Tekijä: Matti Sunell

  • Kirjoituskone

    Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Kuplan stereoista huusi Who. Erkki lauloi mukana: behind blue eyes. Tai paremminkin huusi. Whosi.

    Tietä reunustivat paksut kinokset, kinosten takana jyrkkä männikkörinne ja pimeässä rinteen juurella jäätynyt lampi. Vaikka tieltä suistuisimmekin, upottava hanki pysäyttäisi auton vauhdin ennen kuin se vierisi jäälle. Katuvalot loppuivat varuskunnan risteykseen. Henkilökunnan asuinalueen kelmeitä valoja näkyi oikealla männikön takana, mutta sitten tuli aivan pimeää.

    Tiessä oli muutama jyrkkä mutka, ennen kuin se oikenisi kymmenen kilometrin pituiseksi suoraksi, jossa mutkia on vain pystysuunnassa. Ensimmäisessä mutkassa volkkarin perä luisti ja tömähti penkkaan. Erkki puristi rattia ja ulvoi. Minä pidin kiinni kojelaudan kahvasta ja toivoin, että pysyisimme tiellä vielä parin mutkan verran.

    Erkki oli hyvä laulaja. Hänen puheäänensä oli lähinnä basso, mutta hän pystyi laulamaan vahvalla äänellä hämmästyttävän korkealta. Hänen olisi pitänyt olla jossakin bändissä laulajana. Tämän tajusin vasta myöhemmin, sillä kuuntelin tuohon aikaan itse korkealta nenäänsä laulavia uikuttajia enkä ymmärtänyt voimakkaan rintaäänen arvoa.

    Stereot olivat täysillä, mutta Erkki ylitti niiden äänen vaivatta.

    Erkki ei ollut oikealta nimeltään Erkki. Kaikki ovat jo unohtaneet hänen virallisen nimensä, mutta monet muistavat maakuntalehden katuhaastattelun, jossa hän esiintyi väärällä, sittemmin pysyväksi jääneellä nimellään. Toimittaja oli itsenäisyyspäivän alla kysellyt satunnaisilta ihmisiltä, miten nämä aikoivat juhlistaa Suomen 65. itsenäisyyspäivää. Erkki oli vastannut, että suruliputuksella ja polttamalla kynttilää molemmista päistä. Tätä ei toimittaja tietenkään ollut juttuunsa pannut, vaan jotakin tyhjänpäiväistä ja jo ajat sitten unohtunutta. Mutta nimi oli lehdessä ja jäi elämään: Erkki Virtanen.

    Tuolloisista kavereistani Erkillä taisivat jalat olla tukevimmin maan kamaralla, mutta joskus hänkin näytti tulevan hulluksi. Usein näin kävi, kun hän ajoi autoa: hän työnsi päänsä ratin yli ja kiihdytti raivokkaasti, ja vaarallisen ohituksen tai pelottavan äkkijarrutuksen tehtyään ulvoi voimakkaalla äänellään ja takoi kaksin käsin rattia.

    Olinkin kerran määrännyt hänet pakkohoitoon. Tein siviilipalvelustani sairaalassa, jossa työnäni oli kantaa kaikenlaista: ruokaa keittiöstä osastoille, raaka-aineita ruokavarastosta keittiöön ja kaikenlaisia sekalaisia tarvikkeita varastoista ympäri suurta sairaalaa. Eräästä varastosta löytyi virallisia lomakkeita, muun muassa päätös psykiatriseen pakkohoitoon määräämisestä. Eipä olisi voinut sattua parempaan tarpeeseen. Täytin lomakkeeseen Erkin tiedot ja lähetin sen hänelle ruskeassa sairaalan kirjekuoressa.

    Olimme äsken kaapanneet Erkin kotikerrostalon roskakatoksesta pari banaanilaatikollista jätepaperia kuplan tavarasäiliöön. Takapenkillä oli minun kirjoituskoneeni, matkamallinen Olympia, pari vuotta vanha ja hyväkuntoinen.

    Lunta oli jo vuodenvaihteeseen mennessä tullut toista metriä. Tien aurausvallit olivat turvallisen korkeat, kylmää tähtitaivasta vasten värjöttelevät männynoksat lumesta raskaat.

