Maisemakuvaajien jäljillä, taas

Eivät ole vuodet veljeksiä. Tämä kuva on jouluaatolta 2011 ja tässä on tulkintani pakkasaiheesta kuvattuna helmikuussa 2010. Nyt lämpötila on nollan paikkeilla, taivas harmaa ja joki sula, mitä nyt vähän sohjoa rannoilla. Lunta on sentään tullut sen verran, että maa ja linnan muurit ovat saaneet siistin valkean peitteen.

Tätä maisemaa on tullut kuvattua melkein joka kulmasta, mutta tämä suunta on unohtunut. Kuvauspaikan kohdalla ollaan yleensä menossa Ämmäkosken padolle tai tulossa sieltä, mutta voihan siihen pysähtyäkin. Rantapuistosta on viime vuosina vähennetty puita ja pensastoa, ja näin paljaassa maisemassa kerrostalot näyttäytyvät melkoisen karuina. Iloisena keltaisena läikkänä kuvan keskellä erottuu ensimmäinen kirjallisuuden alan työpaikkani, sitä ennen viikoittaisten tiedonhaluisten retkien kohde. Narisevat lattiat, ahtaat käytävät, hiljainen lukusali.

Autolla ajettavan sillan rakentaminen linnanraunioiden yli on herättänyt jälkipolvissa oikeutettua vihaa ja suuttumusta. Rakentajia on vaadittu rangaistavaksi kuristushuoneella.

Valitettavasti rangaistus ei taida enää tavoittaa syyllisiä, rakennettiinhan nykyinen silta jo 1930-luvulla. Mutta jos joku syyllinen sattuisi vielä olemaan keskuudessamme – hänen täytyisi olla lähemmäs satavuotias – tai jos rangaistus halutaan ulottaa alenevassa polvessa syyllisten jälkeläisiin, kuristushuone on lähellä, linnan alakerrassa. Ovi kutsuvasti raollaan se on valmiina ottamaan rangaistut huomaansa.

Tervakanavan suulla joku on muotoillut jäätä. Orava on käynyt uhkarohkeasti kokeilemassa sen kantavuutta.

Ovat sitten näköjään päättäneet rakentaa uuden uimahallin joen rantaan kauppatoria vastapäätä, hotellin ja kulttuurikeskuksen viereen. Siitä tulee oikein kylpylä, ja tärkeintä on tietysti, että matkailijat pääsevät hotellistaan uimaan siististi sisätiloja pitkin varpaat lämpiminä. Oman kaupungin väestä ei niin väliä. Jylhä rantakuusikkokin on saanut mennä.

Jos joskus ajateltaisiinkin niin päin, että miten paikkakunnan omille asukkaille järjestettäisiin järkevimmät mahdollisuudet harrastaa reipasta elämää. Eikä niin, että mitä voisimme omastamme myydä rahasta pois: vaarat laskettelurinteiksi, kansanhiihtoladut moottorikelkkareiteiksi, rannat mökkikyliksi. Kun paikkakunta arvostaa omia asukkaitaan, vieraiden arvostus tulee kyllä itsestään. Ei tarvitse kumarrella.