Käynti tuonpuoleisessa

Vanhaa metsää: hyvin naavaisia ja kitukasvuisia kuusia, muutama koivu, mustikkavarvikkoa ja maapuita, sumua joka peittää kaukaisimmat latvat

Suunnitelma: kurkistaa tuonpuoleiseen. Lähteä kaupungista aamuvarhaisella, ajaa sata kilometriä alati kapenevia ja korkeammalle kipuavia teitä, jättää lopulta ajoneuvo tien sivuun ja hypätä polulle ikikuusikkoon. Kävellä luonnonpuiston rajalle, katsoa tavallisilta kuolevaisilta kiellettyyn maahan.

Siellä se olisi, pyhä. Jos jokin voi nykyään olla pyhää, niin luonnonpuisto, tahallaan ihmisen vaikutuksen ulkopuolelle jätetty alue. Sanan pyhä alkumuoto on lainattu pronssikaudella kantagermaanista varhaiskantasuomeen ja tarkoittaa erotettua, merkittyä tai rajattua. Pyhä on asutun alueen ulkopuolista, erämaata. Luonnonpuisto on täysin rauhoitettu, sen luontoa ei saa mitenkään muuttaa – sinne ei ihminen saa edes mennä.

Minulle riittää, että pyhä paikka on olemassa. Se on kuin kiipeämätön seitsemän kilometriä korkea vuorenhuippu tai Etelämanner: tietoisuus paikan olemassaolosta on tarpeeksi, itse sinne ei tarvitse yrittää. George Malloryn, 1920-luvun Everestin sankarin, väitetään vastanneen kysymykseen, miksi maailman korkeimmalle vuorelle pitää kiivetä: koska se on olemassa. Olen eri mieltä Malloryn kanssa. Ei ihmisen tarvitse pyrkiä joka paikkaan vain siksi, että se on olemassa. Itse asiassa kaikista paikoista ei tarvitse edes tietää, vaan voimme keksiä ne mielessämme.

Luonnonpuisto toteuttaa luonnonsuojelun alkuperäistä ajatusta: säästää ihmisen koskematonta metsää, suota, tunturia, jättää se omiin oloihinsa. Nykyajalle kauhea ajatus – jokin vain on, ilman että siitä on mitään hyötyä. Sille ei voi laskea rahallista arvoa, sitä ei voi tuotteistaa. Kielletty alue, sehän suorastaan loukkaa henkilökohtaisen vapauden illuusiotaan vaalivaa nykyihmistä.

Olin nuoruudessani kokenut pyhää hipaisevia hetkiä kesätyössäni valtakunnan metsien inventoinnissa. Suomen metsävaroja tutkittiin niin, että puita käytiin laskemassa ja mittaamassa koealoilta, joita oli pitkin maata tasaisesti karttaruudukon mukaan. Joskus koeala sattui aivan satumaiseen paikkaan: korkean kainuulaisen vaaran rinteeseen, keskelle lumen painamia ikivanhoja kuusia. Oksilta roikkuvat naavaparrat olivat pidemmät kuin joulupukilla, maata peitti sammalpatja ja mustikkatäkki. Pehmusteiden alla lepäsivät maapuut, jotka olivat itäneet ehkä keskiajan lopulla, kasvaneet kolmisen sataa vuotta, kunnes olivat alkaneet vähitellen keloutua, mutta sinnitelleet vielä pystyssä vuosikymmeniä ja lopulta rojahtaneet maahan jossakin syysmyrskyssä sata vuotta sitten.

Kartan ääressä pähkäilen, mahtoiko vuosikymmenien takainen paikka olla kenties Hyrynsalmen Iso tai Pieni Tuomivaara? Ainakin nykyisin Iso Tuomivaara on tehokkaasti parturoitu ja Pienen Tuomivaaran luoteisrinteeseen on revitty Ukkohallan laskettelurinteet. Mutta vähän lännempänä on Paljakka, ja siellä luonnonpuisto. Jos kokemani paikka oli lumoava, millaista mahtaisi olla luonnonpuistossa, jonka metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa jääkaudesta lähtien?

Sain selville, että Paljakan luonnonpuistoon saa kävellä sisälle, kun pysyttelee merkityllä polulla. Ikonostaasin taakse pääsevät siis muutkin kuin tutkijan vihkimyksen saaneet! Rikkoutuisiko hellimäni illuusio, kun aivan ruumiillisesti kävelisin paikalle enkä saisi jättää pyhää paikkaa epämääräisten kuvitelmien varaan? Asioita hetken mieleeni palauteltuani myönsin tietäväni, että joissakin luonnonpuistoissa on polkuja: Kevon ja Mallan muistin ainakin. Mutta että täälläkin? Tietysti otin lahjan vastaan. Olin etuoikeutettu. Lahjaa ei ansaita eikä sitä voi ostaa, siitä kiitetään nöyrästi.

Metsän rasitukset, hyttyset ja märkyys, ovat minulle tuttuja ja helppoja. Lähestymismatkan koettelemukset ovat pahempia: läheisen matkailukeskuksen laajat pysäköintikentät, vaaran kylkeen raivatut laskettelurinteet kuin jättimäisellä karhunkämmenellä metsäturkkiin revityt haavat. Suojatessani silmiäni tuolta karmealta näyltä olen ajaa ojaan.

Parin kilometrin päässä on metsään varattu alue pelkästään moottorikelkalla tapahtuvaa hurjastelua varten. Halvalla myymme, suorastaan lahjoitamme pois sen mikä meille on kalleinta, kansallismaiseman ja luonnonrauhan. Myymme luontomme kiinalaisille rihkamasta, ryhdymme vapaaehtoisesti siirtomaaksi. Luovumme hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta. Muutamme kansanhiihtolatumme moottorikelkkareiteiksi. Hakkaamme viimeiset ikimetsämme aasialaisten vessapaperiksi.

Kysymmekö edes tulijoilta, mitä he haluavat? Aivanko varmasti he tahtovat kiitää hulluina moottorin selässä, syöksyä suksilla alas kirkkaasti valaistua rinnettä ja nousta vaijerin päässä taas ylös, uudestaan ja uudestaan?

Ettei viidentoista miljoonan asukkaan meluisasta ja häikäisevästä suurkaupungista tuleva tahtoisikin vain olla aivan rauhassa, nähdä kerran elämässään tähtitaivaan, kuulla askelten narinan pakkaslumessa, suksen suhinan, lumen humahtelun kuusen alaoksilta?


Polku johtaa harvasta metsästä suolle ja muuttuu pitkoksiksi, kuusia ja koivuja, mustikanvarvut peittävät maan, yhtenäinen sumupilvi taivaan

Kävellään pari kilometriä talousmetsien halki, kunnes tullaan luonnonpuiston rajalle. Metsän kulmassa on vanhan puistopolun pää, nyt jo umpeenkasvanut ja kieltomerkein suljettu. Puiston rajaa seuraillen noustaan yhä vanhempaan ja erämaisempaan metsään. Vastaan tuleva latureitti paljastaa, ettei vielä olla suojelualueella. Tuo latu olisi kansanhiihtäjän unelma, se on pakko myöntää. Tosin puita on sen tieltä kaadettu ja talvella se ajetaan koneella. Varvikko kuitenkin näyttää koskemattomalta: täällä on aina niin paljon lunta, ettei latupohjaa tarvitse tasata autolla ajettavaksi tieksi. Monien talvilomapaikkojen lähimaastothan ovat kesäisin aivan hirvittävän näköisiä, kun pohjat lanataan hiekkaa myöten, jotta hiihtämään päästään heti kun on tullut sentti lunta.

On sattunut kostea päivä, pilvet ovat tarttuneet kiinni näihin kuusikoihin ja peittävät purolaakson takana kohoavan vaaran rinteen. Retkeilyreitin polulta, kodan luota, poiketaan luonnonpuistoon ylittämällä puro pientä siltaa pitkin.

Mikä muuttuu, kun astun sillalta luonnonpuiston puolelle? Tuntuuko jonkinlainen humahdus, säteileekö kaikesta ihmeellinen, selittämätön voima? Kuuluuko linnunlaulu heleämpänä, ovatko puut yliluonnollisen pitkiä?