    Kolmannen mutkan jälkeen vasemmalle ylämäkeen erkani pieni tie, jota ei ollut muutamaan päivään aurattu. Se vei kaupungin varastoalueelle, jossa oli työmaaparakkeja, puomeja, liikennemerkkejä, betonirumpuja ja katukiviä sekä epämääräisiä koneenosia. Voisi hyvin kuvitella gangsterien siellä käsittelevän vastahakoisiksi käyneitä asiakkaitaan: lumpiot rusahtelevat ja sormet naksuvat kilpaa pakkasen kanssa, joskus räsähtää terävä laukaus – vai oliko se kylmyyden halkaisema männyn runko?

    Juuri sellainen syrjäinen paikka, jota voisi luulla hylätyksi: koskaan ei näy työmiehiä ja tavara näyttää joutavalta roinalta. Kuitenkin aina joskus ohi kulkiessa huomaa, että jokin on muuttunut. Jotakin on kadonnut ja jotain muuta on tullut tilalle.

    Erkki uskaltautui ajamaan varastotielle, eihän uutta lunta ollut monta senttiä ja tienpätkäkin vain tuollaiset satakunta metriä. Vauhti hiljeni sen verran, että uskalsin päästää kahvasta irti. Ennen varaston porttia oli tiessä levennys, jossa auton sai käännetyksi.

    –Tässä.

    Erkki sammutti kuplan, ja vähän aikaa oli täysin äänetöntä. Moottori risahti muutaman kerran, sitten avasin oven. Erkki kääntyi ottamaan takaistuimen jalkatilasta muovikassin ja käveli perässäni kääntöpaikan reunaan. Silmämme tottuivat hämärään, katselimme varastoaluetta ympäröivää lumista, harvaa männikköä.

    Mitään sanomatta Erkki otti kassistaan armeijan tulenosoituspanoksen, tempaisi lenkistä ja heitti putken hankeen muutaman metrin päähän. Pamahdus pöläytti lunta sivuun, ja näkyviin tuli vähän mustikanvarpuja ja kanervia. Otimme paperilaatikot nokkapellin alta ja kahlasimme kraatterin luo.

    Laskimme laatikot kuoppaan ja revimme niiden reunat rikki. Irrottelimme sanomalehtien sivuja ja pöyhimme kasaa ilmavammaksi. Sitten palasimme autolle. Minä otin kirjoituskoneen, Erkki kaivoi repustani retkikeittimen korkkaamattoman butaanisäiliön.

    Asettelin kirjoituskoneen paperikasan keskelle ja nostelin lehtien sivuja tiiviimmin sen ympärille. Vanhan sanomalehden etusivulla oli kaksi isoa valokuvaa. Toisen sanottiin esittävän brittien sotalaivoja matkalla Falklandin saarille. Toisessa tuore ylioppilas, puvussaan ja lakki tiukasti päässä, riemuitsi ottamalla hurjat vauhdit leikkipuiston keinussa.

    Erkki yritti työntää kaasusäiliötä koneen kirjasinpesään, mutta ei se mahtunut pienestä aukosta. Suojus piti ottaa pois ja panna säiliö kirjasinvarsien päälle lepäämään. Sytytimme paperit monesta kohtaa kasan reunoilta ja kiiruhdimme jälkiämme pitkin auton luo. Tuli tarttui sanomalehtiin hyvin, pian liekit olivat melkein metriset.

    Butaanisäiliö kuumeni vähän liiankin äkkiä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun se jo leimahti ja tulinen sienipilvi kohosi kolmen, neljän metrin korkeuteen. Pieni aukio valaistui kirkkaasti, mutta räjähdystä ei oikeastaan kuulunut. Vain pehmeä posahdus ja pieni pellin rapsahdus. Kirjoituskoneen muoviosat varmaankin sulivat ja kuminen tela kärähti.

    Emme jääneet tutkimaan jälkiä. Istuimme autoon, Erkki kurvasi kuplan tulosuuntaan ja sai taas kovalla kaasutuksella perän heilahtamaan aurausvalliin. Tänne en haluaisi jäädä jumiin, tuskin autossa oli lapiotakaan.

    Erkki ajoi taas lujaa, mutta olimme vaiti, Who ja me. Ensimmäisten kalseiden katuvalojen kohdalla Erkki joutui tekemään äkkijarrutuksen, ettei olisi ajanut tietä ylittävän ajokoiran ja tämän ulkoiluttajan päälle. Hän ulvahti peittääkseen meidän molempien säikähdyksen.

    Jokin painoi ikävästi takkini taskussa. Tongin sieltä esiin kulmikkaan pahvirasian. Katulamppujen alla näin, että se oli uusi kirjoituskoneen värinauha avaamattomassa pakkauksessaan.

  • Talviunia

    Kun lakkasin kirjoittamasta mysteeriblogia, jätin Zuckerbergin ja aloin julkaista Totuudessa kaikki yli 140 merkin sekoiluni, blogiin tuli useampia häkeltynyttä epätietoisuutta ilmentäviä yhden rivin kommentteja. Rauhoittaisin niitä satunnaisia lukijoita, jotka eivät tiedä mistä tässä on kysymys: ehkä näette unta.

  • Talven valoa

    Talven valoa

    Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

    Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

    En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

    Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

    Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

    Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

    Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

    Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

    Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

    Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

    Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

    Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

    Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

  • Paikallisleipä

    Kotiseutuleipäkokemuksessa itse leipäaines on välttämätön, muttei yksinään laisinkaan riittävä osatekijä. Äärimmäisen tärkeä on vierailu leipäpuodissa, kansanihmisten kohtaaminen, myyjän kanssa jutustelu ja leipien valinta. Leivän ja kahvin tuoksujen hengittäminen. Leipiä reppuun pakatessa hulmahtava tietoisuus alkavasta kuukausien poissaolosta.

    Leipomo on siinä korttelissa, josta minä olen kotoisin.

    Junien lähtöjä edeltävien puolituntisten aikana leipäpuodissa tihenee kohtaamisten mahdollisuus. Vuosien takaiset hulmahdukset, kuinka kaikki nyt onkin haaleampaa kuin viikon vanha ruisleipä.

    Sitten äkkiä on kiire, kyyti odottaa sakkopaikalla.

  • Lisää kahvitaukoja pdf:n avulla

    Työpaikoilta lähetellään työläisille tiedotteita usein doc- tai docx-tiedostoina. Kun työläinen klikkaa sähköpostin liitteenä olevan docx-tiedoston auki, kestää vähintään viisi sekuntia, kun Libreoffice tai vastaava ohjelma käynnistyy ja näyttää dokumentin. Viidenkymmenen työläisen työpaikalla yhden dokumentin avaamiseen kuluu siis yhteensä 250 sekuntia eli 4 minuuttia 10 sekuntia. Jos tiedotteita tulee vuodessa vaikka 40, aikaa niiden pelkkään avaamiseen kuluu 10000 sekuntia eli yli kaksi tuntia 46 minuuttia.

    Jos tiedotteen kirjoittaja muuttaa ennen lähettämistä dokumentin pdf:ksi, siihen kuluu noin sekunti. Sähköpostin liitteenä oleva pdf-tiedosto myös aukeaa yleensä noin sekunnissa. Viidenkymmenen työläisen työpaikalla 40 tiedotteen avaamiseen vuodessa kuluu siis 2000 sekuntia  eli runsaat 33 minuuttia.

    Jos tiedotteet lähetetään pdf:nä docx:n sijaan, työajan säästö vuodessa on 10000–2000–40=7960 sekuntia eli 2 tuntia 12 minuuttia, työläistä kohti runsaat kaksi ja puoli minuuttia. Tänä aikana ehtisi hyvinkin käydä wc:ssä tai juoda yhden kahvikupillisen.

  • Reformaatio

    Tulin taannoin julistaneeksi, että modernin veppisivun pitää olla selkeä, pelkistetty ja mukautuva. Ei palstoja, minimimäärä valikoita, ei harhauttavia yksityiskohtia. Sisällön pitää näkyä pienellä ruudulla heti, ilman että tarvitsee vierittää epäolennaisia irto-osia pois tieltä. Toisaalta olisi mukavaa, jos isoa ruutua voisi hyödyntää näyttävään kuvien esittelemiseen.

    Tämä Ryu tuntuu täyttävän vaatimukset aika hyvin. Törmäsin tähän sattumalta jossakin WordPress.comin blogissa ja huomasinpa sitten teeman olevan saatavissa vapaalla lisenssillä myös itse isännöityyn blogiin.

