Jos tulet meille kylään, näytän sinulle Itä-Helsingin parhaan mustikkapaikan. Täällä en aio ruveta siitä huutelemaan. Mutta omasta puolestani asia voi jäädä ensi kesäänkin. Tänään polvi kipeni kyykkimisestä eikä selkä enää jaksanut kumarrella. Sitä paitsi pakastin alkaa olla täynnä, ja tilaa on jätettävä muillekin (sivu)antimille.
Voi siitä paikasta silti jotakin kertoa. Helsingin itäpuolen rannikkoseutu on maastonmuodostukseltaan sellaista, että pohjois–eteläsuunnassa kulkee muinaisia merenlahtia, jotka nyt ovat peltoja, ja niiden välissä on korkeita kallioisia ja metsäisiä harjanteita. Sellaisen mäen huipulla, kalliojyrkänteiden välissä ja kalliohyllyillä, on suojaisia ja reheviä notkoja täynnä mustikoita. Sinne tuskin hallakaan yltää. Ovat nämä paikat kyllä monen muunkin tiedossa ja elokuun ensimmäisellä viikolla jo varsin tiheään kammatut. Mutta nytpä tiedän tarkalleen, minne ryntään ensi heinäkuun 20. päivänä kello kuusi aamulla, jos en satu silloin vielä olemaan kansanretkellä.
Viihdyn nykyisin metsässä erittäin hyvin. Nuorempana olin kärsimätön enkä juuri malttanut marjastaa. Juoksin vain kuntoilumielessä metsien läpi henkihieverissä. Metsässä tila on joustava käsite. Marjastaessa se pienenee muutaman neliömetrin kokoiseksi kotoisaksi huoneeksi, kulkiessa taas laajenee, korkeilla paikoilla ja aukeiden laidoilla lähes äärettömäksi. Tarkkaa sijaintia ei tarvitse tietää, riittää kun kävelee suunnilleen oikeaan suuntaan.
Ympäristöä tulee havainnoitua kaikilla aisteilla, varsinkin jos konttaa mättäiden välissä. Poimijan oma aika irtoaa atomikellon ajasta. Ajatus on vapaa. Voi ajatella perätysten tai lomittain K2:n pullonkaulaa, triphopia ja Scarlett Johanssonia.
Joitakin vuosia sitten luovuin poimurin käytöstä mustikanpoiminnassa – puolukoita vetelen poimurilla, totta kai. Marjoista tahtoi tulla roskaisia ja ne litistyivät poimurin piikkien väliin. Tämän vuoden sadostakin suurimman osan ehdin kerätä käsin. Mutta tänään, kevyen sateen kastelemassa varvikossa, päätin kuitenkin kokeilla poimuria.
Ja kyllähän se nopeuttaa puuhaa, ainakin kaksin- ellei kolminkertaisesti. Täytyy vain osata oikea tekniikka. Poimurilla ei saa huitoa kuin haravalla. Varpuja ei saa päästää puristumaan liian tiiviiksi kimpuiksi, vaan ne pitää levittää toisella kädellä tasaisiksi viuhkoiksi. Niihin poimurin piikit tarttuvat koko leveydeltään ja napsauttavat mustikat helposti irti. Kokonaista mätästä ei voi tyhjentää yhdellä kauhaisulla, vaan useammalla tarkalla, pienemmällä liikkeellä. Marjojen pitää irrota kevyellä ranteen taivutuksella. Jos poimuria pitää kiskoa käsivarsivoimin, on tekniikka väärä.
Vastaa