Kainuun rotkolaaksot 2

Moottoroitu maailma päättyy Palolammelle

Menin hiiteen.

Taisi olla aika hakea pyyntionnea, tai ainakin kysyä neuvoa. Jos ei tämä kesä ollut vienyt yliseen maailmaan, niin ehkä vastausta pitäisi hakea alisesta. Kysymyksiä oli kaikenlaisia, esimerkiksi: Mitä pitäisi ruveta tekemään elämässä? Kuinka voisi rikkoa sen laitostumisen ruudukon, joka pakottaa työskentelemään kellonaikojen ja kalenterin mukaan ja haittaa vakavasti mielekästä vuodenaikojen mukaista kansanretkeilyä?

Hiisi oli hiton kaukana, sinne päästäkseen oli syyllistyttävä auton käyttöön. Mutta peltikotelosta kuoriuduttua käveltävää oli enää puolisentoista kilometriä. Polku vei pitkin korkeita harjuja ja kosteita korpinotkoja. Alkumatkasta vastaantulevat vedet olivat matkalla luoteeseen, Oulujoen vesistöön. Mutta äkkiä tultiin hurjan rotkon äärelle. Äkkijyrkkien kallioiden välissä oli ylimmäinen lampi ja sen takana karmean louhikkoinen kynnys, portti. Toiselta puolelta vedet kulkisivat kaakkoon, Vuoksen vesistöön.

Parhaille paikoille päästäkseni minun oli livahdettava virallista polkua reunustavien köysikaiteiden läpi. Rotkon keskellä seisoo korkea kalliotorni, jonka päälle vie vain hyvin kapea kannas. Tornin reunat ovat kolmelta suunnalta pystysuorat, alla on musta nevareunainen lampi. Kapusin tornin huipulle ja istuin jyrkänteen reunalle.

Värikäs pikkulintupoikue hyppi matalissa männyissä vaimeasti tirskahdellen. Tervapääskyt kirskuivat ja syöksyivät kielekkeitä hipoen. Mahtoivatko ne pesiä kallion koloissa?

Aamupäivän aurinko häikäisi sekä ylhäältä taivaalta että alhaalta lammen pinnasta, alkoi olla painostavan kuuma. Mustat sirpit suhahtelivat yllättävän läheltä. Niitä tuntui tulevan koko ajan jostakin lisää. Kirskuntaa kuului nyt edestä ja takaa, se suorastaan sattui korviin. Välillä linnut lensivät suoraan kohti ja väistivät vasta alle metrin päässä. Aloin kiusaantua tästä hivottelusta ja nousin seisomaan.

Joidenkin tervapääskyjen erotuomarinpillit  kuulostivat kumman karkeilta. Ei, viereeni oli ilmestynyt korppi, useampikin. Ne alkoivat näykkiä peltipaitani hihoja eivätkä säikkyneet, vaikka huidoin vimmatusti. Tämä alkoi olla vaarallista.

Sitten hyppäsin jyrkänteen reunalta ja sukelsin pää edellä lampeen.

Lintujen huuto vaimeni, tuli viileää ja hämärää. Sukelsin yhä syvemmälle, lintujen äänet hävisivät kokonaan ja lopulta oli täysin hiljaista. Viimeinenkin valonsäde jäi taakse, olin pimeässä, äänettömässä ja painottomassa tilassa. Suunnat menettivät merkityksensä, ja kun jatkoin sukeltamista, olisin yhtä hyvin voinut liikkua ylöspäin. Pimeys ei ollutkaan täydellinen, liikuin selvästi jonkinlaista valoa kohti. Jäntevin potkuin sukeltava kuikka tuli vastaan ja suhahti saman tien ohi.

Pulpahdin pintaan tuntemattomalla metsäisellä lammella, lähellä rantaa. Oli hämärää, ilmeisesti yö. Ryömin hyllyvälle sammallautalle, vähitellen pääsin kovalle maalle ja nousin jaloilleni. Kävely oli uskomattoman kevyttä, teki mieli juosta.

Urpovaaran puut saavat kaatua omia aikojaan

Juoksin pitkin kuusikkoisia kankaita ja loikin kevyesti maassa makaavien puunrunkojen yli. Äkkiä huomasin, että karhu ja susi juoksivat vierelläni. Tilanne ei jostakin syystä hätkähdyttänyt minua ollenkaan, vaan jatkoimme kaikessa rauhassa lennokasta juoksua, kaikki kolme.