    Tältä se näyttää ihan hallintapaneelin asetuksilla, en ole vielä puuttunut CSS:ään. Iso tekstikoko ja otsikkofontti ehkä kaipaavat säätämistä, suomentamattomia sanojakin näkyy siellä täällä. Jostakin syystä kirjasinkoot on määrätty absoluuttisesti pikseleinä ja rivinväli määrätty peräti kymmenen desimaalin tarkkuudella, lieneekö tämä tekijän huumoria? Koetan siis tutkia vaikutukset tarkasti, ennen kuin rupean tekemään radikaalimpia muutoksia.

    Kuvagallerian asettelu ja kuvaesitys toimivat lisäosilla. Onneksi reippaat ohjelmoitsijat ovat tehneet niistä WP.comin Jetpackistä riippumattomat versiot. WP.com on hyvä palvelu, mutta viheliäisimpiä tuntemiani nettitakiaisia. Sinne kun annat jonkin meiliosoitteesi, niin et saa koskaan pois. Ja jos käytät samaa osoitetta jossakin päin veppiä, niin heti on WP.com paikalla ja tyrkyttämässä gravatar-kuvaasi.

    No miltä tämä näyttää? Pitääkö tekstiä lukea metrin päästä, vai onko hyvä? Entä kuvat, värit? Minuun tekee vaikutuksen se, että kuva-artikkelityyppi (post format) laskee valokuvan keskimääräisen  värin ja tekee siitä taustavärin. Aika hyvältä mielestäni näyttää.

  • Tuitti

    Yritin Twitterissä provosoida keskustelua sanan tweet suomennoksesta, mutta eihän siitä mitään tullut. Niukasta tilasta ja viestien viuhuvasta virrasta seuraa vain vaillinaisia perusteluja ja väärinkäsityksiä.

    Nykyään ”kaikki ovat” Twitterissä, niin myös virallinen kielenhuoltomme tunnuksella @Kotus_tiedotus. Olen useammin kuin kerran nähnyt Kotukselta kysyttävän tweetin oikeaa ja virallista suomennosta.

    Usalaisperäinen viestipalvelu Twitter käyttää nimessään, tunnuksessaan ja sanastossaan linnun viserrykseen liittyviä mieli- ja kielikuvia. Aihepiirin sanat ovat sekä englanniksi että suomeksi onomatopoieettisia, tarkoitettaan äänteellisesti jäljitteleviä.

    Yhden viestin nimitys on englanniksi tweet. Vanha sanakirjani antaa suomennokseksi ’piipitys, tirskutus’ ja ääntämisohjeeksi [twi:t]. w tarkoittaa painotonta u:n kaltaista vokaalia, pääpaino on seuraavalla vokaalilla. Kaksoispiste merkitsee pitkää vokaalia.

    Twitterin alkuaikoina onkin puhuttu leikilliseen sävyyn visertämisestä ja viserryksestä. Mikäs siinä, mutta tämä suomennos ilman asiayhteyttä kertoo vain vanhan ja yleisen merkityksen. Mutta meillä on keino luoda sana, joka tarkoittaa vain ja nimen omaan Twitterissä päästettävää viserrystä: lainataan sana englannista ja mukautetaan se suomeen.

    Näin olemme tehneet ennenkin, ja käytän tästä aina esimerkkinä teippiä: olemme kaapanneet sen tarkoittamaan tarranauhaa. Englannissa tape tarkoittaa nauhaa yleensä, ja teippi pitää ilmaista pidemmin: adhesive tape.

    Nyt (vasta) päästään tämän jutun ytimeen: miten tweet mukautetaan suomen kieleen, substantiivina ja verbinä?

    Virallinen suositus on ’tviitti’ tai ’twiitti’, verbi ’tviitata’ tai ’twiitata’. En ole tähän tyytyväinen, vaan ehdotan sanoja tuitti ja tuitata. Keksintö ei ole minun: syyllinen intoiluuni on Katleena, ja jäljet johtavat lopulta Jussiin.

    Kotus viittaa kysyttäessä Kielikellon uutiseen, joka taas on suora lainaus termitalkoiden suosituksesta (ei anna linkittää suoraan, hae sanalla ”tviitti”). Mitään varsinaisia perusteluja mukautuksen kieliasulle tämä teksti ei anna. Termitalkoiden suositusten yleiset perusteet toki ovat tolkulliset.

