Perusleiristä hölkättiin 24.6. tien varteen, missä olikin tällä kertaa odottelemassa isompi vaunu: ei Hiace vaan Mersu. Meksikon pojat pääsivät kylille samalla kyydillä. Matkalla pysähdyttiin kuvaamaan Llanganuco-laakson vihreitä järviä. Niitä on kaksi: ylempi on nimeltään Orconcocha ja alempi Chinancocha. Jälkimmäisen rannassa on suosittu maisemakuvauspaikka: Google Earthia käyttäen löytyy tästä maisemasta lukuisia variaatioita. En saanut puunrunkoja aseteltua maiseman kehyksiksi tyydyttävällä tavalla, joten tähän tuli kuva ilman puita.
Edessä oli lepopäivä Huarazissa, mikä tarkoittaa palelemista hotellissa, syömistä Patrickissa, Los Andesissa tai La Brasa Rojassa ja Totuuden kirjoittamista.
Nousevan auringon valaisema Huascaránin etelähuipun kaakkoon antava amfiteatteri kuvattuna korkealta Chopicalquin länsiharjanteelta. Chopicalquin varjo peittää vielä solan ja koillispuoliset alarinteet.
Toisessa kuvassa yläleirissä on pari ihmistä jalkeilla. Ovatko he Edgar ja Antonio, jotka jäivät leiriin, vai ovatko Meksikon pojat, jotka kääntyivät takaisin ehkä puoli tuntia ennen meitä, jo ehtineet leiriin asti? Nämä kuvat on otettu samoilta jalansijoilta. Etsi leiri ensimmäisestä kuvasta!
Chopicalquin kiipeilyä on selostettu aikaisemmin, joten tässä on vain joitakin lisähuomioita.
Edgar oli kipeä ja jäi leiriin. Niinpä lähdettiin kahtena köysistönä, joita johtivat Carlos ja Stalin. Stalin oli leppoisa ja harkitsevainen eikä pitänyt hirmuista vauhtia. ”Tämä ei ole kilpailu, mennään omaa tahtiamme.”
Tuuli oli aamuyöstä varsin ikävä ja lumikiteet pisteliäitä, varsinkin kun ehdittiin harjanteen päälle, jossa tuuli pääsi puhaltamaan esteettä. Milletin kuoritakin huppu on pikkuisen tukala, kun sitä yrittää vetää kypärän päälle ja reppu painaa kangasta hartioista alaspäin. Hupun varren pitäisi olla pitempi tai jotakin venyvää materiaalia. Tai sitten täytyisi pitää kypärää hupun päällä, mutta silloin pitäisi kypärä ottaa aina pois kun säätää huppua. Hankalahkoa.
Kulkemamme reitin loppuosa oli mielenkiintoinen. Loivien lumirinteiden yläpuolella ensin kuusikymmentä metriä ja ehkä melkein yhtä monta astetta kahden hakun kiipeilyä, heti perään pitkä poikkikulku matalan serakin alla, missä kypärä raapii räystään reunaa, sitten taas jyrkkä kohta ja sen päällä viisi ihmistä odottamassa, kun Carlos käy tiedustelemassa reittiä. Tulen paikalle juuri kun hän kömpii varovasti esille jostakin raosta ja ilmoittaa, että ei ole jatkamista, liian vaarallista. Olen koettanut Googlen virtuaalivuoresta tähtäillä paikkaa, ja se saattaa olla tässä. Yläpuolella olisi kai ollut mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi vähän ennen huippua jyrkkä kohta jossa on pari kilometriä ilmaa jalkojen alla, ja huippukin on kuvien perusteella aika terävä.
Alas tultiin taas äkkiä. Aurinkoista jäätikköä kipittäen yläleiriin, jossa tunnin lepo, jäätikön alaosa taas vauhdikkaasti (siellä liikahti tömähtäen edellisessä jaksossa kuvattu tonnin, parin louhi), hankala siirtyminen louhikon kautta moreenileiriin ja helpolle polulle, pirunpellon ylitys ja toinen harju, sieltä alas perusleiriin lehmien pariin. Loppumatkasta polku tuntui jo lähes päättymättömältä.
