Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Lounastauko

Eväitä syödään Ford Transitin penkeillä ja auton vieressä.

Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.

Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.

Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.

Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.

Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.

—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.

Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.

—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.

En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!

Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.

—Ei saatana.
—Hullu!

Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.

He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.

—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.

Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.

Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.

Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Lastikultti

On jo aika lopettaa rahan kaataminen Talvivaaran monttuun ja tunnustaa, että sinne menivät. Jos hankkeen tekohengittäminen maksaa vuodessa sen minkä maksaisi kaivoksen kertakaikkinen sulkeminen ja haavojen hoitaminen, pitää ehdottomasti valita jälkimmäinen.

Katastrofialueen jälkihoito täytyy suunnitella nyt ja toteuttaa viisaasti. Alkuperäistä luontoa ei saa takaisin vuosisatoihin, on siis otettava se mitä nyt on ja revittävä siitä ilo ja hyöty.

Tarjoan tässä pari ehdotustani valtavan kaivos- ja teollisuusalueen tulevaksi käytöksi. Jos – ja kun – jokin niistä tunnustetaan toteuttamisen arvoiseksi, katson olevani oikeutettu sudeettikainuulaisten kenraalimajurin arvonimeen.

Ampuma-alue

Talvivaarasta pitää tehdä subarktisen pommitusharjoittelun eksoottinen vetonaula. Laaja alue ja syrjäinen sijainti mahdollistavat hyvät turvaetäisyydet. Usan ja Venäjän hävittäjät kutsutaan Pohjois-Suomen tukikohtiin, kaukopommittajat ja ohjukset voivat operoida myös maan rajojen ulkopuolelta.

Uusi isänmaallisten matkailijoiden aalto pommittajavaltioista elvyttää Kainuun turismin.

Vuokatin huipulle rakennetaan näköalaravintoloita ja ylellisiä lomamökkejä, joista voi mukavasti seurata metsien takana riehuvaa leiskuntaa ja pauketta sekä hävittäjien uljasta kiitoa ja risteilyohjusten ujellusta. Vaaravyöhykkeen liepeille järjestetään seikkailumatkoja aitoja elämyksiä etsiville.

Dystopiaelokuvien kuvauspaikka

Sivilisaation tuhon tai ydinkatastrofin jälkeistä aikaa käsittelevät elokuvat tapahtuvat usein autioissa maisemissa: hiekka-aavikolla, arktisella tundralla, epämääräisillä joutomailla tai hylättyjen teollisuuslaitosten valtavissa raunioissa. Ihmiskunnan rippeet ovat jakautuneet toisiaan vastaan tappeleviksi heimoiksi, modernin tekniikan jäänteet ja alkukantaiset elinkeinot ovat käytössä rinnakkain.

Taiteellisesti vakuuttavimpia postapokalypsielokuvia ovat sellaiset, joissa on koko ajan pilvistä ja sateista, henkilöt kahlaavat lammikoissa ja vesi valuu läpi rakennuksien katoista. Ajatellaanpa vain Tarkovskia.

Talvivaarassa vettä riittää, ja sitä saadaan aina taivaalta lisää, seutuhan on tunnetusti sateinen. Vesi on varmasti helposti johdettavissa myös rakennuksiin.

Valtavalla alueella on runsaasti tilaa eksoottisilla ajoneuvoilla käytäville takaa-ajo- ja taistelukohtauksille. Avolouhoksessa voidaan kuvata näyttäviä rotkoonsyöksymisiä ja räjähdyksiä.

Pommitukset ja elokuvanteko voivat toki myös vuorotella ja toimia yhdessä. Räjähdykset muokkaavat maisemaa ja ohjusten jäänteet ovat ilmaista lavastusta.

Vuokatti tarjoaa suurten kuvausryhmien majoituspalvelut ja saa uutta hohtoa kansainvälisten filmitähtien vierailuista.

Kuvitellaanpa tyypillinen Talvivaarassa kuvattu murheellinen loppukohtaus:

Marraskuun aamu valkenee vain vaivoin siniharmaana. Aamuyöstä satanut uusi lumi peittää uraanilaitoksen pihamaan, mutta on sulanut siellä täällä lojuvien repaleisten ja vielä haaleiden vainajien päältä. Vesi lorisee sortuneista altaista, poltettujen asumusten hiilloksista nousee vielä silloin tällöin korkeampi liekki.

Vihollisheimo on surmannut viimeisen teollisuusraunioissa piileskelleen perheen ja karauttanut tiehensä mönkijöillään ja moottoripyörillään. Ydinräjähdykset värjäävät läntisen taivaanrannan keltaiseksi.

Itäisistä erämaista on vaeltanut susilauma, kaksi aikuista ja kolme nuorukaista. Johdossa kulkeva vanha naaras nousee liotuskasan päälle ja komentaa takana tulevat pysähtymään. Näemme sen arvokkaana siluettina taivasta vasten, kun se haistelee tuulta ja arvioi tilannetta. Sitten se johtaa laumansa alas hiljaiselle taistelutanterelle.

Karanka

Lauantain kunniaksi ja mielijohteesta päätin pistäytyä katsomaan, olisiko Karangan tanssigalleriassa ajankohtainen syysnäyttely. Olihan siellä.

Muinaisen Karangan tanssilavan paikkaa ei löydä sattumalta, vaan se pitää tietää. Valtatieltä näkymän peittää tiheä nuori koivu- ja haapaviidakko. Sen takana pysäköintialue on säilynyt melko avoimena, samoin pyöreän tanssilattian paikka. Betoninen pohjakerros löytyy aukion perältä.

Tanssilava toimi 1980-luvulle, aikanaan hyvinkin vilkkaasti. Muistan, kuinka 70-luvulla isot pojat ja tytöt, siis se nuoriso, puhuivat usein Karangasta. Kaiketi ainoa oma kokemukseni Karangan rokki-illoista oli Crazy Cavan & The Rhythm Rockers aivan 80-luvun alussa. Toki ihan vain yleissivistyksen takia kävin.

Toiminnan loputtua paikka rappeutui ja lopulta paloi kai 1997. Raunioissa ovat sittemmin seikkailleet pyssyleikkien harrastajat, viimeksi käydessänikin paikalla oli vielä kaikenlaista rojua ja suojaverkkoja.

Yle on tehnyt jutun 2012. Paikkakunnan omat tutkimusretkeilijät kävivät samana vuonna.

Panin Googleen nämä kuvat ja myös ne, joita en kehdannut laittaa tähän juttuun.

Ammattikoulu

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.
Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.
Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.
Viimeinen sulkee oven.

Hauhola

Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

P1020466

En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

P1020476

Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

Koulupäivä jatkui.

P1020498

Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

P1020487

Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

P1020501

Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

P1020468

Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

P1020472

Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama. Kaikki tämän jutun kuvat ja muitakin on Googlessa.

P1020495

Uimaan

Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

Peilikuvassa hiekkakentän katsomo
Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään
Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään