Asumiskokeilu

Betonimuurissa ritiläportaan yläpuolella teräsovi, ovessa ja muurissa suihkemaalausta ja kirjoitusta
Ulko-ovi

Olen kaikessa hiljaisuudessa osallistunut erikoiseen kokeiluun, jossa sataman melumuurin sisään rakennettiin opiskelija-asuntoja. Nyt, kun koehenkilöt ovat asuneet muurissa kokonaisen vuoden, minulla on lupa kertoa asiasta.

En kyllä oikein tiedä, miksi minut hyväksyttiin kokeiluun mukaan – enhän ole enää vuosikymmeniin ollut opiskelija. Ehkä muinainen ikiopiskelijuuteni vaikutti, ja ehkä sekin, että minulla on varsin laajat tiedot Berliinin muurista.

Opiskelija-asuntojen tarve on huutava, ja uudistuotannon lisäksi mietitään jatkuvasti myös keinoja, joilla olemassa olevia rakenteita saadaan tehokkaampaan käyttöön. Helsingin uuden sataman laidalla seisova valtava betonimuuri valittiin erikoisen muutoskokeilun kohteeksi.

Kilometrin pituinen muuri koostuu neliskulmaisista torneista ja niitä yhdistävästä yhtenäisestä muuripinnasta. Rakennusvaiheessa tornit täytettiin hiilivoimalaitosten pohjatuhkalla ja päälle istutettiin kasvillisuutta. Nyt muutama näistä torneista tyhjennettiin ja kunkin sisälle rakennettiin yksiö.

Nelikulmaisista torneista muodostuva betonimuuri, edessä pensaikkoa, soratie ja lupiineja, muurin päällä köynnöskasvillisuutta
Bunkkereissa on tilaa sadalle uudelle asunnolle

Tilaa on mukavasti, sillä huonekorkeus on neljä metriä ja makuutilat mahtuvat hyvin parvelle. Äänieristys on myös mainio. Huoneistot ovat toisistaan erillään, joten esimerkiksi musiikinopiskelija voi harjoitella vuorokaudet läpeensä naapuria häiritsemättä. Sataman melu kuuluu vain hyvin vaimeana matalana äänenä, johon tottuu äkkiä. Alkuvaiheessa havahduin joskus siihen, kun tavarajuna ajaa seinän takana metrin päässä, mutta opin pitämään tätäkin ääntä lopulta rauhoittavana.

Ainoa hieman harmillinen asia on ikkunoiden puute. Siksi lämpimänä vuodenaikana tuli oleskeltua aika paljon ulkona, ja kuluneena pitkänä talvena oli onneksi mahdollista hiihdellä merenjäällä. Työvuoden aikanahan kotona ei edes paljon ehdi olla, joten tähänkin asiaintilaan tottui.

Sijainti kirjaimellisesti kaupungin laidalla ei ehkä houkuttele kaikkia, vaikka vuokra onkin vain satasen. Bussipysäkille kävelee kyllä vartissa, mutta lähimpään ostolaan ja metrolle menee ainakin puoli tuntia rauhallisesti kävellen. Lyypekkiin tosin on suora yhteys ihan ulko-ovelta.

Itse en valitettavasti voi saada muurista pysyvää asuntoa, mutta toivon, että kokeilu arvioidaan onnistuneeksi ja loput sata betonibunkkeria muutetaan asunnoiksi. Tuonne voi syntyä ainutlaatuinen asuinyhteisö.

Risa puinen penkki, takana pensaikkoa, edessä hiekalla kahden nuotion hiilet
Kokeiluvaiheessa piha-alueiden varustus jäi vaatimattomaksi

Skatanniemi

Skatanniemen kalliot

Ehdin asua ja liikkua vuosikymmeniä Itä-Helsingissä siinä luulossa, että Vuosaaren Uutelan Skatanniemen kärkeen ei pääse maitse, koska joutuisi kulkemaan huvilatonttien läpi. Sitten eräs ystävällinen Totuuden lukija kertoi asioiden oikean laidan: niemen kärkeen johtava kapea tie ja polku ovat kaupungin maata ja kulku aivan luvallista.

