Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Suunnistuskisan tulokset

Paikkakunnalla oleskelevilla on nyt ollut koko sunnuntai-iltapäivä, ilta ja yö aikaa kiertää Kontulan vuoden 1945 suunnistusreitti. Itsekin kävin, polkupyörällä tosin. Jos et ehtinyt vielä suunnistaa, jätä lukeminen tähän, ota kartta edellisestä jutusta ja käy etsimässä rastit.

Nyt julistan, saatana, tulokset.

Rasti 1: Vesalantie
Rasti 1: Vesalantie

Ykkösrastin metrintarkka paikallistaminen ei ole mahdollista, sillä katuja rakennettaessa myös puron reittiä on muutettu. Melko mukavasti voidaan silti ajatella, että rasti olisi kuvan keskellä olevan punaisen auton kohdalla. Siinä on purossa mutka ja maasto siitä eteenpäin oikealle on riittävän tasaista, että paikalla on voinut olla pellonkulma. Lähempänä tien oikealla puolella on jännittävä tonttien välinen viidakko.

Rasti 2, Keinulaudantie
Rasti 2, Keinulaudantie

Kakkosrastin paikka on selvä, kallionlaesta ei voi erehtyä. Itse rastimerkki on voinut olla vaikkapa tuossa männyssä, luulisin että se on ollut olemassa jo 1945. Vieressä muuten valmistetaan hyvää jäätelöä, jota itähelsinkiläisten tulee syödä jo isänmaallisistakin syistä. Itsekin nautin suunnistuksen jälkeen vadelma-valkosuklaajäätelön.

Rasti 3: Varhelanpuisto
Rasti 3: Varhelanpuisto

Kolmosrasti löytyy taas Vesalasta. Vanhassa kartassa rasti on polkujen risteyksessä, mutta nykyiset polut ovat voineet syntyä vasta kerrostaloasutuksen aikanakin. Iso louhi on kuitenkin hyvä maamerkki, joten sovitaan, että rasti on siinä.

Maali: Mustikkamäki
Maali: Mustikkamäki

Vaikkei asia suunnistuskartasta aivan yksiselitteisesti ilmene, ehdotan kuitenkin, että sovimme maalin olevan Mustikkamäellä. Koska kaikki rastikuvat ovat panoraamoja, pitää tämänkin olla. Toki tästä blogista löytyy lukuisia muitakin kuvakulmia tästä kansansuunnistajalle niin tutusta paikasta.

Suunnistuskisat Kontulassa

Suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945
Ota tästä kartta ja lähde suunnistamaan!

Taas paikallishistoriaa. Kuvassa on suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945. Sitä käytettiin Ford-yhtiön henkilökunnan suunnistuskilpailussa 30.5.1945. Kartta on omin luvin skannattu Anne Valkosen kirjasta Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi (Myllypuro-seura, 2005) sivulta 31 ja se on peräisin Harri Kekkisen arkistosta.

Alueen teistä ovat nykyisinkin paikoillaan Humikkalantie, Linnanherrantie ja Naulakalliontie sekä tietysti kaakkoiskulman leikkaava Itäväylä. Myös Rekitie on jäljellä, mutta yhteys on poikki Naulakallion eteläpuolelta nykyisen Länsimäentien kohdalta. Mellunmäestä Westerkullan kartanoon johtanut tie on jäänyt Mellunmäen kerrostaloalueen alle, vain maalaiskunnan puolella Länsimäen metsissä se on jäljellä ulkoilupolkuna niin kuin pellonreunan tiekin.

Mellunmäestä länteen vievästä tiestä on jäljellä pieni pätkä nykyistä Muinaistutkijantietä. Kontulantie ja metro noudattavat suunnilleen samaa linjaa, mutta jonkin verran tämän vanhan tien pohjoispuolella. Humikkalantien risteyksestä länteen tie jää hieman Kontulantien alle, mutta noudattaa sitten nykyisen Tanhuantien linjaa, kunnes tekee jyrkän mutkan luoteeseen nykyisen kirkon eteläpuolella. Siinähän on vieläkin pieni pätkä vanhaa tietä oikopolkuna. Siitä tie jatkuu Kontulan ostolan kautta kohti Malmia.

Humikkalantie kääntyy lounaispäässään jyrkästi luoteeseen, kadunnimenä on siinä kohdin Klamintie. Tien jatko on jäänyt voimalan ja kehätien alle, mutta pieni pätkä tätä vanhaa tietä on jäljellä nykyisen Myllypuron Hallainvuoressa, tämän kartan ulkopuolella.

