Perunkirjoitus: Tocllarajun yläleiri

Tocllarajun kiipeämiseen valmistauduttiin nousemalla sen yläleiriin 14.6. Leiri sijaitsee Ishincan laakson perimmäisellä hyllyllä aivan jäätikön reunalla. Raudat voi siis laittaa jalkaan heti lähdettäessä aamuyöstä varsinaiseen kiipeilyyn. Hyllyn reunalta on melko pudotus laakson perälle, johon Tocllarajun länsipuolen jäätikkö valuu, halkeilee, rysähtelee ja sulaa.

Yläleirissä tapasimme ensi kerran pari ryhmää, joista tuli retken kuluessa tuttuja: iloiset etelätirolilaiset puuseppä ja omenatarhuri (keltaisen teltan asukkaat kuvan keskellä), jotka kiipesivät Tocllarajun länsiseinää, sekä sinisen teltan asukkaat, kaksi nuorta meksikolaista. Meksikolaiset kiipesivät sittemmin kanssamme Chopicalquilla.

Antonio seurasi meitä (oikeammin: juoksi ohitsemme) yläleiriin isoine vesipannuineen ja kattiloineen, joten täälläkin pysyimme kunnon ruuassa ja teetä riitti. Ja radiosta tuli jalkapalloa.

Missä tällaisissa paikoissa on vessa? Ensinnäkin juomaveden alapuolella eli ei ainakaan jäätikön suunnassa. Tässä tapauksessa se oli kuvaajan selän takana, näkösuojassa pienen kalliokohouman takana, niin lähellä hyllyn reunaa kuin kävijä uskalsi mennä. Mukavintahan olisi, jos suoli olisi sillä tavalla yhteistyöhaluinen, ettei asiaa tarvitsisi kalseissa yläleirioloissa ajatella, mutta kaukomatkailussa ja vuoriston rasituksissa rauhallinen suoli on pikemminkin poikkeus.

Kuvia kansanretken alkupuolelta

Juhannuksen ja lepopäivän kunniaksi muutama kuva matkan varrelta. Otsikossa Tocllarajun huippukuva. Edgar liehuttaa Ecuadorin lippua aina tilaisuuden tullen.

Iltavalaistu Tocllaraju Ishincan perusleiristä nähtynä
Näin hoituu tavaraliikenne Ishincan perusleiriin.
Kansanretkeilijöitä ja ammattilaisia Chopicalquin ankeassa moreenileirissä: Carlitos, Violetta, Beate, Katy, Edgar
Aurinkotuuli puhaltaa Chopicalquin harjan takaa.

Seuraavaksi vuorossa perulainen juhla-ateria Carlitosin talossa.

Välierä

Huarazissa taas, ensimmäisen lumisilla vuorilla vietetyn viikon jälkeen. Kuvia ei taida vieläkään olla luvassa, kun en minä eikä tämän nettikuppilan pitäjä tiedä miten tämän vanhan XP:n saisi havaitsemaan kameran sisällön.

Kansanretkeilyn terveysvaikutukset on käyty limittäisessä järjestyksessä: ensin akklimatisaatio mainitun päänsäryn ja pienen pahoinvoinnin kera, pahoinvoinnin jatkuminen ruuansulatuksen puolella oksetuksen ja arvaamattoman suolen kanssa (yrjöjä yhteensä kolme), ja edellisten jo hoiduttua rakkoutuvat jalat.

Korkeuteen sopeutuminen tuli kuntoon Ishincan perusleirissä, josta käsin tehtiin nousuja ympäröiville huipuille. Ensimmäinen päiväretki Urus-vuorelle piti tosin jättää väliin vielä huteran olon takia, mutta seuraavana päivänä Ishincalla koneisto oli täysin kunnossa. Sisäisiä vaivoja ei enää käytännössä ollut, kun noustiin ensimmäisen kuusitonnisen Tocllarajun yläleiriin.

Suomalais-puolalais-itävaltalaisesta retkueesta on pidetty hyvää huolta: ecuadorilaisen oppaamme Edgarin lisäksi meistä on huolehtinut perusleiripalvelujen päällikkö ja toinen opas, täkäläinen Carlitos kahden sukulaismiehensä kanssa. Carlitos tuntee nämä vuoret hyvin ja osaa toimia korkeuksissa: hän valehtelematta juoksee ylös 50-asteista lumiseinää kuudessa tonnissa. Kovakuntoista on koko henkilökuntamme: matkalla yläleiriin teltat ja keittiökalusto selässään he juoksevat meidän turistien ohi, vaikka ovat lähteneet matkaan puoli tuntia myöhemmin ja rupatelleet matkalla puoli tuntia kollegoidensa kanssa, ja kantavat kulkiessaan matkaradiota, josta kuuntelevat jalkapalloa.

Tocllaraju olisi kansanretkeilijälle vielä liian raju vuori omin päin yritettäväksi. Vaikka kiipeäminen sujuu, reitin löytäminen ja varmistamis- ja laskeutumisrutiinien hoitaminen vaatisivat muutaman vuoden lisää kokemusta. Reitti kulkee yläleiristä lähtien kokonaan lumen peittämällä jäätiköllä. Se seurailee luoteisharjannetta ja kiertelee railoja ja jyrkänteitä monin mutkin. Jyrkkyys vaihtelee tasaisen ja viidenkymmenen asteen välillä, yhdessä paikassa on lyhyt pystysuora jääkiipeilypätkä, ja juuri ennen huippua kuudessa tonnissa on kuusikymmentä metriä jyrkkää neljän raajan lumikiipeilyä, ja alas tullessa paikka laskeudutaan köydellä. Huippu on aika tilava, toisin kuin Ishincan, joka oli ohut lumiharja.

Tocllarajun huipulta tultiin alas perusleiriin samana päivänä, matkalla vain otettiin yläleirin tavarat mukaan. Louhikossa könyäminen alkoi tulla aika epämiellyttäväksi hiertävien muovikenkien kanssa. Kansanretkeilijän alati levenevä räpylä ei enää oikein viihdy vanhoissa Lowan kengissä, vaan vasemman jalkaterän reinoihin tulee ikävät rakot. Onneksi sairaanhoitaja-retkikumppani Beaten lääkintälaukusta löytyi hieman paremmat sidetarpeet kuin kansanretkeilijän omasta paketista.

Yhdestä Huarazin retkeilykaupasta löytyi paremmin jalkaan sopivat Scarpan monot, joten oli helppo tehdä päätös: kahden viikon vuokraksi Scarpoista Lowat, jotka saavat täten jäädä Etelä-Amerikkaan, ja kotilennolla tavarat painavat kolme kiloa vähemmän.

Vuorien yllä on tällä hetkellä pilviä, mutta huomiseksi toivotaan selkenevää, sillä silloin lähdetään yrittämään Huascaránille. Päivät menevät kaiken onnistuessa näin: 1. ajaen ja kävellen perusleiriin, 2. ykköseen, 3. kakkoseen, 4. huipulle ja alas kakkoseen sekä 5. kakkosesta suoraan pois vuorelta. Kovin moni ei ole vuorella viime aikoina käynyt, ja tiedot oloista poikkeavat kertojasta toiseen.