Opin vähitellen retken kuluessa, että kävelysauvoja ei yleensä kannata käyttää laskeuduttaessa. Ne pikemmin häiritsevät kuin auttavat tasapainoa. Kannattaa kävellä lyhyehköin ja nopein askelin, niin että koko jalkapohja osuu maahan yhtä aikaa, polvet koko ajan hieman koukussa ja selkä taivutettuna niin että paino on koko ajan polvien ja jalan keskikohdan päällä. Jos ojentaa jalan suoraksi ja astuu kantapää edellä, on koko ajan vaarassa kaatua selälleen. Kuvattu kävelytapa väsyttää reisiä ja pohkeita, mutta sitä kannattaa opetella sietämään: lihakset tottuvat ja kestävät kuitenkin paremmin kuin nivelet. Lumella raudat jalassa pystyy tällä tekniikalla laskeutumaan ainakin 45-asteista, ehkä jyrkempääkin. Sulalla maalla jyrkkyys riippuu irtaimen aineksen määrästä ja kallion karkeudesta.
Illalla opettelin kuvaamaan kuunvalokuvia pitkällä valotusajalla.
Chopicalquin moreenileiristä siirryttiin 22.6. taas kaikessa rauhassa yläleiriin jäätikölle. Yläleiri on jo oikeastaan huipulle johtavalla länsi- taikka lounaisharjanteella, vaikkei toki aivan harjanteen päällä tuulelle alttiina. Huascaránin huiput olivat koko ajan näkyvissä oikealla ja takana, ja näkökulma vaihtui vähitellen. Ensimmäisessä kuvassa toinen köysistö saapuu levähdyspaikalle noin puolivälissä matkaa. Takana pohjoishuippu ja taustalla Huandoy. Toinen on lähikuva etelähuipun itärinteestä yläleiristä nähtynä. Etelähuipun pohjoisrinne, jonka kautta perusreitti johtaa solasta huipulle, on keskimäärin loivahko ja luminen, mutta itä- ja kaakkoispuoli on äkkijyrkkä, ja itänurkassa on tällainen luminen pyramidi.
Jäätikön alaosassa reitti kulkee lähellä oikeanpuoleista kivistä kannusta, jolta joku heittelee etenkin päiväsaikaan usein louhia jäätikölle. Tästä osuudesta kannattaa suoriutua siis ripeästi ja mieluimmin aamulla, kun kivet ovat vielä jäätyneinä alustaansa. Kun on päässyt turvaan leiriin keskelle jäätikköä, voi iltapäivän joutohetkinä yrittää paikantaa vyöryn aina kolinaa kuullessaan. Kivivyörystä lähtee kalinaa ja pauketta, lumi- ja jäävyöryt tuottavat kohinaa. Jäätikköön osuvat kivet päästävät päsähdyksen tai kosahduksen. Kun jäätiköllä valmiiksi oleva tonnin lohkare keikahtaa nurin jään sulettua sen alta, saattaa kuulua narinaa, laahausta ja tömähdys.
Teltat ankkuroitiin lumeen kävelysauvan pätkillä ja lumen sisään upotettavilla kiiloilla. Liepeiden päälle lapioitiin myös lunta. Eihän olisi mukavaa huipulta palatessa huomata teltan kadonneen. Rupeaisiko sitä etsimään lähimmistä railoista vai tähystelisikö kiikarilla kilometrien päähän alarinteille?
Leirissä oli jo yksi teltta, ja pian paljastui, että se oli meksikolaisten ystäviemme. Tulivatkos he ensimmäiseltä huippuyritykseltään vai heräsivätkö päiväunilta? Joka tapauksessa he lähtivät aamuyöstä avaamaan polkua, kun leiristä lähti kolme köysistöä tavoittelemaan huippua.
Chopicalquin perusleiristä siirryttiin kaikessa rauhassa moreenileiriin 21.6. Suurimman osan matkaa oli hyvä polku, mutta jäätikön ylitys ja moreeniharjulle kiipeäminen olivat viheliäisiä.
Ensimmäisessä kuvassa ylitetään Chopicalquilta pohjoiseen valuvaa jäätikköä. Tässä tosiaan on jäätikkö: joskus jäätä on riittänyt pintaan asti, nykyisin se on sulanut näkymättömiin ja pinnalle on jäänyt hirmuinen louhikko. Jäätä kuitenkin on rakan alla, ja paikoin sitä on näkyvissäkin. Paikoin jäätikön päällä on vihreänharmaita lampiakin, ei tosin aivan tämän polun varressa, mutta ylhäältä katsoen ne näkee selvästi.
Oikealla pilvien takana lymyää Huascaránin etelähuippu (6768). Chopicalqui kohoaa kuvasta ulos vasemmalle. Jonon viimeisenä kulkevan retkeilijän repusta vasemmalla jäätikön alapuolella on ruskeankirjava kalliomuodostelma. Siinä, missä alhaalta kaartuva harju vaalenee ja kohtaa kallion, on moreenileiri, tämän päivämatkan päämäärä. Kakkosleiri on jäätiköllä, jossakin lähellä vasenta reunaa kohoavan jääpeitteisen kalliotornin päällä.