Mutta entäpä suunnistusrastit, joita löydän ainakin kolme? Ja nyt on aika keskeyttää lukeminen, jos aiot tämän kartan avulla etsiä rastit maastosta! Klikkaa kuva suuremmaksi, niin saat paremmin selvää.

Ykkönen on pellonreunassa ja ojanmutkassa Vesalassa, ehkä nykyisen Vesalantie 35:n paikkeilla. Kakkonen on 1,4 kilometrin päässä lounaassa, se lienee Keinulaudantie 7:n viereinen kallio. Kolmonen on taas Vesalassa, polkujen risteyksessä ehkä nykyisten kerrostalojen eteläpuolella Varhelanpuistossa.

Muita numeroituja rasteja en löydä, mutta Mustikkamäen huipulle on piirretty ympyrä ja ehkä M-kirjain. Onkohan siinä kisan maali? Sitten vielä kartan alareunaan Bergtorp-sanan alle on piirretty merkki. Oliko suunnistuksen jälkeen päivällinen seurantalolla?

Autolla ajoa öiseen aikaan

Kansankuvaaja pakkasi aamulla reppuunsa urheiluvälineet, ja reppu tuli kovin täyteen. Ehkä tänään voisi jättää kameran pois, ettei sisältö vallan pullistelisi ulos. Jos nyt jotakin on pakko kuvata, niin aipädin kamera välttää hätätilanteessa.

Yöllisiltä kulkureiteiltä palatessaan kansankuvaaja sitten näkikin Mustikkamäen juurella polun varrella siististi kivien päälle asetellun valkean henkilöauton. Perä oli kauniisti koholla, koko paketti oli solmittu poliisin lahjanyöreillä.

Oli ajettu Saarikosken mukaisesti hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin (tosin keltavästäräkki ei ollut vielä saapunut eikä kävellyt mustan oksan päästä päähän). Oli lähestytty Ritvalantien suunnasta Rintinpolun kouluja, mutta kuljettajalta oli jäänyt huomaamatta, että kävelytien linjaa on muutama vuosi sitten muutettu siten, että tie kääntyy jyrkästi kohti Kontulan kirkonkylää juuri ennen liittymistään Rintinpolkuun, ja vanha melkein Rintinpolun suuntainen linja on ollut tukittuna lohkarein jo tovin.

Tömähdys lienee ollut kuulemisen arvoinen. Yksi louhi on siirtynyt tienvarren rivistä auton mukana ja jäänyt lopulta kannattelemaan Honda Civiciä taiteellisessa asetelmassa.

Kovaa peliä Kontulassa

Ryypiskeltyään, tupakoituaan, luettuaan itähelsinkiläisen runoilijan kolumnin ilmaisjakelulehdestä ja hukattuaan toisen lapasensa päähenkilömme riisui saappaansa, joi pullon mustetta ja katosi metroaseman ja ostolan alaisiin salakäytäviin, joissa täytyy liikkua hiiren hiljaa.

Sanomalehdellä paikattu korko

Kännissä olet ääliö

Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.

Tässä on Itä-Helsingin roskanäyttely.

Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.

Ruohovarkaat

Kontulan Mustikkamäellä kasvaa paljon komeaa isomaksaruohoa, ja olenkin aina toivonut apolloperhosen toukkien asettuvan mäellemme sitä syömään. Lumeton talvi on paljastanut, että maksaruohon maanpäällinen osa jää kuoltuaan törröttämään ruskeana, kunnes keväällä maasta nousee uusi varsi ja siihen lehdet ja kukat.

Ruskeita törröttimiä

Jokunen vuosi sitten, muistaakseni loppukesästä, mäen etelänurkasta Mustikkarinteen ja Suonlaidan kujien päästä katosivat maksaruohot monen aarin alalta. Kasvit oli revitty juurineen maasta, ja jäljellä oli vain palasina nurin niskoin lojuvaa sammalta. Oli tapahtunut ilmiselvä suunniteltu ja järjestelmällinen varkaus.

Kasvattiko joku salaa jossakin rauhoitetun apolloperhosen toukkia? Ehkei sentään, vaan arvelen, että maksaruohoa halutaan pihoihin koristekasviksi. Joku kävi kaappaamassa kaupunkilaisten yhteisestä puistosta kasveja omaan pihaansa, tai ryöstön laajuudesta päätellen myyntiin. Tuliko ostettua syksyllä torilta maksaruohoja omaan pihaan? Entä tuliko kysyttyä, mistä ne mahtavat olla peräisin?