    Mitä vikaa sitten on ’tviitissä’? Oikeastaan rinnakkaismuoto ’twiitti’ sen paljastaa: suomalainen ei hahmota, että w merkitsee englannissa vokaalia, jota suomessa vastaa lähinnä u. Suomessahan vee on vee, kirjoitetaan se sitten yksittäin tai tuplana.

    Sanan mukauttaminen on siis jäänyt puolitiehen: ensimmäinen vokaali on korvattu konsonantilla, koska on tuijotettu kirjoitusasua eikä äännetty sanaa suussa tai mielessä. Toinen vokaali on mukautettu oikein, muutettu kirjoitustapa äännearvoa vastaavaksi i:ksi.

    Termitalkoissa on siis joko

    a) tehty tietoinen päätös (”Eivät suomalaiset kuitenkaan tajua w:tä vokaaliksi, pannaan siihen v ja sallitaan w paremmalle väelle”) tai

    b) haksahdettu itse edellä kuvaamaani vokaalin ja konsonantin sekoittamiseen.

    Johdonmukaisin mukautus suomeen olisi ”tuiitti” ja ”tuiitata”. Tuitti ja tuitata ovat kuitenkin helpommat lausua. Sitä paitsi pitkä-i:llinen muoto saattaisi johdattaa jonkun tavoittelemaan englannin painotusta. Suomessahan ei koskaan painoteta kahdesta peräkkäisestä vokaalista jälkimmäistä. Tuitti sopii suomalaiseen suuhun parhaiten ja säilyttää muiston sanan alkuperästä.

    Varmuuden vuoksi varoitan vielä väärinkäsityksestä, jonka tuittailuni tämän asian tiimoilta on saattanut aiheuttaa: suomessa ei koskaan äännetä kaksoisveetä u:na. Älä siis lausu ”Wanhan Willen wiinakioskia” ”uanhan uillen uiinakioskiksi” edes piloillasi: joku kuitenkin ottaa sen tosissaan. Kieli on vaarallinen leikki.

  • Mopo

    Eikös ole riemukasta, että nykyään sekä tytöt että pojat ajelevat skootterimallisilla mopoilla? Skootteri ei ole aikoihin ollut neitimäinen. Kun minä olin viisitoistavuotias, mopo oli Tunturi tai Solifer ja moottori oli miehekkäästi haarojen välissä. Skootterit olivat moottoripyöriä ja niillä ajoivat epäilyttävät boheemit ja muut ranskalais-italialaiset. Tytöt eivät ajaneet mopolla ensinkään.

  • Dogme 14

    Osuin muka sattumalta Kajaaniin juuri runoviikon aikana. En missään tapauksessa aikonut seurata mummofestivaalin virallisia esityksiä, sillä vieroksun runoutta pahasti: kirjoitettu runous on selvän asian tahallista sotkemista ja runonlausunta kammottavaa teeskentelyä.

    Pidin kuitenkin mahdollisena, että sopivan tilaisuuden tullen karaisisin itseäni oheisohjelmalla. Toreilla ja baareissa oli luvassa runousesityksiä, joita saattoi hiipiä kuuntelemaan muina miehinä, ikään kuin vahingossa paikalle sattuneena. Niistä pääsisi myös helposti pakenemaan huomiota herättämättä, jos esitys äityisi sietämättömäksi.

    Viikko-ohjelmassa esiintyi nimitys poetry slam, joka käsittääkseni tarkoittaa suomeksi runonläiskintää. Ymmärsin kyseessä olevan vapaamuotoisen, epämuodollisen tilaisuuden, jossa on useita erilaisia esiintyjiä. Loppupuolella on usein open mic -osuus, jolloin kuka tahansa pääsee esiintymään ilman ennakkovaroitusta.

    Kuulostelin pari tällaista tilaisuutta ja petyin. En tosin pahasti, sillä en paljon odottanutkaan.

    Pohdiskelin leikillisesti sitä hypoteettista tilannetta, että alkaisin harrastaa, jopa itse tuottaa runoutta. Kehittelin havaintojeni pohjalta säännöstön, joka voisi ohjata runoharrastetta, runodogmi 2014:n.

