Sisäänkäynti jyminän ja rätinän maailmaan
Musiikinhistoria väittää, että teknon pääkaupunkeja ovat Berliini ja Detroit. Berliiniin oli helpompi lähteä neljäksi syyslomapäiväksi. Päätin hankkiutua kaupunkiin vailla ennakkosuunnitelmia ja katsoa paikan päällä, mitä tapahtuu.
Isot massajytinäpaikat, joista nykyään kuuluisin on kai Berghain, ja joissa meno alkaa keskiyöllä ja kestää aamuun, toimivat lähinnä viikonloppuisin. Sellainen olisi ihan uteliaisuuttaan hyvä käydä kokemassa, mutta yön läpeensä heilumista korvat tukkivassa jytkeessä en oikein jaksa. Ei silti, että yksin yössä seikkaileminen huolestuttaisi: Berliini on turvallinen ja inhimillisen kokoinen kaupunki. Taksimatka olisi joka tapauksessa lyhyempi ja halvempi kuin Helsingissä, ja kävellenkin pääsisi hotelliin tunnissa tiukan paikan tullen. Mutta kuunneltava ja ihmisten aikoihin esitettävä musiikki olisi mieluisempi valinta.
Ja jopas: Tresor-klubilla näytti olevan keskiviikkona kello 21 kolmen esiintyjän konsertti, muiden muassa Robert Henke. Voisiko paremmin sattua.
Alkuperäinen Tresor toimi Leipziger Straßella entisen idän puolella vuosina 1991–2005. Paikalla on nyt valtava rakennustyömaa. Klubi oli eurooppalaisen teknon sykkivä sydän, ja siihen suhtautuvat nostalgisesti monet sellaisetkin, jotka eivät tulleet edes käyneeksi Berliinissä 1990-luvulla. Vuodesta 2007 Tresor on toiminut Köpenicker Straßella voimalaitoksen käytöstä poistetussa osassa.
Kun en oikein tiennyt aloitusaikakäytännöistä ja paikkojen suosiosta, hankkiuduin ovelle puoli yhdeksäksi. Samoin teki jokunen muu, mutta ovet olivat kiinni eikä minkäänlaista ryntäystä näyttänyt olevan tulossa. Ehdin siis käydä kulman kioskilla kiskaisemassa currywurstit ja palata rauhassa yhdeksäksi.
Ovien auetessa paikalla oli väkeä saman verran kuin elektronisen musiikin konserteissa Helsingissä, muutama kymmen. Sympaattista, että isollakin paikkakunnalla erikoisalojen yleisöt ovat inhimillisen pieniä porukoita.
Tresorissa on saleja useammassa kerroksessa. Kuuntelukonsertti oli Globus-salissa, pienehkössä tilassa jossa ihmiset istuvat tyynyillä ja nojatuoleissa. Sitten on toinen pienempi klubitila ja vihdoin itse Tresor-halli, jossa jytisee keskiyöstä eteenpäin.
Globus-saliin kävellessäni Henke oli tarkistamassa laitteistoaan huoneen keskellä seisovan pöydän ääressä. Istuuduin kolmen metrin päähän mukavaan pallotuoliin odottelemaan esityksiä.
Ensimmäisenä esiintyivät Adam X & Dasha Rush. Musiikki oli pehmeää ambientia, mollitonaliteetissa kellumista vailla minkäänlaista biittiä. Oikein miellyttävää myös äänenvoimakkuudeltaan. He soittivat Tresorissa keskiyön jälkeen vähän rankempaa materiaalia, täältä voi kuunnella jos jaksaa.
Elektronisessa musiikissa populaarin ja akateemisen tai taidemusiikin raja on häilyvä. Olen viime aikoina oppinut tuntemaan Robert Henken vakavasti otettavaksi tekijäksi tällä moniulotteisella alueella. Hän esiintyy sekä Monolake-projektina että omalla nimellään, ohjelmoi (hän on Ablettoman perustajia ja Live-ohjelman tärkeimpiä kehittäjiä) ja opettaa äänisuunnittelua yliopistotasolla.
Aloitusesiintyjän viimeisten äänten kaikuessa Henke pyrähti pöytänsä ääreen punaviinilasi kädessään ja avasi koneensa hanat. Henken osuus oli lähes puolentoista tunnin mittainen yhtenäinen esitys, jonka aikana hän ohjasi konettaan kahdella liukusäätimin ja potikoin varustetulla kontrollerilla.
Äänimaailman perustan muodosti ja esityksen eri vaiheet yhteen sitoi eräänlainen rikas kohiseva jylinä, kuin etäältä kuunneltu teollisuuslaitos. Musiikki oli enimmän osan aikaa sävelkorkeudetonta, mutta kohinasta saattoi korva muodostaa illusorisia harmonioita. Perusjylystä kohosi erilaisia säikeitä, jotka kukin vuorollaan nousivat esiin, kehittyivät, soivat aikansa ja häipyivät pois tai muuttuivat toisiksi.
Äänten alkulähteitä ei yleensä pystynyt tunnistamaan, ne saattoivat olla konkreettisia tai synteettisiä, mutta usein äänet vaikuttivat vahvasti granuloiduilta eli raesynteesin keinoin käsitellyiltä. Eräässä vaiheessa esimerkiksi tuli selvästikin ihmisääniä, joiden jatkuvuus rikottiin ja satunnaistettiin granulaarisesti silppuamalla ja jotka sitten vähitellen yhä kapeammalla kaistanpäästösuodatuksella muutettiin resonoiviksi ujelluksiksi ja vihellyksiksi.
Yhdessä vaiheessa koko äänimassa oli matalaa kuulo- ja tuntoaistin rajoilla liikkuvaa jyminää, mutta koskaan äänenvoimakkuus ei ollut liiallinen. Loppupuolella käytiin myös sävelkorkeuksien maailmassa, operoitiin tuokio matalan urkupisteen päällä.
En tiedä millä tekniikalla Henke esityksensä teki, mutta voisin arvella hänen käynnistäneen ääniä Livellä ja käsitelleen niitä ohjelmoimallaan Granulator-instrumentilla, jonka parametreja hän ehkä manipuloi kontrollereillaan.
Konserttiosuuden viimeinen esiintyjä Biosphere (Geir Jenssen) oli ennakkotietojen perusteella mitä kiinnostavin. Hän on kotoisin Tromssasta (Tromssa–Berliini-akseli, tästä on puhuttu ennenkin!) ja käyttää musiikissaan vuorilla tekemiään kenttä-äänityksiä. Tämä esitys ei kuitenkaan ollut järin nautittava: suurimman osan aikaa musiikissa oli monotoninen biitti, ja bassorummun funktiota toimittava matala iskuääni oli päätähalkovan voimakas. Kaikki ambient-nyanssit hukkuivat hakkuuseen. Nyt levyltä kuunnellessani vaikutelma on aivan toinen, miellyttävä.
Itse Tresor-salia en edes nähnyt, se oli alkuillan konsertin aikana vielä kiinni. Käytävillä alkoi liikkua halventuneen pääsymaksun houkuttelemia meluisia poikaporukoita, ja lähdinkin puoliltaöin mainiota U-bahn-verkostoa hyödyntäen yöpymään. Zurückbleiben, bitte!
Teknoklubin tulee tietenkin sijaita voimalaitoksessa