Vähitellen minulle valkeni, että ymmärsin, mitä karhu ja susi sanoivat. Keskustelu tapahtui karhujen ja susien kielellä, joten en tässä pysty tarkasti toistamaan sitä. Muistan kuitenkin keskustelun sävyn: se oli syvällinen ja vakava, mutta yhtä aikaa kepeä ja maanläheinen.

Pitkospuut johdattavat yli Urposuonniittyjen

Ylitimme välillä soita. En tiedä kauanko juoksimme, se saattoi yhtä hyvin olla tunnin tai viisi tuntia. Yö oli tasaisen hämärä, oli mahdotonta sanoa oliko ilta- vai aamuyö. Ilma oli viileä ja raikas, enkä koko aikana tuntenut väsymystä.

Suden ja karhun suhde maailmaan vaikutti suoralta ja käytännölliseltä, mitään eksistentiaalisia ahdistuksia heillä ei tuntunut olevan. He kummeksuivat minun ongelmiani ja pitivät niitä enimmäkseen keinotekoisina ja itse keksittyinä. Olin tajuavinani, että heidän mielestään piti vain elää, mennä eteenpäin, tehdä joka hetki päätöksiä ja huolehtia vain tästä päivästä. Koskaan ei tiennyt, milloin sala-ampujan luoti iskisi tai moottorikelkka ajaisi päälle. Näiden seutujen omertà piti huolen siitä, että niin saattoi tapahtua milloin vain.

Arvoisa viherkukkajäärä, pysytelkää hetki juuri siinä

Vaikka nyt muistan keskustelusta enää tunnelmia ja aiheiden pääpiirteitä, juuri sillä hetkellä aistini olivat äärimmäisen terävät. Juoksimme reipasta vauhtia, mutta pystyin silti havaitsemaan yksittäisiä maassa liikkuvia kovakuoriaisia, sammakoita ja myyriä.

Ison Oravijärven maasto on louhuista

Ylitimme louhikkoisempia kankaita, toisinaan susi ja karhu juoksivat kauempana ja hävisivät välillä kokonaan näkyvistä. Monin paikoin emme mahtuneet juoksemaan vierekkäin, mutta uumoilin myös, että saattajani alkoivat vähitellen kyllästyä ja heidän teki mieli rientää omille poluilleen.

Urpolampi

Keskustelumme hiipui vähitellen. Viimein pysähdyimme jälleen uuden lammen rantaan. Susi ja karhu viipyilivät pienen matkan päässä minusta ja toisistaan hiljaisina, ajatuksiinsa uponneina. Kumarruin hörppäämään vettä lammesta, ja kun nousin, seuralaiseni olivat poissa. He olivat häipyneet ilman pienintäkään risausta tai tömähdystä.

Olin jo tovin aavistanut tämän. Yö oli aina vain yhtä hämärä ja hiljainen, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lammen ranta näytti äkkisyvältä. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta metsässä ei ollut minkäänlaista liikettä. Sitten sukelsin taas.

Kitulanlampi

Tällä kertaa osasin odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jo parin metrin syvyydessä tuli vastaan kuikka. Sitten pimeni. Mutta tällä kertaa pimeys oli pidempi, ja hieman huolestuin, päätyisinkö täältä enää minnekään. Ensimmäisen kerran sukeltaessani ei päähäni ehtinyt pälkähtää miettiä, miten pitkään sukellukseen keuhkoissani oleva happi riittäisi, mutta nyt kysymys alkoi oikeasti vaivata.

Viimein sentään aloin nähdä valoa, ja käsitin sen tulevan ylhäältä. Pintaan tuntui vain olevan loputon matka. Aloin pelätä, etten jaksaisi ylös asti.

Äkkiä tunsin terävän piston takamuksessani. Kuikka oli sukeltanut avukseni ja auttoi minua ylöspäin nokallaan työntämällä. Kivun antamalla ylimääräisellä voimalla pulpahdin pärskien pintaan ja haukoin henkeäni monta minuuttia.

Oli taas paahtava aamupäivä. Hyttyset ja paarmat hyökkäsivät kimppuuni, tervapääskyt kirkuivat jossain kauempana.

Vedestä oli hankala päästä ylös. Kiskoin ensin itseni hyllyvälle nevalle, sitten liikuin pyörimällä louhikon reunaan. Kompuroin aikani hirveässä kiviröykkiössä, sitten kiipesin kalliolle halkeamista ja männynoksista vetäen. Löysin reppuni ja kamerani huipulta. Polulla kaideköysien takana liikkui retkeilijöitä, kuinkahan pitkään he olivat ehtineet seurata rimpuiluani?