Muutamassa vuodessa kasvusto on elpynyt, kuten kaksi ensimmäistä kuvaa osoittavat.

Kuvaillessani tässä päivänä muutamana keskitalven vehreyttä tutulla mäellä huomasin huolestuttavaa sammalen rikkonaisuutta toisaalla, lähellä niitä Mustikkasuontien taloja, jotka jostain käsittämättömästä syystä on sallittu rakentaa lähes kallion päälle. Jäljet näyttivät samoilta kuin taannoin: kallion päällä rikkoutunutta sammalta laajalla alueella, maksaruohoja ei missään.

Sammal riekaleina

Tämä ei näytä siltä, että koirat olisivat riehuessaan rikkoneet sammalpeitteen tai lähitalon poika olisi hurjastellut mönkijällä. On vaikea sanoa, milloin riisto on tapahtunut, sillä paikka sijaitsee sivussa polusta ja lähellä tontteja, joiden lähelle ulkoilijat eivät välttämättä ilkeä kävellä. Todennäköisesti jo alkusyksystä, jolloin kasvin maanpäällinen osa on vielä hengissä. Toimiiko Itä-Helsingissä ammattimainen liiga, joka käy järjestelmällisesti vuorovuosin korjaamassa satonsa kaupungin puistoista?

Adventtikävely

Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa  vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.

Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.

Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.

Lisää sähköä!

Helsingin kaupunki pitää huolta liikuntapaikkojensa turvallisuudesta. Kontulan Rintinpolun koulun kenttää valaistaan juhannuksen aatonaattona kello 23*, jotta kentällä parveilevat lukuisat palloilijat näkevät minne potkivat eivätkä loukkaa itseänsä ja muita.

*Pakkokesäaikaa, oikea aika 22.

Mustikkamäki

Sumuinen keltaisten koivujen reunustama loiva kallionlaki
Mustikkamäki

Lähes päivittäin kävelen 1,43 kilometrin matkan Kontulan kirkonkylälle, missä nousen metrojunaan matkustaakseni Helsinkiin ja vieläkin kaukaisemmille työmaille. Iltaisin kävelen saman matkan kotia päin, paitsi jos metromatkaan tulee pakollinen junanvaihto ja vaihtoasemalta sattuu lähtemään sopivasti säkki (pussi), jolla pääsen lähes kotiovelle.

Kävelyreittini ylittää kallioisen, valoisan ja karun mäen, jonka nimi jostakin syystä on Mustikkamäki. Mäen lounaispuolinen maasto lienee nimeltään Mustikkasuo, sillä sen halki kulkee Mustikkasuontie. Idässä mäkeä reunustaa Humikkalantie ja pohjoisessa Ritvalantie ja Kontulan urheilukenttä.

Mäkeä ympäröivät pientaloalueet, joten sieltä on hyvä näköala joka suuntaan. Etelässä näkyy Vuosaaren öykkärimäinen tornitalo ja pimeällä kajastavat uuden sataman valot, idässä Mellunmäen Naulakallio, luoteessa Kontulan kerrostalot ja kaakossa Mitäkeskuksen maamerkki. Olen käsitellyt joitakin näistä paikoista aikaisemmin jutussa Kotikulmien korkeat paikat.

Mustikkasuontien ja Mustikkarinteen puolella on sallittu rakentaa omakotitaloja tolkuttoman korkealle mäen rinteeseen. Näiden talojen ulkovalot häiritsevät ikävästi, kun kulkija haluaisi illalla kotiin palatessaan kävellä palan matkaa tähtien, kuun ja lentokoneiden laskeutumisvalonheittimien valossa. Valosaaste on sielunvihollisen töitä.

Mäen yläosa on karua kalliota, mutta kasvillisuus on ihmeen monipuolinen ja muuttuu mielenkiintoisella tavalla vuoden kiertoessa. En juuri tunne kasvistoa, mutta ainakin isomaksaruoho ja keltamaksaruoho herättävät huomiota, samoin erilaisten heinien monipuolinen kirjo. Asettuisipa apolloperhonen mäellemme! Jonakin taannoisena kesänä oli laajat alueet maksaruohoa revitty juurineen pois, ja paikalla paistoi tuore paljastunut kallio. Joku oli anastanut kasvit ehkä myydäkseen ne pihojen koristeeksi. Vihdoin tänä kesänä luonto näyttää korjanneen vahingon.