    Runomitta syntyi suulliseen perinteeseen muistamisen apukeinoksi aikana ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä. Kun tunnetut tai keksityt kertomukset sovitettiin runomittaan, ne oli helppo palauttaa mieleen ja välittää sukupolvelta toiselle. Kielitaiturit saattoivat myös esitellä etevyyttään mitan käsittelyssä.

    Mitallinen runo ja musiikki merkitsivät aika lailla samaa asiaa: runot lienee useimmiten laulettu, veisattu tai ainakin resitoitu rytmikkäästi.

    Parissa kuulemassani esityksessä tekijä säesti itseään kitaralla trubaduurityyliin. Olikohan kyseessä kuulijan parhaaksi aiottu harhautus: kun taideruno esitetään lauluksi naamioituna, sitä ei olisi niin työlästä seurata kuin lausuntaa? Mutta täytyy muistaa, että kun mukaan tulee sävel ja soinnut, vaatimukset kasvavat kaksinkertaisiksi. Tekstin lisäksi myös musiikin pitää olla ensiluokkaista ja hyvin esitettyä. Tässä kumpikin runoilija mielestäni epäonnistui.

    Kirjoitustaito teki tarpeettomaksi runon tehtävän muistitiedon välittäjänä. Runous jäi elämään lauluina ja eräänlaisena tarkoituksettomana jäänteenä, kirjoitettuina säkeinä. Yritykset ”elävöittää” kirjasta opittuja säkeitä onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain kiusaantuneisuutta.

    Sääntö 1: Mitallinen runo voi esiintyä vain suullisessa muodossa.

    Jos runon tekijä käyttää kirjallisia muistiinpanoja, hänen on syytä pitää ne salassa.

    Havainnoimissani runoesityksissä minua kiusasi se, että melkein kaikki esiintyjät lukivat paperista, he eivät siis muistaneet edes omia tekstejään ulkoa. Vapaamittainen tai mitaton runo onkin vaikeampi muistaa ulkoa kuin mitallinen. Kuulijaa esitystilanne lähinnä häiritsee, tekee mieli käydä tempaisemassa paperi itselleen, että saisi rauhassa tutustua tekstiin.

    Sääntö 2: Mitatonta runoa ei saa esittää ääneen.

    Vapaamittainen tai proosaruno eläköön vain tekstinä paperilla tai näyttöruudulla.

    Mitallisesta runosta on peräisin tapa kirjoittaa tai painaa runon säkeet riveittäin. Tämä onkin luontevaa, kun rivi on edellisestä ja seuraavasta erottuva metrinen, lauseopillinen tai ajatuksellinen kokonaisuus. Vapaamittaisessa ja proosarunossa tapa on yleensä tarpeeton ja tuhlaa sitä paitsi paperia. On vakava syy epäillä, että keinotekoinen rivien katkominen on vain tapa saada runokirjoille sen verran paksuutta, että ne kehdataan julkaista.

    Sääntö 3: Vapaarytminen runo ladottakoon yleensä täysiksi riveiksi.

    Tämä sääntö ei kuitenkaan ole ehdoton. Harvinaisissa tapauksissa teksti voi toimia kielellisen merkityksensä lisäksi visuaalisesti grafiikan tapaan, tuottaen merkityksiä ja elämyksiä myös sillä, miten se sijoittuu kaksiulotteiselle pinnalle. Kolmannen säännön rikkominen edellyttää kuitenkin suurta harkintaa, sillä taitamaton saa helposti aikaan vain huolimattoman tai teeskentelevän vaikutelman (toki sekin voi olla tahallinen esteettinen pyrkimys).

    En tietenkään tahdo kiistää itse runokielen merkitystä: kuvallisuutta, odottamattomia assosiaatioita, kauniita, rumia tai synteettisiä sanoja, tyylillisiä harhautuksia, rytmin imua, mitä kaikkea sitä onkaan. Runollisen ilmauksen törkeää salakuljettamista pahaa-aavistamattoman proosanlukijan eteen.

    Ei, tarkoitus on vain selkeyttää käytäntöjä, raivata turhia ja haitallisia jäänteitä ja huuhtoa pois runon esittämiseen usein miellettyä huijauksen makua.

  • Uimaan

    Uimaan

    Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

    Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

    Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

    Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

    Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

    Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään