Talven valoa

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Saatanallista menoa Herran huoneessa!

Kuva on Sam Inkisen toimittamasta kirjasta Tekno – digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus (1994). Mitä todennäköisimmin se on otettu syyskuussa 1993 Helsingin Agricolan kirkossa järjestetyssä Ambient amen -tapahtumassa. Inkinen itse kulkee edestakaisin kirkon keskikäytävällä kaapuun pukeutuneena ja lukee syvällisiä ajatuksia kirjastaan. Luultavasti omiaan. Miten syvällisiä, sitä en kykene muistamaan.

Otsikko taasen on kirjan esipuheen mukaan tapahtumaa käsitelleestä lehtijutusta. Eikä se todennäköisesti ole huumoria, vaan jonkun oikeassaolijan vakavan närkästyksen osoitus. Niinpä niin: vaikka uskonnon varjolla voidaan järjestää niinkin kiinnostavia tapahtumia kuin teknomessuja, en kuitenkaan voi rehellisesti suositella mitään uskontoa kenellekään.

Tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi nyt 20 vuotta, ja siihen liittyy huomattavin – ja ehkä ainoa – vaikutukseni Helsingin 90-luvun teknoelämään. Ohjelmassa oli nimittäin myös akustisia musiikkiesityksiä, ja soitin marimballa jonkinlaisen soolokappaleen. Olisinkohan ollut mukana myös jossakin yhtyeessä? Parhaiten muistan lujan äänentoiston ja mahtavan kaiun: kun löin marimbasta soinnun, se tuli puolta sekuntia myöhemmin takaisin kirkon peräseinästä massiivisena hyökyaaltona.

Hesarin Ilkka Mattilan kirjoittama ennakkojuttu on tallessa, mutta paljon muuta tietoa tapahtumasta ei web sisällä. Alkuperäismateriaalia tuskin sähköisessä muodossa onkaan, olihan graafinen web vasta syntymässä, ja Mosaic-selain julkaistiin juuri noihin aikoihin. Toisaalta varmasti sekä internetistä että elektronisesta musiikista olivat kiinnostuneita paljolti samat edistysmieliset ihmiset, joten materiaalia periaatteessa voisi olla.

Hesarin mukaan ohjelmaa hallitsivat kaupungin huippu-dj:t. Olisikohan minulla tuolloin ollut kunnia tietämättäni esiintyä samalla keikalla nuoren Orkidean kanssa?

En tainnut seurata tapahtumaa loppuun asti, mikä näin myöhemmin ajateltuna on suuri harmi. Pakkasin kai marimbani ja kuljetutin sen kivenheiton päähän – asuin tuolloin Punavuoressa, tapahtumien polttopisteessä, ja noita aikoja muistelen nyt vanhana erityisen lämpimästi.

Hiihtäen kesäparatiisiin

Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

Kivinokan nokan tervalepät
Kivinokan nokan tervalepät

Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

Talven iloja Kuusiluodon rannassa
Talven iloja Kuusiluodon rannassa

Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

Kokkoluoto
Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

Lopin rantalepikon taajama
Lopin taajama

Täällä taitaa pesiä varisyhdyskunta harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

Tämä on jo selvästi kevättalvea
Tämä on jo selvästi kevättalvea

Kuvituksen sekundääriversiot Googlessa.

Helsinki, kuva 66

Valtaavatko heinäsirkat Helsingin keskustan? Olenko hitchcockmaisessa painajaisessa? Vai olenko taas yrittänyt itse puhdistaa kameran kennoa?

Selityskuva:

Eduskuntatalo, Ankallismuseo, Musiikkitalo ja Kiasma – tässä oikein päin