Keltamaksaruoho, heinäkuu
Heinät, heinäkuu

Pohjois- ja itärinne ovat tuoreempia ja niillä kasvaa kunnon metsää. Pohjoisreunalla on tiheitä kielokasvustoja ja idässä on sitä mustikkaakin.

Mäen korkeimmalla kohdalla kasvaa käkkyrämäntyjä ja katajia. Kuiva kesä (olisiko ollut 2003) otti hengen monilta männyiltä, ja sittemmin useimmat kuivuneet puut on kaadettu. Kovat tuulet ovat myös rojauttaneet nurin heikentyneitä ja ohueen maahan vaivoin kiinnittyneitä puita.

Kevään ensimmäiset västäräkit ja kivitaskut näen yleensä näillä lämpimillä kallioilla. Peippo ja rastaat mekastavat metsäisillä reunoilla alkukesästä. Palokärki on käynyt koputtelemassa kuivia mäntyjä, ja haukatkin sujahtelevat silloin tällöin.

Päiväperhosista näkee sinisiipiä ja pikkukultasiipeä.

Mäellä asuu vakituinen rusakkopopulaatio. Iltahämärissä ja pimeällä voi todeta, että silmän liike-erotuskyky toimii parhaiten sivussa katseen linjasta: näkökentän reunalla vipeltää aina rusakko tai kolme.

Mustikkamäellä, niin kuin niin monella muulla Helsingin ympäristön mäellä, on ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitteita: juoksuhautoja, tykkipattereita ja kallion sisään louhittuja luolia. Elokuvassa Täältä tullaan elämä (1980), jota kuvattiin paljon Kontulassa, päähenkilöllä on tämmöisessä luolassa piilopaikka, jonne hän vetäytyy rummuttamaan. En ole tunnistanut elokuvan paikkaa Mustikkamäeksi, ja onhan näitä luolia muuallakin ympäri Kontulaa.

Kuvataiteilija Jussi Kivi on yhdessä teoksessaan tutkinut Mustikkamäen luolaa. En ollut tajunnut, miten isoja saleja maan alla onkaan, ennen kuin näin teoksen Kiasmassa.

Humikkalantien alittavan kävelytien leikkaukseen on talvisin muodostunut jäätä, jossa on voinut harjoitella jääkiipeilyä. Myös ylempänä itärinteen kallioportaassa on joskus ollut pari-kolmemetrisiä jääbouldereita.

Itäreunan sammalkallio
Mustikkamäen mustikka

Kesäiltoina vetäytyy levoton katunuoriso Kontulan kuumasta betoniviidakosta korkeammille maille räkkää pakoon. Siitä jää muistoksi kallion huipulle tummanruskeaa mineraalimursketta, joka ei ole hyväksi paljaille jaloille eikä maastopyörän renkaille. Uudenvuodenaattona pettää monien muuten asiallisten aikuistenkin arvostelukyky pahan kerran, kun he raahaavat tykistökeskityksessä käytettävät pahvipatteristot näköalapaikalle ja antavat paukkua. Ja jättävät räjähteiden kuoret maastoon. Siellä ne muistuttavat juhlinnasta vielä toukokuussa.

Koirat ulkoiluttajineen ovat Mustikkamäen tavallisimpia kulkijoita. Koiria liikkuu jopa niin paljon, että niiden kakka lannoittaa kalliota ja uhkaa muuttaa arvokkaan kasvillisuuden. Siksi kaupunki on pystyttänyt polkujen varteen asiasta tiedottavia tauluja.

Älä kakkaa kalliolle!

Joskus, eritoten syksyisin, kummittelen huvikseni juoksuhaudoissa ja luolissa. Pukeudun kiinalaiseksi 1910-luvun kivenhakkaajaksi tai venäläiseksi majuriksi ja hiivin hiljaa iltahämärissä. Piiloudun luolaan, ja kun ovelle kerääntyy nuorisoa salaa tupakoimaan ja kaljoittelemaan, valaisen kasvojani alhaalta taskulampulla ja päästelen kehittämääni erikoisääntä, eräänlaista takaperoista yskintää. Jos tämä ei pelota tarpeeksi, ammuskelen samalla starttipistoolilla.