenä? Johtuuko se kenties siitä, että lähetysvirtaradion ääressä kasvanut nykynuoriso ei tunne ohjelmaradiota, vaikkapa sellaista kuin Yleisradion ykköskanava? Eikö ympäristöstään rajautuva ääniohjelma, jolla on alku ja loppu, enää olekaan kaikille vanhastaan tuttu ilmiö?

    Ennenkö ei ollut harrastuneelle yleisölle suunnattuja erikoisohjelmia, tiukkoja keskusteluja tai moniaalle rönsyileviä monologeja? Oli kyllä, ohjelmaradiossa. Samoin musiikin, luonnontieteen, politiikan ja kulttuurin erikoisohjelmia, hupailuja, äänitaidetta ja avantgardistisia kuunnelmia. Sitä, mitä jotkut nyt hehkuttavat uutuutena, on ollut radiossa aina.

    Uutta (itse asiassa toistakymmentä vuotta vanhaa) on tekniikka ja riippumattomuus portinvartijoista ja siten täysi ajallinen vapaus sekä ohjelmien kestossa että julkaisutahdissa. Siksi podcast on tekninen käsite, ei lajityyppi. Ratkaisevaa on sarjamuotoisuus ja tilattavuus: mikä tahansa webissä julkaistu äänitiedosto ei ole podcast, niin kuin mikä tahansa verkkoteksti ei ole blogi.

    Genret ylittävät teknisten alustojen rajat. Kuunnelmia, keskusteluja ja dokumentteja voi olla radiolähetyksessä yhtä hyvin kuin syötteenä verkosta tilattavassa ääniohjelmassa. Näitä kaikkia voi olla myös sellaisessa webissä julkaistavassa yksittäisessä äänitteessä, joka ei ole podcast.

    Podcast on yhtä vähän genre kuin äänilevy tai kasetti on.

    Ja jos minulta kysytään, onnettomasta nimestä voisi jo luopua. Moderni kuuntelija – sikäli kuin ei kuuntele lähetysvirtaa – kuuntelee ohjelmia, tulivat ne sitten FM-aalloilta tai omasta tieturista ja olivatpa ne suoratoistoa, tallenteita tai jotain muuta.

    Podcast tekniikan termipankissa

  • Pääseekö äänesi näkyviin?

    Radion Julkinen sana -ohjelman otsikkona oli ”Sananvapauden myytit ja ideologiat”. Viestintätutkija Kari Karppinen muun muassa selvitti, miten erilaiset yhteiskunnan äänet pääsevät julkisuudessa näkyviin. Arkijärjellä luulisi, että hankalasti, sillä yleensähän äänet kuuluvat.

    Mutta minäpä tiedän. Ääntä on visualisoitu huviksi ja hyödyksi iät ja ajat, ja tietokoneella voidaan nykyään piirtää hienoja kuvia, jotka havainnollistavat äänen voimakkuutta ja taajuussisältöä. Yllä on voimakkuuden kuvaaja ja sonogrammi viestintätutkijan sanoista ”miten julkisuudes pääsee erilaiset äänet näkyviin ja”.

  • Elektronisen musiikin historia

    Radiossa alkoi viikko sitten elektronisen musiikin historia Avaruusromun jäljillä. Suosittelen sitä jyrkästi kaikille. Jukka Mikkola on koonnut kolmeentoista tunnin pituiseen ohjelmaan elektronisen musiikin merkittäviä teoksia viisikymmenluvun alusta tähän päivään.

    Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.

    Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.

    Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.

    Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max Mathewsin Bicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.

    Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.

    Ligetin Artikulationista on muuten tehty kuuntelupartituuri.

    On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.

    Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.

    Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.

    Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.

  • Videotaidetta radiossa

    Radio tarjoaa nettikuuntelijan riemuksi silloin tällöin taideyllätyksiä. Tällä kertaa oli vuorossa tiedeohjelma Kvanthopp. Se on tavallisesti puolen tunnin puheohjelma, mutta nyt tuli podcastiin neljän minuutin video. Sen ääniraita oli ote viimekertaisesta Otaniemen ydinreaktoria käsitelleestä jutusta, ja video-osuus oli kokeellinen: se kaappasi työpöydän taustakuvan ja lomitti sen jännittävällä tavalla iTunesin ikkunan sisällön kanssa.

    Lisää videotaidetta radioon!

  • Podcastien dynamiikkaa

    Veivasin yhden jakson kaikista tilauksessa olevista podcasteistani TT Dynamic range meterin läpi. Se mittaa äänitiedoston keskimääräisen äänekkyyden (RMS) ja huipputason ja antaa äänitteelle DR-arvon, joka ilmoittaa sen mikrodynaamisen skaalan desibeleinä. Tallensin mittaustulokset taulukoksi Google-dokumenttiin.

    Mittari on kehitetty välineeksi musiikin äänekkyyssodan vastaiseen taisteluun. Jos mittaamani tiedostot olisivat olleet musiikkikappaleita, niiden DR-arvot olisivat oikein hyviä. Puheohjelmien kannalta tilanne on kuitenkin hieman toinen, sillä puheen pitää ennen kaikkea olla ymmärrettävää. Ja pääasia tässä tapauksessa on, niin kuin eilen totesin, että ohjelmien väliset voimakkuuserot ovat tolkuttomia.

    Äänekkäimmän ja hiljaisimman ohjelman ero on huikeat 18 desibeliä. Peräti yhdeksän ohjelmaa neljästäkymmenestä ylittää digitaalisen nollatason eli suomeksi sanottuna menee ruvelle. Toisaalta ohjelmista hyvinkin puolet sijoittuu 3–4 desibelin sisään tuonne –20 dB:n hujakoille, joten siirtymät näiden ohjelmien välillä eivät kuulijaa pahemmin hätkäytä.

    Tänne on kerätty kiinnostava tietokanta DR-mittarilla mitatuista levyistä.

  • Parempaa äänitarkkailua radioon

    Kuuntelen aika paljon radiota – yleensä aina kun puuhailen jotakin käytännöllistä, siis sellaista, joka ei ole työntekoa, keskittynyttä musiikinkuuntelua, lukemista, kirjoittamista tai jookaamista. Yleensä kuuntelen Yleisohjelmaa, vai mikä Yle radio 1 se nykyään lienee. Mutta kanavaan ei yleensä tule kiinnitetyksi huomiota, sillä en kuuntele ohjelmia radiovastaanottimen kautta, vaan neteitse podcastina ja joskus areenasta. Minulla on kyllä hyllyssä vanha romanialaistyyppinen vastaanotin, jonka kanavanvalitsin on juotettu virallisen kanavan kohdalle, mutta käytän laitetta vain levysoittimen vahvistimena. (En ole vielä onnistunut hankkimaan pohjoiskorealaista radiovastaanotinta, jota ei voi laittaa pois päältä.)

    Tilaan podcastit iTunes-ohjelmaan ja kuuntelen ne siinä järjestyksessä kuin kulloinkin sattuu huvittamaan. Muutaman kerran vuodessa Yleisradio tosin rikkoo podcast-palvelunsa, ja ohjelmat joutuu tilaamaan uudestaan. Tästä urakasta on se hyöty, että samalla yleensä löytää uusia mielenkiintoisia ohjelmia. Niitä kertyy lopulta niin paljon, että varastossa on viikkokausiksi kuunneltavaa, eikä silloin auta muu kuin kylmästi poistaa sellaiset, joita ei sittenkään tullut kuunneltua.