Vaatteitani kuivatellessani huomasin olevani täysin uupunut. Voimani riittivät hädin tuskin lyhyeen kierrokseen Kovasinvaaran kautta takaisin Palolammelle.

Kovasimen erämaatalon muinainen viljelys

Vaarallinen päivä Sotkamossa

Persevaaran korkein kohta, taustalla Jormasjärvi ja Rönkönvaara

Vuokatti ei ole Kainuun korkein paikka. Korkein on Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, 387 metriä. Sotkamon puolellakin on korkeampia paikkoja, etelän Naulavaara on melkein 368-metrinen ja Talvivaarakin on Vuokattia korkeampi, yli 350 metriä. Vuokatin vaaroista korkein, Porttivaara, yltää 345 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle.

Vuokatti kuitenkin erottuu ympäristöstään kaikkein parhaiten, sillä isot järvet ympäröivät sitä kolmelta puolelta: idässä Kianta- ja Sapsojärvi, pohjoisessa Nuasjärvi ja lännessä Jormasjärvi. Paras näköalapaikka on vaarajonon pohjoisin huippu Iso-Pölly (326,3 metriä), jonka korkeusero Nuasjärvestä on lähes 190 metriä (tarkalleen ottaen 188,4 metriä Nuasjärven virallisesta keskikorkeudesta 137,9). Suurin keskimääräinen jyrkkyys (7,97 astetta) on kuitenkin Porttivaaralla, joka nousee Jormasjärvestä 1,43 kilometrin matkalla 200 metriä.

Vaarajonon pituus mitattuna 200 metrin korkeuskäyrältä Parkuanvaaran eteläpuolelta Ison-Pöllyn pohjoisrinteelle on 17 kilometriä. Kartassa nimettyjä vaaroja on 17, lisäksi käytössä on ainakin pari vaarannimeä, joita ei ole painettu peruskarttaan.

Kaukaa lännestä katsoen Vuokatin vaarat ovat kuin mateleva tai ryömivä jättiläisolio, jonka pää kurkottaa juomaan Nuasjärvestä, selkä kohoaa korkeimmilleen Porttivaaralla ja häntä laskeutuu poimuillen kohti etelää.

Olion selkänikamia pitkin kävelijää johdattaa hyvin merkitty polku, joka on osa UKK-retkeilyreittiä. Koko matkan Pökkelöperästä Vuokattiin kävelee hyvin päivässä. Liikkeelle voi lähteä myös kuutostien varren pysähdyspaikalta Rönkönmäestä. Reippaasti pötkien sieltä ehtii Ison-Pöllyn laelle tai urheiluopistolle neljässä tunnissa.

Kansanretkeilijä käveli tämän pohjoisemman osuuden, mutta aluksi oli tietenkin tehtävä pieni pisto etelään Persevaaralle. Jyrkkä koillisrinne on luonnonsuojelualuetta ja kasvaa tiheää naavaista kuusikkoa. Korkein kohta sen sijaan on hakattu aukeaksi, minkä ansiosta Jormasjärven suuntaan on avarat näkymät.

Persevaaran naavaista kuusikkoa

Persevaaralta matka kääntyy sitten pysyvästi pohjoiseen. Siinä, missä nykyinen valtatie leikkaa vanhan Rekivaaran tien, oli ennen vanhaan hyviä vadelmapaikkoja. Polku nousee ylös tieltä yhtä jyrkästi kuin vastakkaisella rinteellä, ja näihin nousuihin on tällä reitillä syytä tottua. Rönkönvaara on laakea ja suurelta osin paljaaksi hakattu. Polku muuttuu yllättäen tieksi, jota kulkien ohitetaan pari taloa.

Polku nousee portaittain Koljolanvaaralle

Koljolanvaaralla päästään taas asiaan, siis metsän suojaan ja kunnon polulle. Jyrkimpiä kalliopykäliä on helpotettu puuportailla ja vanhoja rakenteita uusitaan, niin kuin näkyy, vähän järeämmiksi. Kulkijalta vaaditaan kuitenkin ehjiä polvia ja nilkkoja, sillä esteettömäksi polun saa vain räjäyttämällä.

Päästään vihdoin 300 metrin korkeuskäyrälle ja satumaiseen vanhaan, lumen painamaan lakimetsään. Talvella painaa lumi, heinäkuun lopussa maa notkuu mustikoista. Onneksi peruskallio on vahva. Jormasjärvi vilahtelee lännessä.