Ensimmäisenä kiinnittää huomiota sikin sokin rötköttävien puunrunkojen määrä. Täältä ei ole ikiaikoihin korjattu puuta, osasta puistoa ei koskaan. Puut kasvavat aikansa ja kuoltuaan tai heikennyttyään kaatuvat siihen suuntaan kuin sattuu tuulemaan, minne lumikuorma niitä eniten painaa tai mihin ovat valmiiksi kallellaan. Ja siihen ne jäävät, maahan makaamaan, konkeloon nojaamaan tai siirtolohkareen päälle kuin keinulaudaksi. Juurakot törröttävät ja repäistyt aukot kasvavat täyteen vihreää.

Metsähallitus puuttuu asioihin sen verran, että polulle kaatuneet rungot sahataan poikki ja heitetään sivuun. Runkoja kiertämään syntyvät uudet polut kuluttaisivat kasvillisuutta isommalta alalta, joten tämä on hyvä kompromissi.

Metsä ei ole läpinäkymätöntä vaan suorastaan avaraa. Se johtuu korkeudesta: luonnonpuisto on enimmäkseen 300 metrin yläpuolella ja vaaranlaet 380 metrissä. Talvisin täällä on lunta toista metriä. Lumi painaa puut kumaraan ja taittaa kuusten latvat. Mänty ei menesty näin ylhäällä, ja pienet suot ovatkin erikoinen näky, kun käkkyrämäntyjen sijaan niillä kasvaa pieniä sitkeitä kuusia.

Paikoin on uskomattoman reheviä saniaislehtoja ja jättiläishaapoja. Käki kukkuu kolmattasataa kertaa ja minulle tuntemattomat linnut laulavat ihmeellisesti.

Polku tekee kuuden kilometrin lenkin enimmäkseen Holstinvaaran rinteillä ja parilla pikku suolla. Polun etäisimmästä mutkasta kilometrin päässä pohjoisessa olisi Mustarinnan jyrkkä luoteisrinne, jossa Suomen pisimpien kuusien väitetään kasvavan. Siellä metsä on saanut kehittyä rauhassa suunnilleen niin kauan kuin täällä on viime jääkauden jälkeen ollut puita. Mustarinnan purolaaksoa en pääse näkemään, mutta sitä en murehdi – niin kuin en murehdi sitäkään, etten koskaan tule kiipeämään K2:lle. Kumpikin paikka on olemassa, ja se on hienoa jo itsessään.


Suolla pitkospolun vieressä kaksinkerroin taipunut koivu, kitukasvuisia kuusia

Suomessa on 19 luonnonpuistoa, joista vanhimmat perustettiin 1938 yhtä aikaa ensimmäisten kansallispuistojen kanssa. Eniten luonnonpuistoja perustettiin 1956, eikä enää yhtään vuoden 1982 jälkeen. Loppuivatko silloin Suomesta riittävän laajat ja suojelun arvoiset koskemattomat alueet? Niin on hyvinkin saattanut käydä, jos vaaditaan, että luonnonpuistoksi aiotun alueen on pitänyt saada olla rauhassa vaikkapa sata vuotta.

Pitänee siis odottaa, että jonkin jäljellä olevan vanhan metsän sirpaleen ympäristö vähitellen palautuu riittävän laajalta alueelta lähelle luonnontilaa, ja tavoitella seuraavaa luonnonpuistoa ehkä vuonna 2050. Kun nykyiset vanhat metsät ovat eteläisessä Suomessa vain laikkuja siellä täällä, maa muistuttaa alkuperäisen luonnon kannalta etnisesti puhdistettua Jordanin länsirantaa. Eristetyt populaatiot näivettyvät sisäsiittoisuuteen, kun ei ole riittävän laajoja yhtenäisiä alueita, joita pitkin eläimet voisivat siirtyä paikasta toiseen.

Entä kansallispuistot, niitähän meillä on neljäkymmentä? Luonnonsuojelulain määräämä suojelun taso on kansallis- ja luonnonpuistossa aivan sama, sillä erotuksella että kansallipuistoissa saa kuka tahansa vapaasti liikkua, luonnonpuistossa ei.

Mutta jotenkin ajatus kansallispuistosta ensi sijassa luonnonsuojelualueena on alkanut hämärtyä. Kaupunkilaisten keskuudessa on alkanut levitä ajatus, ettei metsään voi ollenkaan mennä, jos ei ole kansallispuistoa, ja kansallipuisto on jonkinlainen helppo retkeilypuisto. Matkailu ja harrastustoiminta eivät olleet kansallispuiston alkuperäisiä tavoitteita, mutta nyt uusia kansallipuistohankkeita perustellaan matkailulla ja työpaikoilla.