Edgarin periaatteen mukaisesti kypärät ovat aina päässä vuorella. Tässä ne kuitenkin roikkuvat reppujen päällä, vaikka lähestytään jyrkkää paikkaa, jossa kiviä voi vierähdellä ylhäältä.
Toisessa kuvassa ollaan moreenileirissä, ja lähes koko reitti perusleiristä on näkyvissä. Laaksoa hallitsee jäätikkö, jonka vasen haara tulee Huascaránin solasta ja oikea Chopicalquin pohjoisrinteeltä. Jäätikön oikeanpuoleisen kolmiharjaisen reunamoreenin oikealla puolella on vehreä laakso, laakson keskellä tummanvihreä metsä, metsän takana vaaleanvihreä niitty ja niityn vasemmassa reunassa valkoinen piste. Se on tämän retkikunnan keittiöteltta. Polku seuraa mainitun moreenin harjoja, ylittää pirunpellon siinä missä jäätikköhaarat yhtyvät ja nousee sitten toisella reunalla terävälle harjulle, missä se hyvin näkyykin. Tätä harjua kestää ikuisuuden, vasemmalla puolella jäätikön rippeet ovat sata tai kaksisataa metriä alempana.
Lumisade on pyyhkäissyt yli maiseman. Llanganuco-laakso erottaa taustan tummat vuoret etualan vaaleammista. Lumihuippu kuvan keskellä on Chacraraju (6001), siitä vasempaan Pisco (5752) ja vasemmassa reunassa pilvien takana Huandoy (korkein pohjoishuippu, 6395, ei näy). Yöllä leiriin loistavat autojen valot Portachuelo-solaan nousevalta serpentiinitieltä.
Ajantasaisjutussa selostettiin jo Chopicalquin leirioloja ja kiipeilyä. Tässä vähän lisää kuvia ja pakinaa.
Cordillera Blancaa halkovat miltei säännöllisin välein itä–länsi-suuntaiset laaksot, ja näissä laaksoissa on yleensä maantie tai ainakin leveä polku. Laaksosta toiseen siirryttäessä pitää todennäköisesti laskeutua läntiseen päälaaksoon, Cordillera Blancaa ja Cordillera Negraa erottavaan Callejón de Huaylasiin ja sen pohjalla kulkevalle päätielle. Näin siirryttiin myös Mushosta Chopicalquin polunpäähän: vajaa kymmenen kilometriä alas päätielle, toiset kymmenen Yungayhin, siitä nokka taas kohti vuoria ja 25 kilometriä ylämäkeen.
Kansanretkeilijä teki sen kömmähdyksen, että pakkasi jo lähdössä kaikki tavaransa yhdeksi selässä kulkevaksi paketiksi Chopicalquin perusleiriin kantamista varten, ja tämä taakka sidottiin Hiacen katolle. Siellä oli sitten kamerakin, kun ohitettiin Huascarán paraatipuolelta ja pilvet olivat (väliaikaisesti) haihtuneet sen huipuilta. Sillä kertaa jäivät kuvat ottamatta, mutta onneksi jatkossa tuli vielä pari tilaisuutta möhläyksen korjaamiseen.
Kantotyöt tien varrestaperusleiriin piti siis aasien puuttuessa hoitaa ihmisvoimin, ja osa joukkueesta tekikin kaksi edestakaista matkaa. Taakat olivat melko isoja, yllä on Stalinin tyylinäyte.
Kaksi retkikuntaa oli juuri poistumassa vuorelta ja odotteli tienposkessa kuljetuksiaan, ja perusleiri oli meidän saapuessamme lehmien vallassa. Leirin pystytykseen kuului muun muassa kuopan kaivamista maahan jäähakun avulla ja lantakasojen viskomista lapiolla etäämmälle teltoista.
Lehmät kiipeilivät ketterästi ympäröivillä melko jyrkilläkin rinteillä. Lisäksi ne olivat erikoisen kiinnostuneita kansantuotteista ja söivät innokkaasti retkeilijän kostuttamaa ruohoa. Retkeilijöitten vetäydyttyä yöpuulle ne liikkuivat estottomasti telttojen välissä ja maata vasten lepääviin korviin niiden sorkkien jyminä kuulosti miltei kivivyöryltä. Yöllisillä pensastokäynneillä niitä piti hätistellä suorastaan vihaisesti loitommalle.
Juhannuksen ja lepopäivän kunniaksi muutama kuva matkan varrelta. Otsikossa Tocllarajun huippukuva. Edgar liehuttaa Ecuadorin lippua aina tilaisuuden tullen.
Ajettiin Huascaranin maalikylään Mushoon, purettiin varusteet autosta ja odoteltiin aaseja, jotka kantaisivat kamat perusleiriin. Aaseja ei tullut, mutta vuorelta tuli alas kiipeilijöitä, jotka kertoivat kelien olevan hankalat. Ykkösestä kakkoseen reitti kulkee railoisella ja lumivyöryherkällä alueella kohti huippujen välistä satulaa, ja alas tullut puolalainen kiipeilijä kertoi yrittäneensä tätä väliä jo kahdesti ja luopuneensa sitten leikistä.
Aasien viivästymisen takia tuli siis tilaisuus harkita tilannetta uudestaan, ja päätettiin, ettei tuhlata voimia ja aikaa mitä ilmeisimmin turhaan ja ehkä vaaralliseenkin yritykseen, vaan siirrytään toiselle vuorelle, jossa mahdollisuudet olisivat paremmat. Nukuttiin yö sisätiloissa ja aamulla ajettiin kohti Chopicalquin perusleiriä.
Chopicalqui on noin 6400 metriä korkea ja luonteeltaan aika samanlainen kuin Tocllaraju, kiivettävää vain enemmän. Perusleiri on viihtyisä lehmien laidunmaa, jonne ei ole tarjolla aasikuljetusta, vaan taakat on kannettava tien varresta ihmisvoimin. Perusleiristä ja reitin varrelta on hienot näkymät Huascaranin huippujen epäviralliselle eli itäpuolelle. Ensin kömmitään valtavien louhikkojen ja moreeniharjanteiden kautta ykköseen eli moreenileiriin. Seuraavana päivänä päästään jäätikölle ja noustaan jäätiköllä sijaitsevaan kakkoseen. Kakkosesta alkaa keskellä yötä huippuyritys.
Kiipeily oli jo tuttua: isoin kaarroksin kierretään railoja ja vältetään pahimpia jyrkänteitä, noustaan välillä loivemmin mutta yleensä hengästyttävän jyrkästi, ja olipa taas muutaman kymmenen metrin korkuinen neliraajajääkiipeilypaikkakin. Tuuli oli ajoittain kova ja puhalsi lumirakeita kipeästi poskille.
Aamunkoiton aikoihin oltiin ehkä sata metriä huipun alapuolella. Siinä tuli vastaan paha railo ja heti sen takana pystysuora seinämä, liian vaikea ja vaarallinen kohta yritettäväksi. Meidän huippumme oli siis siinä, noin 6300 metrissä. Nouseva aurinko valaisi Huascaranin itäpuolta ja Huandoyn nelikärkistä kruunua, kun aloitimme laskeutumisen samaa reittiä. Edellämme kulkeneet (ja polkua avanneet) meksikolaisnuorukaiset olivat hetkeä aikaisemmin tehneet saman päätöksen.
Laskeuduttiin kakkoseen, jossa oltiinkin jo aamukahdeksalta. Hetken levon jälkeen pakattiin teltat ja aloitettiin pitkä laskeutuminen suoraan perusleiriin.
Vuoristosta puhuttaessa ja valokuvia katsellessa suurin huomio kiinnittyy luonnollisesti lumisiin huippuihin. Saattaa unohtua, että lumihuippujen ja jäätiköiden alapuolella on kaoottinen ja vaikeakulkuinen kallioiden, louhikoiden ja moreenien alue. Moreenille nouseminen ja sieltä jäätikölle siirtyminen voi olla hankalaa. Kiikkerässä kivikossa ja jyrkillä hiekan- ja kaikenkokoisten kivien sotkuisilla rinteillä painava reppu selässä liikkuminen kysyy keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Reitti Chopicalquin moreenileiriin kulkee kilometrien matkan pitkin teräviä moreeniharjanteita. Vieressä, siinä mistä jäätikkö on vetäytynyt pois, on satojen metrien pudotus entisen jäätikön pohjalle.
Oppaamme ja kantajamme tietenkin kipittävät tottuneesti hankalimmissakin louhikoissa. Ottavat vielä ylimääräisen teltan turistin repusta tämän taakkaa helpottaakseen ja pistävät juoksuksi.
Tänään on ajettu Chopicalquin polunpäästä Huaraziin ja edessä on illallinen ja lepopäivä. Sitten alkaa retken kolmas etappi vuoriston pohjoisosaan Alpamayon seudulle.