Menin heti. Perille pääsee helposti ja paikka on hieno.

Skatanluoto Skatanniemen kärjestä

Vakituinen näköalapaikkani on tähän asti ollut Skatanluoto hieman koillisempana. Nyt siellä ei enää tarvitse käydä muuten kuin laguunien sammakoita keväisin morjestamassa, sillä Skatanniemi on paljon parempi. Se on korkeampi, jylhempi ja pistää pidemmälle mereen.

Paikalla oli viileänä huhtikuun sunnuntaina muutama ihminen. Kuulemma väkeä voi olla enemmänkin, mutta luotan siihen, ettei kukaan lue tätä kirjoitusta eikä ainakaan kerro lukemastaan eteenpäin, niin ettei tämä blogeeraus ainakaan lisää kävijämääriä.

Katson aina uudelle rannalle tullessani, näkyykö Söderskär. Ei näy tänne, jää välissä olevien saarten taakse piiloon. Tunnistan kyllä taas Musta- ja Kuiva-Hevosen, Eestiluodon ja Itä-Villingin. Pienempien saarien nimiä en koskaan muista paikalla, vaan koetan jälkikäteen tankata niitä päähäni kartasta.

Maisema on vielä mustavalkoinen, mutta värejä on lupailtu toukokuuksi. Pitänee tulla vappuna tarkistamaan tilanne värifilmin kanssa.

Itätuuli on kylmänlainen, mutta lännessä suojan puolella tarkenee. Niemen keskikohdalla on sata vuotta vanhoja tykkipattereita, joihin pääsee sisälle. Niiden luota on myös hyvät näkymät Hagströmin huvilalle.

Villa Vuosanta
Hagström on kuollut. Joku muu omistaa nyt huvilan.

Kangastukset liikkeellä

Käyn ehtimiseen hengittämässä tuulista meri-ilmaa Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa niemennokassa, jonka nimi on Skatanluoto.

Koetin pyydystää Suomen syrjäisen eteläreunan alkutalven harmaata valoa kameran kennoon. Nappasin pari kuvaa etelään päin, jonnekin Kuivan-Hevosen ja Itä-Villingin välivesille. Kangastukset olivat siellä liikkeellä. Kuvien ottamisen välillä kului 20 sekuntia, ja huomasin erot leijailevien saarien koossa ja määrässä vasta kehityksessä.

Nämä ovat osasuurennoksia, klikkaa ne isommiksi. Tämän jutun otsikkokuvana on ensimmäinen kuva kokonaisena.

Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella
Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella

Hagströmin huvila

Arvottomat-elokuvassa gangsteri Hagströmin huvilaa esittää Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa sijaitseva Villa Vuosanta, entinen Villa Karstén (23.3.2019: tämä ei aivan pidä paikkaansa: lue kommentista Henrik Karstenin oikaisu). Vuonna 1900 valmistuneen jugendhuvilan arkkitehdit ovat maineikkaat Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Nykyään kiinteistön omistaa Helsingin kaupunki, ja yksityinen yrittäjä vuokraa sitä juhla- ja kokouskäyttöön.

–Sä et siis halua mua mukaan? –En.

Olen muutaman kerran käynyt portilla kurkkimassa, mutta en ole uskaltautunut peremmälle, kun en ole oikein tiennyt miten yksityistä aluetta paikka on. Jos siellä vaikka asuukin talonmies tai meneillään on juhlat. Tällä kertaa portti oli auki ja talo vaikutti hiljaiselta, joten kävelin rauhallisesti pihaan valmiina selittämään kulttuurimatkailuni luonteen.

–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?

Harri jää Volgaan odottamaan, kun Manne hiipii salaa huvilaan aikeenaan kaapata taulu takaisin. Sattumoisin meneillään on vakava neuvottelu Hagströmin ja hänen paremmin menestyneen kollegansa välillä. Manne suorastaan kerjää kiinnijäämistä kolistelemalla pimeässä keittiössä ja jättämällä savukkeen käryämään yläkerran huoneen tuhkakuppiin, juuri kun Hagström tulee käymään kassakaapilla. Lopuksi hän hyppää räystäältä salin ikkunan editse taulu kädessään vain sekuntia myöhemmin kun pomo on kääntynyt pois ikkunasta.

–Minua pyydettiin varoittamaan sinua. Nyt olen sen tehnyt, siinä kaikki.

Hyppykuvan ottaminen ei onnistuisi nykyään, sillä suoraan ikkunan ja tikkaiden edessä kasvaa tuuhea poppeli. Tai ehkä laajakulmalla aivan puun juuresta.

Manne pääsee häipymään huomaamatta ja esittelee taulua seuraavana päivänä kahdelle biljardihaille Vallilassa.

Hagströmin hiekkaranta, Vuosanta

Mahtoiko Hagström useinkaan ehtiä nauttimaan upeasta merimaisemasta? Ehkä kymmenen vuotta aiemmin, mutta kymmenen vuotta on pitkä aika.

Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.

Tuuli, tuuleskeli

Skatanluodollekin riitti pieniä pärskeitä

Maailmalla on tänään ollut tuulesta kovasti harmia, mutta täällä Suomen syrjäisellä eteläreunalla on saatu nauttia virkistävästä kuuden, seitsemän boforin länsituulosesta. Ehdottomasti syksyn paras ilma tähän mennessä.

Kansanretkeilijä lähti etsimään länteen antavia niemiä ja avoimia selkiä, joiden rannoilla puhalluksesta pääsisi parhaiten nauttimaan. Hectorin Tuulisina öinä alkoi soida päässä, niin kuin aina tällaisella ilmalla, vaikka olisi päiväkin. Erittäin hieno kappale.

Veteen pääsee suoraan pukuhuoneen portailta.

Kallvikissa meri oli noussut hiekkarannalle. Surffaajat olivat jo vauhdissa, ja lisää reippaita miehiä neopreenipuvuissaan riensi paikalle. Tällä kertaa ei kengät jalassa ollut asiaa avoveden äärelle, joten on tyydyttävä vuoden takaisiin kuviin

Kahlattava tie

Vesi peitti myös alavan rantaniityn ja teki Kuningattaresta jälleen saaren. Hetken harkitsin kenkien riisumista ja lahkeiden käärimistä, mutta tähänkin reippauden päivään pääsi jostakin tirahtamaan pieni pisara laiskuutta, joka vesitti aikeen.

Uutelassa roiskahtelee vienosti.

Uutelan puolella boforit jäivät vaatimattomiksi, mutta vastavalopärskähdyksiä näki, kun pysähtyi hetkeksi odottelemaan.

Vesijuoksua tarjolla

Kunnon talvimyrskyillä Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti voivat nousta niin paljon, että Vuosaaresta tulee nimensä mukaisesti saari, niin kuin se on muinoin ollutkin. Vaatimattomampia tulvia, sellaisia että vesi tulee rannan kävelyteille, on joka vuosi. Maastopyörän polkimet muuten ylettyvät alle vaaksan päähän maasta, mikä kannattaa muistaa, kun punnitsee kiertotien ja vesiajon välillä. Mutta jos matka on jo kotiinpäin, suosittelen riskin ottamista.

Otsikko on Huoviselta, muistaakseni Puukansan tarinasta.

Loppukesän iltapäiviä

Tavallinen itähelsinkiläinen merimaisema

Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

Tavallinen itähelsinkiläinen suo
Tavallinen itähelsinkiläinen suo

Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen
Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…

Saaristohiihtoa

Tästä eteenpäin vain uimalla. Eestiluoto odottaa.

Tässä taannoin kansanhiihtäjä teki ensimmäisen tiedusteluretkensä Vartiosaareen: hiihteli saaren poikki polkua pitkin ja kierteli etelärantoja Ramsinniemelle päin. Kaakon puolella näkyi olevan joukko kiinnostavan näköisiä pikkusaaria, ja niiden takana ainakin parin kilometrin päässä metsäinen Villinki peitti näkymän ulapalle. Kylmä itätuuli kuitenkin puhalteli vasten naamaa, ja mieli teki hakeutua takaisin sisimpien saarien suojaan.

Viikkoa myöhemmin aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja oli lähes tyyntä. Tuhannet reippaat kansalaiset riensivät häikäisevän valkoisille merenjäille joko suksilla tai kävellen, heidän joukossaan myös kansanhiihtäjä. Oli aika suunnata suoraan keskelle maisemaa, joka oli jonkin verran tuttua vain mantereen niemenkärjistä ja vesibussin kyydistä katseltuna.

Varovasti Villinginsalmen kautta, sulia vältellen

Nälkä kasvaa syödessä, kansanhiihtäjän reitit venyvät yleensä aina suunnitellusta. Piti käydä katselemassa Villingin rantoja pohjoisen puolelta, mutta miksipä ei vilkaisisi, mitä Villinginsalmen takana on? Salmessa näköjään sula, mutta takana taas valkeaa jäälakeutta.

Isosaari

Villingin takana maisema väljenee. Lounaassa on sotilaiden Isosaari, mutta etelässä vain pienempiä saaria, kallioisia luotoja ja kareja. Kaikki luodot eivät edes onnistu pysymään meressä, jotkin niistä ovat nousseet leijumaan merenpinnan yläpuolelle!

Matalakari on lähtenyt leijailemaan

Villingin eteläreunalla jää muuttuu karkeaksi ja loppuu sitten yllättäen kokonaan. Kansanhiihtäjä haukkoo henkeään: onko tämmöistäkin olemassa! Valkea jääkansi katoaa, edessä on tummaa vettä, jonka pinnassa on ohut jääkerros. Kauempana vesi taitaa väreillä sulana. Etäämpänä idän puolella on muutamia isompia metsäisiä saaria: Eestiluoto, Kuiva-Hevonen, Hanskinen. Ja kun osaa katsoa oikeaan suuntaan, löytyy luotojen välistä Söderskärin majakka, joka on seitsemäntoista kilometrin päässä.

Kyllä se siellä on, ruskea Söderskärin majakka

Rantakallioiden päällä keikkuen pääsisi vielä jatkamaan, mutta kansanhiihtäjä katsoo parhaaksi kääntyä takaisin. Vastaantulijoiden kysymyksistä voi päätellä, että Villingin ympärihiihto on suosittu harrastus. Tänään se ei kuitenkaan onnistu.

Jättäkää Prinsessa rauhaan huhtikuusta elokuuhun!

Villinginsalmesta Kallahdenniemen kärjessä olevalle luodolle on neljän kilometrin viivasuora hiihto. Sitten vielä kaksi ja puoli kilometriä niemen itäpuolta kohti kahvilaa, perille sopivasti kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Viimeksi täällä kahviteltiinkin Håkan Schockin kanssa yli kaksi kuukautta sitten. Ulkona syöminen saa jäädä tällä kertaa vilustumisvaaran takia, joten korvapuusti ja kahvi nautitaan sisällä.

Kahvilla linssit huurussa

Varsinais-syksy

Sinnikäs vaahtera ei vielä luovu lehdistään

Lähiretkeilijä kääntää uuden reippausvaihteen päälle siinä vaiheessa, kun yöllä aletaan hivotella pakkasasteita ja päivälläkään ei päästä enää kymmeneen. Pipo päähän ja hanskat käteen, tiivis tuulitakki ja sopivasti eristettä alle. Mutta ei liikaa: aurinko lämmittää vielä, ja tuulensuojaisessa paikassa saattaa tulla lämmin. Ei pidä suotta hikeentyä.

Haavat ovat heittäneet lehtensä ja valmistautuvat kummittelemaan

Lehtipuut noudattavat osin lajinmukaisia, osin yksilöllisiä riisuutumisaikoja. Haavat ja vaahterat ovat enimmäkseen jo alasti, koivut tiputtelevat ja lepät viivyttelevät vielä. Tammet ovat hyvinkin tuuheita. Kartanopuiston vaahtera kuitenkin haluaa vielä pitää lehtensä, ei se ole ehtinyt edes kellastua kokonaan. Myrkkymäen juurella kieroonkasvaneet haavat ovat tulleet hulluiksi ja valmistautuvat pelottelemaan ohikulkijoita syysmyrskyillä.

Mänty, Iso Koivusaari ja paatti

Helsingin itäisessä sisäsaaristossa on suojaisia poukamia ja aurinkoisia rantakallioita. Vieressä on 36000 ihmisen kaupunginosa, mutta ei sitä huomaa.

Kansanretkeilijä nousee rantakalliolta ylemmäs metsään, missä on muinaisen meren rantakivikkoa. Hän hyräilee kömpiessään:

Ancylusjärven jää
on taakse jäänyttä elämää…*

*Hommage à Veikas Huovinenas

Myös uuden hiekkarannan disaintornissa tähystäneet rantavahdit ovat lentäneet hanhi- tai kurkiaurojen mukana etelään.

Tuulisina päivinä

Leijalautailija kiitää varjoaan nopeammin

Uimarantakausi on parhaimmillaan lokakuussa. Helle ei ahdista, rannalla on tilaa. Raikas länsituuli pitää ihon kuivana hiestä, täyttää keuhkot ja kuljettaa pilviä hurjaa vauhtia sinisen taivaan poikki.

Rantavahti on lentänyt pois

Leijasurffaajat ovat kokoontuneet Kallvikin hiekkarannan edustalle. Tuuli kuljettaa heitä käsittämättömän kovaa vauhtia, he tekevät jyrkkiä pärskeisiä käännöksiä ja hyppivät välillä ilmaan.

Mies temmataan taivaaseen

Sitten yksi surffaaja tekee poikkeuksellisen korkean hypyn. Ehdin kuvata hänet kymmenen metrin korkeudessa, mutta huimapää sen kuin kohoaa ja vieläpä kiihtyvällä vauhdilla. Hän nousee jyrkästi yläviistoon ja häviää lopulta leijoineen näkyvistä. Mies on tempaistu jäljettömiin!

Vesiä vartioidaan

Niemen kärjestä tarkistan, näkyykö Söderskär. Siellähän se majakka on, runsaan kuudentoista kilometrin päässä kaakossa. Oikeanpuoleinen saari lienee Kuiva-Hevonen, vartiolaivasta vasempaan kai Trutlandet ja Asplandet. Käyn sitten tarkistamassa näkyvyyden myös Vuosaarenalpilta.

Rantakallio lämmittää vielä hetken

Helikopterit hurisevat rantakalliolla, niin kuin suolammella vuosi sitten. Nämä ovat punaisia ja kuparisiipisiä. Pakkasöitä ei vielä ole ollut. Vuosaarenalpin huipulla linssilude koettaa painautua kiven koloihin tuulensuojaan.

Lämpöä ja tuulensuojaa kiven painanteesta, vielä vähän aikaa

Loppukesän päiviä

Merestä on noussut silokalliolle taidekivi

Kyllä loppukesä kilpailee parhaan vuodenajan tittelistä kevättalven kanssa, kun sille päälle sattuu.

Takana ovat keskikesän kuumat päivät, jolloin tasalämpöinen joutui lojumaan toimettomana varjossa ja paahteeseen uskaltautuminen tiesi läkähtymisen ja palamisen vaaraa. Lämpöä on mukavat viisitoista astetta, länsituulet pitävät kulkijan raikkaana, puhaltavat voimaa raajoihin ja esittelevät alati vaihtelevia pilvimaisemia. Kallion suojanpuolelle istahtamalla saa silti halutessaan nauttia auringon kuumotuksesta.

Illat ovat reilusti hämäriä ja yöt pimeitä. Ollaan kohta puolivälissä menossa pimeyttä kohti, unohtunut on alkukesän huoli siitä, että kohta päivät taas lyhenevät.

Poissa ovat myös hyttyset ja paarmat, jotka saattoivat saada retkeilijän siinä määrin hermostumaan, että tämän teki mieli hypätä päistikkaa mustaan suolampeen. Tämän kuvan rauhallista tunnelmaa tarkastellessa on vaikea kuvitella, että todellisuudessa kuvaajalla oli täysi työ hätistellä hyttysiä naamaltaan ja aikaa kameran tähtäimen läpi sommitteluun käytettiin noin sekunti.

Samalla on tosin sanottava taas kerran näkemiin siivekkäille hyönteissyöjille. Viimeiset mustat sirpit suhahtelevat kuulaalla taivaalla, eivätkä enää hypnoottisesti manaten.

Rastilan rantametsässä lähellä Vartiokylänlahtea seisoo päättäväisinä vuosisataisia kilpikaarnaisia suurmäntyjä.

Syyskuu ja suomaisemat. Enpä ole ennen nähnyt näin pientä suota, jolla on oma nimi. Rastilan neva on kadun ja kerrostalotontin välissä, pitkospuinen polku johtaa luonnonsuojelualueen halki. Luontoretken voi halutessaan pyrähtää kahdessa minuutissa.

Ullaksen kahvilan ympäristö on mitä idyllisin

Se Vuosaaren osa, joka nykyisin tunnetaan Aurinkolahtena, oli kaksikymmentä vuotta sitten unholaan vaipuva ja rantametsikköön piiloutuva huvilaidylli. Pyöräily Uutelasta Kallvikinniemen juureen kärrytietä pitkin kävi seikkailusta. Olisinpa tuolloin tajunnut dokumentoida aluetta. Nyttemmin osa huviloista on purettu, mutta muutamia vanhoja rakennuksia on säilytetty ja kunnostettu. Yksi on rumannäköisesti verkkoaidan ympäröimä ja toiminee jonkinlaisena venevaraston tukikohtana. Mutta kahvila Villa Ullas on aivan täydellisessä ympäristössä. Sinne pitäisi oikeastaan pyöräillä päivittäin kahville ja korvapuustille.

Sittiäinen louhikossa

Kesälomalta palaaville ihmisille näyttää tarmokkuudessa esimerkkiä tämä Vuosaarenalpin sittiäinen.

Järviruo’on lämpöiset värit

Katse viivähtää vielä Särkkäniemen kluuvin ruovikon keltaiseen kääntyvissä väreissä.

Lisää sunnuntaipäivän tunnelmia täällä.

Alppi, Horisontti ja vastavalo

Itä-Euroopan kesäaika ennätti keikahtaa sunnuntain puolelle, kun kansanretkeilijä hieman väkinäisesti pakertaen sai työnnettyä edellisen artikkelin julkaisuputkeen. Seuraavallekin päivälle oli varattu tila kunnon jutulle, ennen kuin lakkaamattomat kuva-arvoitukset taas pääsisivät vallalle. Harkinnassa oli Sipoonkorpikin, mutta lopulta kansanretkeilijä päätti kuvata auringonnousun Vuosaarenalpilta, jos heräisi ajoissa ilman pakkokeinoja. Nyt auringonnousuja voi nähdä vielä nukuttuaan kohtuullisen yöunen, mutta kesemmällä niitä täytyy lähestyä toisesta suunnasta valvomalla yön läpi.

Ja kun henkimaailma on mukana, hereille havahtuminen tapahtuu itsestään naksahtaen. Kansanretkeilijän polkiessa alpin huipulle aurinko oli oman mittansa verran metsänreunan yläpuolella, joten Canon sai kiireesti ruveta laulamaan suvivirttä. Onneksi ei ollut vaarana käydä niin kuin jouluna Vuokatilla.

Vasta töllöttimen ruudulta katsottaessa yllä olevasta kuvasta paljastui auringosta lähestyvä valkoposkien aura. Muutamassa sekunnissa se ylitti alpin huipun:

Suunta länteen

Nousevan auringon valaisemasta satamasta syntyi myös panoraama.

Joulutähti onkin idässä

Myös satamamuurin kärjestä voisi kuvata melkein auringonnousun, jos ei turhaan viivyttelisi. Suorin reitti edellyttää maastopyöräilyä ja pyörän nostelua polun poikki kaatuneiden puunrunkojen yli. Joulutähti kohosi parhaillaan Granön yläpuolella. Puolisen tuntia näyttää kuluneen näiden kuvien välillä. Tuli muistutus siitä, että pienellä aukolla vastavaloon kuvatessa suljin muotoilee valonlähteistä tähtiä.

Auringonnousunranta

Sataman itäreunalle on annettu nimeksi Auringonnousunranta. Kala- ja harmaalokit, tiirat ja meriharakat pyrähtelevät lentoon polulta ja penkereeltä pyöräilijän kiitäessä lähemmäksi. Viereinen Kalkkisaari on vilkas ja meluisa lintuluoto. Muuriin olisi pitänyt rakentaa asuntoja, vaikkapa opiskelijoille. Pihalla olisi kiva polttaa kokkoa ja mekastaa.

Protector

Yllättäen satamassa ei näkynyt ainuttakaan laivaa. Hinaaja Protectorin masto kohosi näköalatasanteen viereen.

Ongintaa Kappelikivellä

Uutelan Särkkäniemessä aamuvirkut kalamiehet onkivat Kappelikiven luona.

Tervaleppä vartioi

Näistä vastavaloharjoitelmista aiheutui iltatöiksi varsinaista taivaanrannanmaalausta, kun poistin retussilla pölytäpliä ja linssiheijastuksia kuvista.

Särkkäniemen luonnonsuojelualueella saa liikkua vain polkua pitkin. Kävelin kyllä poluilla, mutta olisikohan pitänyt pysytellä vain virallisella luontopolulla? No, näiden kuvien perusteella minua voi tulla tarvittaessa sakottamaan.

Tässä on sitten panoraamassa se flada eli maan kohotessa vähitellen kuiville jäävä merenlahti.

Flada

Konnia ja kontteja

Vuosi sitten pääsin kuuntelemaan tavallisia sammakoita, mutta rupikonnat menivät sivu suun. Onneksi sain tuolloin vihjeen ajasta ja paikasta, ja tämän vuoden vappuaamuna olin konnalammikon rannalla vakoilemassa rupikonnien vappujuhlaa.

Me kans!

Konnat asustavat vanhassa vedellä täyttyneessä louhoksessa, joka on kaislikkoisen merenlahden äärellä vähän merenpintaa ylempänä. Ne olivat kokoontuneet peuhaamaan lammikon varjoisaan päähän, ruokojen, puunkappaleiden ja roskien sekaan. Kevätriehan osanottajia oli vähintään kymmeniä.

Valtava naaras

Tästä kuvasta näkee, että konnanaaras on valtava. Pienemmät koiraat ovat kerääntyneet sen ympärille yhdeksi möykyksi. Tämä näky tulee mieleen, kun seuraavan kerran poimin kaupassa suolakurkkuja tynnyristä.

Konnien ääntely lienee tältä keväältä ohi. Ainoat kuuluneet ränkätykset ja kuraukset taisivat tulla lahdella uivilta sorsalinnuilta. Uusi yritys äänittimen kanssa ensi keväänä. Valokuvauksessa tarvittaisiin 200-millistä putkea. Näistä kuvista ensimmäinen on sellainen kuin 85-millisellä objektiivilla ja 1,6-kertaistavalla kennolla tulee, loput ovat rajauksia.

Alppi ja melumuuri

Sitten satamaan. Kolea pohjoistuuli puhalsi Vuosaarenalpin yli satamamuurin kärjen näköalapaikalle. Kuvasta erottaa, että alpin huippua on kuluneenkin talven aikana myllerretty. Lahdella oleskeli koskeloita, tiiroja ja lokkeja.

Helsinki–Travemünde all night long
F-musiikin laivoja

Finnsun tulee, Finnmaid purkautuu. Vappu ei ole satamassa vapaapäivä.

Skatanluoto vasta-auringossa
Särkkäniemen kluuvi

Uutelan laguuneissa oli hiljaista, ilmeisesti sammakoiden kevätrieha oli ohi.

Näillä lammikoilla on ihan erityiset nimityksensäkin. Mereen yhteydessä oleva laguunilahti on flada, erkautuneet lammikot ovat kluuveja.

Pähkinöitä ja sinivuokkoja

Kansanretkeilijän pikaviestimeen tuli aamulla erittäin tärkeäksi merkitty sanoma:

Ystävällisesti pyydämme huomaamaan, että huhtikuu 2012 loppuu tänään eikä uusintaa tule. Luvassa on kaunista säätä, lämpöä kymmenkunta astetta. Vuokot kukkivat parhaillaan, pähkinäpensaatkin vielä, mutta loppua kohti mennään. Nymphalidae-suku ja G. rhamni ovat hereillä jo. Lehdet tulevat kohta, joten avoimet maisemakuvat on otettava nyt. Muuttolintujakin on tarjolla, jos ymmärtää katsoa.

Kun odotettavissa olevat elinvuodet nuljahtavat yli puolenvälin, rupeaa entistä enemmän arvostamaan tilaisuuksia osallistua planeettamme vuodenkierron nopeasti ohikiitäviin taitekohtiin. Tuollaisia viestejä ei siis ihan kevytmielisesti poista ja unohda saman tien. Niinpä vastasin:

Selvä. Tullaan.

Olin onneksi saanut valmennusta pähkinäpensaan kukintojen tunnistamisessa ja hyvän vihjeen kasvupaikasta, joten löysin pensaat etsimättä Mustavuoren länsireunasta. Tällä kertaa pokkari voitti järkkärin lähikuvauksessa.

Hiekkakakut ja jäätelökioski

Katse Vuosaarenalpilta Porvarinlahden rantakosteikkojen ja Mustavuoren yli Kontulan ja Mellunmäen suuntaan. Koivikot punertavat pakahtumaisillaan ennen lehtien räjähtämistä. Mäen juurella lajitellaan likaisia maita, työntekijöitä palvelee jäätelökioski.

Alppia rakennetaan jatkuvasti, ja työpäivien aikana siellä ei saa liikkua. Tulin paikalle juuri parahiksi, kun viimeinen työntekijä laittoi paikkoja lukkoon ja lähti vapun viettoon. Nyt huipulle johtava polku on rakennettu mutkaiseksi metrin levyiseksi kävelytieksi, ja tarvitaan kosolti taitoa maastopyöräilijältä, joka aikoo lasketella sen alas juoksuvauhtia nopeammin.

Pari erillistä tuulihaukkaa lekutteli alpin rinteillä. Vihje: pian sisäänkäynnin jälkeen vasemmalla olevan pylvään nokasta voi hyvällä onnella saada kuvattua tähystävän haukan. Minä en tällä kertaa ehtinyt.

Paikoin metsän pohja oli sinisenään sinivuokoista, tekisi mieli sanoa. Ei se aivan pidä paikkaansa, sininen väri peittää loppujen lopuksi aika pienen osuuden pinta-alasta, ja sinisyys syntyy varsinaisesti katsojan silmässä tai aivossa. Siksi sinivuokot ovat mahdottomia valokuvattavia – tietenkin myös erikoisen violetinsinisen värin takia, jota ei oikein saa toistumaan valokuvassa.

Kuvaisiko laajalla kulmalla puolen aarin vuokkoalan:

Vuokot: yleiskatsaus

Vai lisäisikö polttoväliä ja poimisi siitä vain osan:

Vuokko-osajoukko

Entä jos menisi maahan ja ottaisi siitä laajan kulman:

Laaja lähivuokkojoukko

Tai jos sittenkin sekä kumartuisi että tsuumaisi mahdollisimman lähelle? Realistisesti, risujen ja kuivien lehtien kera (huomaa pirkko):

Risut ja vuokot

Tai tyylitellen, ottaen sumenevaan taustaan lisää vuokkoja, loputtomiin:

Kaunovuokot

Saahan sitä yrittää.

Porvarinlahden onkimiehet

Porvarinlahti on siirtotyöläisten kala-aitta. Lintutornin parkkipaikalla enimmissä autoissa on virolaiset kilvet, kaislikossa suhisee venäjä.

Kuten kaikki hyvin tietävät, Itä-Helsingin suosituimpia harrastuksia on ajoneuvojen polttaminen ja hajottaminen. Alpille johtavan tien varressa oli tämä Saab, kuntopolun pysäköintipaikalla taas Hyundai.

Ojaan, turpaan ja onnea
Tällähän melkein ajaisi

Kansanhiihtoa suksitta

Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.

Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.

Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.

Kännissä olet ääliö

Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.

Tässä on Itä-Helsingin roskanäyttely.

Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.