Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Lastikultti

On jo aika lopettaa rahan kaataminen Talvivaaran monttuun ja tunnustaa, että sinne menivät. Jos hankkeen tekohengittäminen maksaa vuodessa sen minkä maksaisi kaivoksen kertakaikkinen sulkeminen ja haavojen hoitaminen, pitää ehdottomasti valita jälkimmäinen.

Katastrofialueen jälkihoito täytyy suunnitella nyt ja toteuttaa viisaasti. Alkuperäistä luontoa ei saa takaisin vuosisatoihin, on siis otettava se mitä nyt on ja revittävä siitä ilo ja hyöty.

Tarjoan tässä pari ehdotustani valtavan kaivos- ja teollisuusalueen tulevaksi käytöksi. Jos – ja kun – jokin niistä tunnustetaan toteuttamisen arvoiseksi, katson olevani oikeutettu sudeettikainuulaisten kenraalimajurin arvonimeen.

Ampuma-alue

Talvivaarasta pitää tehdä subarktisen pommitusharjoittelun eksoottinen vetonaula. Laaja alue ja syrjäinen sijainti mahdollistavat hyvät turvaetäisyydet. Usan ja Venäjän hävittäjät kutsutaan Pohjois-Suomen tukikohtiin, kaukopommittajat ja ohjukset voivat operoida myös maan rajojen ulkopuolelta.

Uusi isänmaallisten matkailijoiden aalto pommittajavaltioista elvyttää Kainuun turismin.

Vuokatin huipulle rakennetaan näköalaravintoloita ja ylellisiä lomamökkejä, joista voi mukavasti seurata metsien takana riehuvaa leiskuntaa ja pauketta sekä hävittäjien uljasta kiitoa ja risteilyohjusten ujellusta. Vaaravyöhykkeen liepeille järjestetään seikkailumatkoja aitoja elämyksiä etsiville.

Dystopiaelokuvien kuvauspaikka

Sivilisaation tuhon tai ydinkatastrofin jälkeistä aikaa käsittelevät elokuvat tapahtuvat usein autioissa maisemissa: hiekka-aavikolla, arktisella tundralla, epämääräisillä joutomailla tai hylättyjen teollisuuslaitosten valtavissa raunioissa. Ihmiskunnan rippeet ovat jakautuneet toisiaan vastaan tappeleviksi heimoiksi, modernin tekniikan jäänteet ja alkukantaiset elinkeinot ovat käytössä rinnakkain.

Taiteellisesti vakuuttavimpia postapokalypsielokuvia ovat sellaiset, joissa on koko ajan pilvistä ja sateista, henkilöt kahlaavat lammikoissa ja vesi valuu läpi rakennuksien katoista. Ajatellaanpa vain Tarkovskia.

Talvivaarassa vettä riittää, ja sitä saadaan aina taivaalta lisää, seutuhan on tunnetusti sateinen. Vesi on varmasti helposti johdettavissa myös rakennuksiin.

Valtavalla alueella on runsaasti tilaa eksoottisilla ajoneuvoilla käytäville takaa-ajo- ja taistelukohtauksille. Avolouhoksessa voidaan kuvata näyttäviä rotkoonsyöksymisiä ja räjähdyksiä.

Pommitukset ja elokuvanteko voivat toki myös vuorotella ja toimia yhdessä. Räjähdykset muokkaavat maisemaa ja ohjusten jäänteet ovat ilmaista lavastusta.

Vuokatti tarjoaa suurten kuvausryhmien majoituspalvelut ja saa uutta hohtoa kansainvälisten filmitähtien vierailuista.

Kuvitellaanpa tyypillinen Talvivaarassa kuvattu murheellinen loppukohtaus:

Marraskuun aamu valkenee vain vaivoin siniharmaana. Aamuyöstä satanut uusi lumi peittää uraanilaitoksen pihamaan, mutta on sulanut siellä täällä lojuvien repaleisten ja vielä haaleiden vainajien päältä. Vesi lorisee sortuneista altaista, poltettujen asumusten hiilloksista nousee vielä silloin tällöin korkeampi liekki.

Vihollisheimo on surmannut viimeisen teollisuusraunioissa piileskelleen perheen ja karauttanut tiehensä mönkijöillään ja moottoripyörillään. Ydinräjähdykset värjäävät läntisen taivaanrannan keltaiseksi.

Itäisistä erämaista on vaeltanut susilauma, kaksi aikuista ja kolme nuorukaista. Johdossa kulkeva vanha naaras nousee liotuskasan päälle ja komentaa takana tulevat pysähtymään. Näemme sen arvokkaana siluettina taivasta vasten, kun se haistelee tuulta ja arvioi tilannetta. Sitten se johtaa laumansa alas hiljaiselle taistelutanterelle.

Karanka

Lauantain kunniaksi ja mielijohteesta päätin pistäytyä katsomaan, olisiko Karangan tanssigalleriassa ajankohtainen syysnäyttely. Olihan siellä.

Muinaisen Karangan tanssilavan paikkaa ei löydä sattumalta, vaan se pitää tietää. Valtatieltä näkymän peittää tiheä nuori koivu- ja haapaviidakko. Sen takana pysäköintialue on säilynyt melko avoimena, samoin pyöreän tanssilattian paikka. Betoninen pohjakerros löytyy aukion perältä.

Tanssilava toimi 1980-luvulle, aikanaan hyvinkin vilkkaasti. Muistan, kuinka 70-luvulla isot pojat ja tytöt, siis se nuoriso, puhuivat usein Karangasta. Kaiketi ainoa oma kokemukseni Karangan rokki-illoista oli Crazy Cavan & The Rhythm Rockers aivan 80-luvun alussa. Toki ihan vain yleissivistyksen takia kävin.

Toiminnan loputtua paikka rappeutui ja lopulta paloi kai 1997. Raunioissa ovat sittemmin seikkailleet pyssyleikkien harrastajat, viimeksi käydessänikin paikalla oli vielä kaikenlaista rojua ja suojaverkkoja.

Yle on tehnyt jutun 2012. Paikkakunnan omat tutkimusretkeilijät kävivät samana vuonna.

Panin Googleen nämä kuvat ja myös ne, joita en kehdannut laittaa tähän juttuun.

Ammattikoulu

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.
Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.
Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.
Viimeinen sulkee oven.

Hauhola

Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

P1020466

En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

P1020476

Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

Koulupäivä jatkui.

P1020498

Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

P1020487

Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

P1020501

Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

P1020468

Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

P1020472

Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama. Kaikki tämän jutun kuvat ja muitakin on Googlessa.

P1020495

Uimaan

Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

Peilikuvassa hiekkakentän katsomo
Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään
Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään

Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

sivuovi
Sivuovi

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.

Kontiomäki

Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.