Sen, joka etsii luonnonrauhaa, pitää kuunnella tarkkaan, missä kuiskutellaan uudesta kansallispuistosta. Kun jossakin on säästynyt alue, jolle vasta aletaan havitella suojelua, silloin pitää yksinäisyyttä arvostavan retkeilijän rientää paikalle, sillä kansallispuiston status tuo pysäköintikentät, huoltotiet, rakennukset ja makkaranpaistajien joukot.

On traagista, että retkeilykelpoista luontoa ei edes odoteta löytyvän muualta kuin kansallispuistoista – niin on ympäristömme teollisen mittakaavan muokkaus jo hyväksytty vallitsevaksi asiaintilaksi. Ja meistä on kasvatettu asiakkaita: kansallispuistossa pitää olla pysäköintialueita, viitoitettuja reittejä paitsi kävelijöille myös maastopyöräilijöille, helppokulkuisia polkuja, nuotiopaikat ja niillä valmiiksi pilkotut ja säkkeihin annostellut polttopuut, roskamoolokit tupien pihoissa. Pidettiinkö joskus vetelyksenä ihmistä, joka jaksoi kantaa täydet ruokapakkaukset metsään muttei tyhjiä pois? Ei siten sovi nykyään ketään loukata, asiakkaan toki kuuluu vaatia kunnon palvelua.

Kansallispuistot eivät voi nykyisillä kävijämäärillä enää toteuttaa alkuperäistä luonnonsuojelutehtäväänsä. Pitää siis olla enemmän retkeilyalueita, joissa voidaan harjoittaa hillittyä metsätaloutta, mutta joissa on laavuja, tulistelupaikkoja ja kulkukelpoisina pidettävät polut. Näitä pitää olla kaikkien kaupunkien lähellä ja joukkokuljetuksin saavutettavissa. Retkeilyalueella kulkijan on hyväksyttävä se, että harjanteen takaa lentää vastaan maastopyörä, purolaakson humusta porskuttaa polkujuoksijajoukko ja liitokiekkokin saattaa humahtaa pään ylitse.

Eikä ole huono idea sekään, että talousmetsissä aletaan enemmän käyttää jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Palautetaan kaikille mieleen, että metsään voi mennä melkein missä vain. Kansallipuisto palaa huvipuistosta luonnonsuojelualueeksi.

Isolehtistä vihreää jäkälää haavan kyljessä, taustalla kuusia ja maapuita, mustikkaa ja sumua

Lähteitä:
Pulkkinen, Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Helsinki, Gaudeamus. ISBN 978-952-495-340-5
Reunanen, Pasi 2021. Luonto unohtui kansallispuistoista – virkistyskäyttö ei ole enää sopusoinnussa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa. Kanava 4/2021.
Luonnonsuojelulaki

Lisää kuvia Paljakasta

Purkuvimma ei laannu

Totta se on: joka käyntikerralla synnyinkaupungista löytyy uutta purettavaa. 1960- ja 70-lukujen Kajaani häviää melkoista vauhtia. Edellisen purkuvimman ajan rakennukset – nekö tosiaan suunniteltiin kestämään vain 50 vuotta? Tuon ajan asuintaloja en tosin ole havainnut vielä puretun, onneksi. Palokankaan purku – mikä painajaismainen ajatus!

Vuoden 2020 helmikuussa on hävinnyt Raatihuoneentorin varrelta edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Centrum-tavaratalo – vai mikä S-market se nyt viimeksi on ollut, sen jälkeen kun vanha kunnon vastakkainasettelu äskettäin hävisi osuuskauppa-alalta.

Ottikohan E-liike tavaratalojensa nimen DDR:stä? Siellähän oli aikoinaan Centrum-tavarataloja.

Ennen tuhoutumistaan S-market pääsi Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsaaseen: autioituneen pikkukaupungin metsästysseura harjoitti siellä omalaatuista ruoanhankintaa.

S-marketissa kävin muistaakseni vain kerran, Centrumissa harvakseltaan. Mutta osuuskaupan ravintolassa opiskelin 1980-luvun alussa päihteiden käyttöä valvotuissa oloissa. Ja isäni taisi ostaa 1974 neuvostoliittolaisen kestoauton tavaratalon pohjakerroksen autoliikkeestä.

Centrum avattiin 1971. Sitä ennen paikalla olleista osuuskaupan rakennuksista muistan kaksi kohtausta.

Erään kerran olin mukana, kun korttelin sisäosissa sijainneesta leipomosta tai eineskeittiöstä haettiin jotakin juhlaa varten voileipäkakku. Tuolloin opin, että on olemassa voileipäkakkuja.

Isäni kanssa kävin toisella kertaa raatihuonetta lähinnä olleessa myymälässä, josta minulle ostettiin pikkuauto. Autoa valittaessa isä sanoi eräästä linja-autosta: ”Tämä on koulubussi. Koululaiset viedään bussilla kouluun.” Ihmettelin, miksi lapset laitetaan pusseihin. Vietäisiinkö minutkin säkissä kouluun? Siitä lähtien olen sanonut bussia säkiksi.

Kaksoisvalotus

Päällekkäisvalotuksessa kartiomainen ruohokukkula ja lumen peittämä hakkuuaukio, ihmishahmoja ja valaisinpylväitä
Kodak T-MAX 100, R09 1+25 5′ 20°, accidental double exposure

Kaivoin esiin kameran, jolla aloitin valokuvausharrastukseni 1970-luvulla: Agfa Silette Pronto. Vanhemmillani sattui olemaan samanlaiset kamerat, jotka he olivat hankkineet 1950-luvulla ennen tapaamistaan. Sain poikasena käyttööni isän kameran. Kesälomamatkoilla työnjako oli se, että äiti kuvasi väridiaa ja minä mustavalkoista. Myöhemmin sain anotuksi rahoitusta diafilmiin itsellenikin.

Jossakin vaiheessa, kun äitini ei enää kuvannut – lomamatkatkin olivat loppuneet – sain käyttööni hänen kameransa. Siinä oli hiukkasen valovoimaisempi objektiivi. Tämän kameran otin nyt uuteen koekäyttöön ja ostin viime hiihtolomalla pari rullaa filmiä.

Latasin kameraan ensin nelisatasta XP2:ta, mutta häikäisevät hanget olivat sille liikaa. Niinpä pari ruutua kuvattuani kelasin filmin takaisin kasettiin (jättäen pään näkyviin, jotta voin ladata sen uudestaan myöhemmin) ja vaihdoin kameraan rullan satasta T-Maxia. Sille kuvailin kevättalvisia hiihtomaisemia ja metsäkämppiä. Kuvattuani rullan täyteen jätin tämänkin pään esille, jotta voisin myöhemmin kehittää filmin rikkomatta kasettia.

Myöhemmin keväällä kaivelin jääkaappia ja löysin kaksi rullaa, joista muistin toisen kokonaan kuvatuksi ja toisen aloitetuksi. Mutta kumpi oli kumpi? Arvasin väärin ja latasin T-maxin uudestaan kameraan. Vasta kuukausien päästä, kun kehitin filmit, tajusin tapahtuneen: XP2 oli kahta ensimmäistä ruutua lukuunottamatta valottumaton, mutta T-max sisälsi hämmästyttävän tarkasti päällekkäin valottuneita ruutuja Kainuun lumisista ja Itä-Helsingin alkukesäisistä maisemista.

Onnistuneimmat satunnaistaiteelliset otokset ovat esillä Flickrissä.

Purkuvimma

Viimeinen nurkka menossa 20. helmikuuta 2019: alhaalla ruokasali ja yläkerrassa fysiikan luokka.

Käymistäni kouluista kolme neljästä on purettu: Hauhola, Lehtikangas ja Vuohengin lukio. Jos lasketaan kouluissa viettämäni aika, yksitoista kahdestatoista kouluvuodesta on menettänyt rakennuksensa. Jäljellä on vain Keskuskoulu, jossa kävin kuudennen luokan. Ammattikoulukin on revitty. Hyppyrimäki räjäytettiin ja 1970-luvun uimahalli purettiin.

