Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.
Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.
CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.
Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.
Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.
Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.
Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.
Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.
Vastaa