    Kun kuuntelee erillisiä ohjelmia äänitiedostoista, tulee huomanneeksi sellaisia asioita, joita ei radiolähetystä kuunnellessa havaitse. Lähetyksessä kaikki ohjelmat prosessoidaan samalla tavalla: dynamiikka kompressoidaan ja limitoidaan niin, että lähetyksessä ei ole suuria äänenvoimakkuuden vaihteluja. Podcastina jaeltavissa tiedostoissa sen sijaan on valtavia voimakkuusvaihteluja, paitsi ohjelmien kesken, myös ohjelmien sisällä. Näyttää siltä, että jotkin tiedostot tallennetaan ajastetusti prosessoidusta lähetyssignaalista ja muut tehdään käsin ja toimitetaan podcast-palveluun sitten kun tekijä muistaa.

    Tässä on esimerkkinä äänenvoimakkuuden kuvaajat kahdesta ohjelmasta: ensin Huvudstadsregionens nyheter ja sitten Historiasarjoja samassa mittakaavassa.

    Huvudstadsregionens nyheter
    Historiasarjoja

    Kuuntelin ensin hiljaista Kultakuumeen kolumnia, ja kun se loppui ja Huvudstadsregionens nyheter alkoi, talossa helisivät ikkunat ja naapuri putosi tuoliltaan. Selvästi edellinen on otettu lähetyssignaalista, mutta taitaa olla Vegassa ja Yleisohjelmassa myös vähän erilaiset säädöt äänipöydissä. Edes Ykkösaamu ei tule yhtä kovaa, vaikka on kuuntelemistani Yleisohjelman podcasteista äänekkäin.

    Ehkä ruotsin kielen asemaa edistetään lähettämällä ruotsinkielisellä kanavalla ohjelmat kovemmalla äänellä?

    Olen dynaamisen musiikin ystävä, mutta radion puheohjelmien kuuntelua helpottaisi, jos voimakkuutta voisi jotenkin ennakoida. Pitääkö ruveta käyttämään omaa dynamiikkaprosessointia täällä vastaanottopäässä?

    Onkohan kaikissa ohjelmissa äänitarkkailijaa laisinkaan? Joissakin keskusteluohjelmissa pitäisi kuuntelijan käden olla jatkuvasti voimakkuussäätimellä, kun joku keskustelija tuntuu istuvan studion nurkassa ja toisella on mikrofoni suussaan. Tällaista on tapahtunut Pop-talkissa ja Markku Heikkisessä. Ennen maailmassa äänitarkkailijan kuului huolehtia tasapainosta, nyt tehtävä lienee ulkoistettu kuuntelijalle.

    Toinen esimerkki ohjelman sisäisestä shokkivaihtelusta on Sadan vuoden sykkeen alussa:

    Sadan vuoden syke

    Ensin tulee kaupallisradiosävyisen miesäänen puhuma ohjelman tunnus (jonka alku kuulostaa muutetun muotoon ”Tämä on Yle podcast”: pyrkiikö Yleisradio tekemään nimensä lyhennetystä muodosta suomen kielen taivutuksesta irrallisen koodisanan?). Sitten alkaa varsinainen ohjelma. Myös Kvanthoppin puheosuuksien ja äänitehosteiden voimakkuuserot ovat kohtuuttomat.

    Lienee niin, että toimittajat itse äänittävät ja editoivat ohjelmansa, ja dynamiikan tarkkailu jätetään herran haltuun eli lähettämöön, jossa kaikki voimakkuuserot puristetaan pois. Ongelma vain on siinä, että yhä useammat radion kuuntelijat kuuntelevat muuta kuin radiolähetystä: siis podcasteja tai areenan tallenteita, ja näiden dynamiikka sitten on mitä sattuu. Jokin yhtenäinen käytäntö pitäisi saada. Pienempi paha on kompressoitu lähetyssignaali. Parasta olisi kuitenkin, että äänitarkkailun taito palautettaisiin kunniaan ja ohjelmille saataisiin vakioitu voimakkuustaso.

    Seuraavassa jaksossa mittaustuloksia radio-ohjelmien dynamiikasta.