Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Kuplan stereoista huusi Who. Erkki lauloi mukana: behind blue eyes. Tai paremminkin huusi. Whosi.
Tietä reunustivat paksut kinokset, kinosten takana jyrkkä männikkörinne ja pimeässä rinteen juurella jäätynyt lampi. Vaikka tieltä suistuisimmekin, upottava hanki pysäyttäisi auton vauhdin ennen kuin se vierisi jäälle. Katuvalot loppuivat varuskunnan risteykseen. Henkilökunnan asuinalueen kelmeitä valoja näkyi oikealla männikön takana, mutta sitten tuli aivan pimeää.
Tiessä oli muutama jyrkkä mutka, ennen kuin se oikenisi kymmenen kilometrin pituiseksi suoraksi, jossa mutkia on vain pystysuunnassa. Ensimmäisessä mutkassa volkkarin perä luisti ja tömähti penkkaan. Erkki puristi rattia ja ulvoi. Minä pidin kiinni kojelaudan kahvasta ja toivoin, että pysyisimme tiellä vielä parin mutkan verran.
Erkki oli hyvä laulaja. Hänen puheäänensä oli lähinnä basso, mutta hän pystyi laulamaan vahvalla äänellä hämmästyttävän korkealta. Hänen olisi pitänyt olla jossakin bändissä laulajana. Tämän tajusin vasta myöhemmin, sillä kuuntelin tuohon aikaan itse korkealta nenäänsä laulavia uikuttajia enkä ymmärtänyt voimakkaan rintaäänen arvoa.
Stereot olivat täysillä, mutta Erkki ylitti niiden äänen vaivatta.
Erkki ei ollut oikealta nimeltään Erkki. Kaikki ovat jo unohtaneet hänen virallisen nimensä, mutta monet muistavat maakuntalehden katuhaastattelun, jossa hän esiintyi väärällä, sittemmin pysyväksi jääneellä nimellään. Toimittaja oli itsenäisyyspäivän alla kysellyt satunnaisilta ihmisiltä, miten nämä aikoivat juhlistaa Suomen 65. itsenäisyyspäivää. Erkki oli vastannut, että suruliputuksella ja polttamalla kynttilää molemmista päistä. Tätä ei toimittaja tietenkään ollut juttuunsa pannut, vaan jotakin tyhjänpäiväistä ja jo ajat sitten unohtunutta. Mutta nimi oli lehdessä ja jäi elämään: Erkki Virtanen.
Tuolloisista kavereistani Erkillä taisivat jalat olla tukevimmin maan kamaralla, mutta joskus hänkin näytti tulevan hulluksi. Usein näin kävi, kun hän ajoi autoa: hän työnsi päänsä ratin yli ja kiihdytti raivokkaasti, ja vaarallisen ohituksen tai pelottavan äkkijarrutuksen tehtyään ulvoi voimakkaalla äänellään ja takoi kaksin käsin rattia.
Olinkin kerran määrännyt hänet pakkohoitoon. Tein siviilipalvelustani sairaalassa, jossa työnäni oli kantaa kaikenlaista: ruokaa keittiöstä osastoille, raaka-aineita ruokavarastosta keittiöön ja kaikenlaisia sekalaisia tarvikkeita varastoista ympäri suurta sairaalaa. Eräästä varastosta löytyi virallisia lomakkeita, muun muassa päätös psykiatriseen pakkohoitoon määräämisestä. Eipä olisi voinut sattua parempaan tarpeeseen. Täytin lomakkeeseen Erkin tiedot ja lähetin sen hänelle ruskeassa sairaalan kirjekuoressa.
Olimme äsken kaapanneet Erkin kotikerrostalon roskakatoksesta pari banaanilaatikollista jätepaperia kuplan tavarasäiliöön. Takapenkillä oli minun kirjoituskoneeni, matkamallinen Olympia, pari vuotta vanha ja hyväkuntoinen.