Purkuvimma pyyhkii nyt niitä taloja, joita pystytettiin edellisen vimman aikana 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin hävitettiin Kajaanin vanha puutalokaupunki, ensin keskusta ja sitten Yläkaupunki. Kauppakadun joen puoleinen reuna rakennettiin suurimmaksi osaksi uusiksi jo 40- ja 50-luvulla, tuloksena tyylikäs funkistalojen rivi. Mutta myöhemmin, 70- ja 80-luvulla nousseet uudisrakennukset eivät aina ylennä mieltä.

Jo hyljätty Lehtikankaan koulu heinäkuussa 2017

Osmo Sillmanin kuusikymmenluvun alussa suunnittelemat Lehtikankaan koulurakennukset sopeutuivat matalina hyvin maisemaan. Vuosikymmenen lopussa vanhan lyseon lisäkkeeksi rakennettu lukio oli pelkistetympi ja ruutukaavaan istutettuna jopa tylyhkö.

Vietin ensimmäiset elinvuoteni keskikaupungilla ja pääsin osallistumaan purkuvimmaan sen riehuessa kiivaimmillaan. Heti kun opin kävelemään, karkasin kotoa ja riensin seuraamaan, kun Jussi-kaivinkoneet riistivät maahan puutalojen kattoja ja seinähirsiä. Avustin purkajia omalla pienellä punakeltaisella kaivinkoneellani. Poliiseista tuli harmia, he kun nappasivat minut kesken kaiken autoonsa ja palauttivat kotiin.

Nyt on lähdössä kaksi leipomoa: Välikadun Pekka Heikkisen leipomo, joka on Eino Pitkäsen kynästä samoin kuin kuvassa taustalla näkyvä kerrostalo, ja Palokankaan vanha ostola, jossa on viime aikoina toiminut kukkoleipomo. Kummassakin sattui vastikään tulipalo, ja purkuhankkeita perustellaankin sillä, että rakennukset ovat palaneet korjauskelvottomaan kuntoon. Näinköhän on?

Pekka Heikkisen leipomo
Palokankaan ostola edestä…

Pidän Palokangasta ihanteellisena kerrostaloalueena – sattuneesta syystä olen tietenkin puolueellinen. Se on kuin inhimillisen koon pienoismalli samoihin aikoihin rakennetuista isojen kaupunkien metsälähiöistä. Talot ovat enintään nelikerroksisia ja sopivan harvassa jotta lapset mahtuvat riehumaan pihoilla ja männiköissä. Alue on pieni ja suoraan pihasta pääsee metsään hiihtämään.

Ostoskeskus oli viiden minuutin kävelymatkan päässä asuinalueen kaukaisimmastakin talosta. Ostoskeskusko, yhden nykymarketin kokoinen rakennus? Kyllä, niin julkisivussa luki, ja olihan talossa kaksi ruokakauppaa, kampaamo ja posti eli kaikki päivittäin tarvittava.

…ja takaa

Yllä olevaan kuvaan sisältyy kolme tapausta. Päädyn postissa kävin avaamassa ensimmäisen tilini. Nurkalla sattui kiivaan ympäriajon päätteeksi railakas yhteentörmäys, jossa uuden Velamos-pyöräni runko taittui melkein poikki (se saatiin kuntoon hitsaamalla ja lisäämällä liitoskohtaan vahvistava putki). Kaupan varaston portailla ihailin kaverini Esan kanssa eräänä sunnuntaina täyteleistä ääntä, joka syntyy kun tyhjä limsapullo lyödään rautaportaaseen. Ääninautiskelu keskeytyi muutaman pullon jälkeen, kun kauppias yllättäen ilmestyi takaovelle

Sortuvat koulut

Puoliksi purettu koulun voimistelusali ja kaksi kaivinkonetta

Kainuussa koulut eivät toistaiseksi romahtele itsekseen, vaan ne revitään alas isoilla koneilla. Ensimmäisen kouluni Hauholan, ammattikoulun ja Lehtikankaan koulun jälkeen on vuorossa viimeinen kouluni.