Pian ollaankin jo polun korkeimmalla kohdalla, 340 metrissä Porttivaaran yläosissa. Vaaraolion turkki on täällä ehjimmillään. Pohjoispuolelle laskeuduttaessa tullaan sitten ulos ikimetsästä, parin kolmen vuosikymmenen ikäiseen taimikkoon. Vaaran selkää ei ole onnistuttu säilyttämään yhtenäisenä, vaan hakkuut leikkaavat metsään aukkoja tilarajojen mukaan.

Porttimäki, ohdakkeet ja Kiantajärvi

Porttivaaran ja Lehtovaaran välisessä notkossa on entinen Porttimäen tila. Täällä asuivat August ja Hilma Tikkanen, pitivät lehmiä ja viljelivät pientä peltoaan. August louhi myös uunikiviä Porttivaaran kupeesta. August kuoli 1946, Hilma eli täällä vuoteen 1962. Talo on ollut pystyssä ainakin vielä 1997, nyt on jäljellä vain vuolukivinen uuni. Retkeilijöille on pihapiiriin tehty kota ja nuotiopaikka. Maisema on vallan ihmeellinen, mutta mikä on ollut entisajan ihmisen suhde siihen: onko ehtinyt ihastella, kun työ on ollut saatanallis-perkeleellisen raskasta ja toimeentulo niukkaa? Kyllä tähän kesämökin pystyttäisi, mutta selviäisikö hengissä ensimmäisestä talvesta, jos pitäisi Augustin töitä tehdä?

Ilveskallion päälle on jätetty turkki, mutta selkä on paljas

Porttivaaran pohjoispuolella on Lehtovaara ja sen eteläreunassa jyrkkä Ilveskallio. Retkeilyreitin etapeissa on erikseen Ilvesvaara ja Lehtovaara, mutta Ilvesvaara on oikeastaan Lehtovaaran eteläinen huippu.

Katsaus Lehtovaaralta itään Kiantajärvelle

Ilveskallion päälle on jätetty kuusikko, mutta ylempää puut on korjattu pois. Tällaisia näkymiä ei olisi ilman hakkuita, noita nykyajan kuloja. Kulkisimme ikimetsän kuusien suojassa, ja vain karuimmilta huipuilta ja jyrkänteiden päältä pääsisimme näkemään vilauksen järvimaisemaa.

Luonnonsuojelualueita on Lehtovaaralla, Matovaaralla ja Pienellä-Pöllyllä, ja siellä retkeilijä saa kulkea satumetsässä. Toisin paikoin on talousmetsää, joten silloin voi huoletta kiihdyttää askelia. Vuokatin latuverkosto ulottuu pitkälle etelään. Koneella ajettaviksi raivatut latu-urat ovat kesäaikaan kurjan näköisiä, mutta hyväksymmekö ne tietäessämme niiden tarjoaman talvisen kansanhiihtoriemun?

Möykynlammen ja Möykynvaaran välissä retkeilyreitti on pantu kulkemaan latu-uraa ja vanha pitkospolku on hylätty. Syrjään jäänyt vanha tie on aina jollakin tavalla yhtä aikaa haikea, salaperäinen ja houkutteleva.

Yksittäiset vaaranhuiput seuraavat toisiaan noin puolen kilometrin, enintään kilometrin välein. Möykynvaaran, Matovaaran ja Keiman jälkeen tulee Pieni-Pölly. Vuokatin 323-metrinen radiomasto valmistui Pienen-Pöllyn rinteeseen 1976, ja Kainuussakin päästiin katselemaan kakkostelevisiota.

Aaltoja muinaisessa rantahiekassa

Pienen-Pöllyn korkeimmalla kohdalla, 330 metriä merenpinnan yläpuolella, on kivettyneitä aaltoja. Onko tämä muinaisen meren rantaa vai onko kallio muuten vain lohjennut näin ovelasti?

Tuolta tultiin: katsahdus Isolta-Pöllyltä etelään

Kävely loppuu Ison-Pöllyn – joka muuten on matalampi kuin Pieni-Pölly – näköalapaikalle. Koska tämä kirjoitus tahtoo jättää lukijan suhteellisen levollisille mielin, tähän loppuun tulee eteläpuolen maisema eikä kauhukuvia Vuokatin laskettelurinteistä esitetä.

Esoteerinen maantiede julkaisi vaara-aiheisen jutun sopivasti aivan äsken. Suosittelen – sanoisinko: jyrkästi.