Kävin tässä lukioni 1980-luvun alussa. Koulun nimi oli tuolloin Vuohengin lukio. Lukio toimi matalassa Osmo Sillmanin suunnittelemassa siipirakennuksessa, joka rakennettiin 1968 lyseon jatkeeksi. Vanhassa päärakennuksessa (Selim Savonius 1924) oli lukioaikanani yläaste, tuolloin Väinämöisen koulun, nykyään taas Kajaanin lyseon nimisenä.

Korkeasta saliosasta on jo puolet poissa. Artikkeli Kajaanin rakennushistoriallisesti arvokkaat kohteet kertoo: ”Vanha päärakennus yhdessä modernismin muotokieltä edustavan laajennusosan kanssa muodostavat mielenkiintoisen kaupunkikuvallisen kokonaisuuden.”

Näyttämön kehykset ovat jäljellä puoliksi puretussa koulun voimistelusalissa.

Olen todistanut ainakin seuraavien yhtyeiden esiintymistä tällä lavalla: Pelle Miljoona & Avoimet ovet, Hanoi Rocks, Bluesounds, Hassisen kone, Crazy Cavan & the Rhythm Rockers ja Piirpauke. Sekä tietysti Kajaanin big bandin, Kajaani-kvartetin ja lukuisien vaihtelevantasoisten kajaanilaisten rokkibändien.

Koripallokori puoliksi revityssä voimistelusalissa.

Olenkohan monenakaan hetkenä nauttinut koripallon heittämisestä? En ole joukkuepelaaja, vaikka koulussa sellaista piti yrittää teeskennellä. Onneksi tulin aikuiseksi ja saan vapaasti olla yksilöurheilija: kansanhiihtäjä ja -retkeilijä.

Koulurakennus on ympäröity aidalla kadun puolelta.

Koulurakennus on ympäröity aidoin kadun puolelta. Kohta rytisee.

Vastapäinen linja-autoasema pääsi jo häviämään.

Matkahuollon valomainokset on nostettu pystyyn purkuroinan keskelle.

Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Lounastauko

Eväitä syödään Ford Transitin penkeillä ja auton vieressä.

Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.

Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.

Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.

Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.

Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.

—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.

Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.

—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.

En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!

Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.

—Ei saatana.
—Hullu!

Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.

He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.

—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.

Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.

Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.

Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Lastikultti

On jo aika lopettaa rahan kaataminen Talvivaaran monttuun ja tunnustaa, että sinne menivät. Jos hankkeen tekohengittäminen maksaa vuodessa sen minkä maksaisi kaivoksen kertakaikkinen sulkeminen ja haavojen hoitaminen, pitää ehdottomasti valita jälkimmäinen.

Katastrofialueen jälkihoito täytyy suunnitella nyt ja toteuttaa viisaasti. Alkuperäistä luontoa ei saa takaisin vuosisatoihin, on siis otettava se mitä nyt on ja revittävä siitä ilo ja hyöty.

Tarjoan tässä pari ehdotustani valtavan kaivos- ja teollisuusalueen tulevaksi käytöksi. Jos – ja kun – jokin niistä tunnustetaan toteuttamisen arvoiseksi, katson olevani oikeutettu sudeettikainuulaisten kenraalimajurin arvonimeen.

Ampuma-alue

Talvivaarasta pitää tehdä subarktisen pommitusharjoittelun eksoottinen vetonaula. Laaja alue ja syrjäinen sijainti mahdollistavat hyvät turvaetäisyydet. Usan ja Venäjän hävittäjät kutsutaan Pohjois-Suomen tukikohtiin, kaukopommittajat ja ohjukset voivat operoida myös maan rajojen ulkopuolelta.

Uusi isänmaallisten matkailijoiden aalto pommittajavaltioista elvyttää Kainuun turismin.

Vuokatin huipulle rakennetaan näköalaravintoloita ja ylellisiä lomamökkejä, joista voi mukavasti seurata metsien takana riehuvaa leiskuntaa ja pauketta sekä hävittäjien uljasta kiitoa ja risteilyohjusten ujellusta. Vaaravyöhykkeen liepeille järjestetään seikkailumatkoja aitoja elämyksiä etsiville.

Dystopiaelokuvien kuvauspaikka

Sivilisaation tuhon tai ydinkatastrofin jälkeistä aikaa käsittelevät elokuvat tapahtuvat usein autioissa maisemissa: hiekka-aavikolla, arktisella tundralla, epämääräisillä joutomailla tai hylättyjen teollisuuslaitosten valtavissa raunioissa. Ihmiskunnan rippeet ovat jakautuneet toisiaan vastaan tappeleviksi heimoiksi, modernin tekniikan jäänteet ja alkukantaiset elinkeinot ovat käytössä rinnakkain.

Taiteellisesti vakuuttavimpia postapokalypsielokuvia ovat sellaiset, joissa on koko ajan pilvistä ja sateista, henkilöt kahlaavat lammikoissa ja vesi valuu läpi rakennuksien katoista. Ajatellaanpa vain Tarkovskia.

Talvivaarassa vettä riittää, ja sitä saadaan aina taivaalta lisää, seutuhan on tunnetusti sateinen. Vesi on varmasti helposti johdettavissa myös rakennuksiin.

Valtavalla alueella on runsaasti tilaa eksoottisilla ajoneuvoilla käytäville takaa-ajo- ja taistelukohtauksille. Avolouhoksessa voidaan kuvata näyttäviä rotkoonsyöksymisiä ja räjähdyksiä.

Pommitukset ja elokuvanteko voivat toki myös vuorotella ja toimia yhdessä. Räjähdykset muokkaavat maisemaa ja ohjusten jäänteet ovat ilmaista lavastusta.

Vuokatti tarjoaa suurten kuvausryhmien majoituspalvelut ja saa uutta hohtoa kansainvälisten filmitähtien vierailuista.

Kuvitellaanpa tyypillinen Talvivaarassa kuvattu murheellinen loppukohtaus:

Marraskuun aamu valkenee vain vaivoin siniharmaana. Aamuyöstä satanut uusi lumi peittää uraanilaitoksen pihamaan, mutta on sulanut siellä täällä lojuvien repaleisten ja vielä haaleiden vainajien päältä. Vesi lorisee sortuneista altaista, poltettujen asumusten hiilloksista nousee vielä silloin tällöin korkeampi liekki.

Vihollisheimo on surmannut viimeisen teollisuusraunioissa piileskelleen perheen ja karauttanut tiehensä mönkijöillään ja moottoripyörillään. Ydinräjähdykset värjäävät läntisen taivaanrannan keltaiseksi.

Itäisistä erämaista on vaeltanut susilauma, kaksi aikuista ja kolme nuorukaista. Johdossa kulkeva vanha naaras nousee liotuskasan päälle ja komentaa takana tulevat pysähtymään. Näemme sen arvokkaana siluettina taivasta vasten, kun se haistelee tuulta ja arvioi tilannetta. Sitten se johtaa laumansa alas hiljaiselle taistelutanterelle.

Karanka

Lauantain kunniaksi ja mielijohteesta päätin pistäytyä katsomaan, olisiko Karangan tanssigalleriassa ajankohtainen syysnäyttely. Olihan siellä.

Muinaisen Karangan tanssilavan paikkaa ei löydä sattumalta, vaan se pitää tietää. Valtatieltä näkymän peittää tiheä nuori koivu- ja haapaviidakko. Sen takana pysäköintialue on säilynyt melko avoimena, samoin pyöreän tanssilattian paikka. Betoninen pohjakerros löytyy aukion perältä.

Tanssilava toimi 1980-luvulle, aikanaan hyvinkin vilkkaasti. Muistan, kuinka 70-luvulla isot pojat ja tytöt, siis se nuoriso, puhuivat usein Karangasta. Kaiketi ainoa oma kokemukseni Karangan rokki-illoista oli Crazy Cavan & The Rhythm Rockers aivan 80-luvun alussa. Toki ihan vain yleissivistyksen takia kävin.

Toiminnan loputtua paikka rappeutui ja lopulta paloi kai 1997. Raunioissa ovat sittemmin seikkailleet pyssyleikkien harrastajat, viimeksi käydessänikin paikalla oli vielä kaikenlaista rojua ja suojaverkkoja.

Yle on tehnyt jutun 2012. Paikkakunnan omat tutkimusretkeilijät kävivät samana vuonna.

Ammattikoulu

Ammattikoulutus romahti Kainuussa.

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.

Hauhola

Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

Koulupäivä jatkui.

Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama.

Uimaan

Maauimala rakenteilla

Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään

Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

sivuovi
Sivuovi

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.