Vuokatti

Ajettiin hillitöntä vauhtia valkenevaa tietä pitkin. Kaakossa taivaanranta rusotti. Käännyttiin serpentiinitielle ja noustiin talviseen kuusimetsään. Hypättiin autosta ja rynnättiin polulle, joka vei ohi hiihtohissien ja lumitykkien vaaran korkeimmalle laelle. Aurinko oli juuri noussut – ja kadonnut. Kohottuaan kaukaisen metsänreunan takaa se ehti hehkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin katosi harmaan esiripun taakse.

Myöhästyttiin viisi minuuttia.

Aistien piiriin palasi lumitykin yksitoikkoinen kohina, hissin surina ja ankkurien kolina sekä laskettelijoiden suksien ja vaatteiden hillitön värikirjo, jolla ei ole mitään tekemistä tämän paikan luonnollisten värien kanssa.

Lunta näyttää olevan

Mutta ei tarvitse kuin kääntää selkänsä hisseille ja tykeille, vetää pipo korville ja katsoa lumisten näreiden lomasta vastakkaiseen suuntaan, niin voi päästä toisenlaiseen maailmaan.

Kainuu on saanut jouluksi sen verran lumipeitettä, että tasaisilla latupohjilla voi harrastaa luisteluhiihtoa. Mutta täällä ylhäällä, kolmensadan metrin paremmalla puolella, näyttää olevan aivan kunnon talvi. Ei paljon haittaa, vaikka lunta hieman meneekin saappaaseen. Tämän valkeuden odotus on ollut pitkä ja pimeä, muttei onneksi loputon.

Jänis meni kuusikkoon
Reitti sivuaa lammen rantaa

Kun vielä laskeutuu huipun taakse korpinotkoon, häviää koneiden suhina todellisuudessakin kuulumattomiin. Jäniksen lisäksi täällä ovat liikkuneet kansanretkeilijät ja -hiihtäjät. Onneksi nyt ei satu kelkka tai latukone kohdalle. On hetken melkein hiljaista.

Informaatiota, informaatiota…

Palovartiotorni ehtinee kerätä talven mittaan enemmänkin huurretta ja tykkyä. Nyt on vasta päästy alkuun.

Olen kansanpyöräillyt tänne useaan kertaan, aloitin poikasena 1970-luvulla. Kiipesin tuohon tornin ensimmäiselle tasanteelle ottamaan näiden maisemakuvien varhaisia edeltäjiä. Vein mustavalkofilmin kehitettäväksi Hynnisen valokuvausliikkeeseen. Negatiiveja hakiessani huomasin, että juuri vaaran päältä kuvatut ruudut olivat mystisesti tuhoutuneet. Olivathan ne melkein ilmakuvia, siis ankarasti kiellettyjä pysähtyneisyyden ajan maailmassa.

Nyt kuka tahansa missä päin maailmaa tahansa voi lukea näistä kuvista paikkatiedon ja tarkastella kolmiulotteiseksi mallinnettua maisemaa sähköaivonsa kuvaruudulta.

Palovartijan mökki

Täällä lienee kuutisenkymmentä vuotta sitten ollut kesätöissä palovartijana joku metsänhoitajaksi opiskeleva paikkakunnan nuorukainen ja sepitellyt aikansa kuluksi juttuja tuolla idemmillä selkosilla elelevästä persoonallisesta ajattelijasta.

Vaarankylä

Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.

Vanha tie
Vanha tie

Rehja

Kansanhiihtäjän lapsuudessa ja nuoruudessa 1970-luvulla oli olemassa oikeita metsälatuja: hiihdettyjä, sotapoikien tamppaamia tai moottorikelkalla vedettyjä kapeita uria. Maapohjasta oli pahimpia kuoppia tasoiteltu ja vesakkoa raivattu metrin parin säteeltä, mutta usein reunustivat nuoret männyt ja kuuset latua hipaisuetäisyydellä, ja joskus sai hiihtäjän pipo kuorrutuksen havupuun oksalle äskettäin sataneesta lumesta. Kapealle latu-uralle mahtui vain yksi hiihtäjä kerrallaan, mutta ohittajille annettiin latua. Luisteluhiihtoa harrastettiin keväthangilla ja järvenjäillä, eikä sitä varten raivattu ratoja metsiin.

Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.

Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.

Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.

Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.

Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.

Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.

Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.

Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.

Latu Karankalahden pohjoisrannassa

Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.

Tienviitta parempaa väkeä varten

Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.

Laavu Rehjansaaressa

Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.

Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.

Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.

Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.

Teerien soidinpaikka jäällä

Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.

Nuasjärven selkä ja saaria

Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.

Rimpilänniemen jäälenkiltä palatessa yhdeksän vuotta sitten alkoi Karankalahdella pyryttää.

Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).