Lunta oli jo vuodenvaihteeseen mennessä tullut toista metriä. Tien aurausvallit olivat turvallisen korkeat, kylmää tähtitaivasta vasten värjöttelevät männynoksat lumesta raskaat.
Kolmannen mutkan jälkeen vasemmalle ylämäkeen erkani pieni tie, jota ei ollut muutamaan päivään aurattu. Se vei kaupungin varastoalueelle, jossa oli työmaaparakkeja, puomeja, liikennemerkkejä, betonirumpuja ja katukiviä sekä epämääräisiä koneenosia. Voisi hyvin kuvitella gangsterien siellä käsittelevän vastahakoisiksi käyneitä asiakkaitaan: lumpiot rusahtelevat ja sormet naksuvat kilpaa pakkasen kanssa, joskus räsähtää terävä laukaus – vai oliko se kylmyyden halkaisema männyn runko?
Juuri sellainen syrjäinen paikka, jota voisi luulla hylätyksi: koskaan ei näy työmiehiä ja tavara näyttää joutavalta roinalta. Kuitenkin aina joskus ohi kulkiessa huomaa, että jokin on muuttunut. Jotakin on kadonnut ja jotain muuta on tullut tilalle.
Erkki uskaltautui ajamaan varastotielle, eihän uutta lunta ollut monta senttiä ja tienpätkäkin vain tuollaiset satakunta metriä. Vauhti hiljeni sen verran, että uskalsin päästää kahvasta irti. Ennen varaston porttia oli tiessä levennys, jossa auton sai käännetyksi.
–Tässä.
Erkki sammutti kuplan, ja vähän aikaa oli täysin äänetöntä. Moottori risahti muutaman kerran, sitten avasin oven. Erkki kääntyi ottamaan takaistuimen jalkatilasta muovikassin ja käveli perässäni kääntöpaikan reunaan. Silmämme tottuivat hämärään, katselimme varastoaluetta ympäröivää lumista, harvaa männikköä.
Mitään sanomatta Erkki otti kassistaan armeijan tulenosoituspanoksen, tempaisi lenkistä ja heitti putken hankeen muutaman metrin päähän. Pamahdus pöläytti lunta sivuun, ja näkyviin tuli vähän mustikanvarpuja ja kanervia. Otimme paperilaatikot nokkapellin alta ja kahlasimme kraatterin luo.
Laskimme laatikot kuoppaan ja revimme niiden reunat rikki. Irrottelimme sanomalehtien sivuja ja pöyhimme kasaa ilmavammaksi. Sitten palasimme autolle. Minä otin kirjoituskoneen, Erkki kaivoi repustani retkikeittimen korkkaamattoman butaanisäiliön.
Asettelin kirjoituskoneen paperikasan keskelle ja nostelin lehtien sivuja tiiviimmin sen ympärille. Vanhan sanomalehden etusivulla oli kaksi isoa valokuvaa. Toisen sanottiin esittävän brittien sotalaivoja matkalla Falklandin saarille. Toisessa tuore ylioppilas, puvussaan ja lakki tiukasti päässä, riemuitsi ottamalla hurjat vauhdit leikkipuiston keinussa.
Erkki yritti työntää kaasusäiliötä koneen kirjasinpesään, mutta ei se mahtunut pienestä aukosta. Suojus piti ottaa pois ja panna säiliö kirjasinvarsien päälle lepäämään. Sytytimme paperit monesta kohtaa kasan reunoilta ja kiiruhdimme jälkiämme pitkin auton luo. Tuli tarttui sanomalehtiin hyvin, pian liekit olivat melkein metriset.
Butaanisäiliö kuumeni vähän liiankin äkkiä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun se jo leimahti ja tulinen sienipilvi kohosi kolmen, neljän metrin korkeuteen. Pieni aukio valaistui kirkkaasti, mutta räjähdystä ei oikeastaan kuulunut. Vain pehmeä posahdus ja pieni pellin rapsahdus. Kirjoituskoneen muoviosat varmaankin sulivat ja kuminen tela kärähti.
Emme jääneet tutkimaan jälkiä. Istuimme autoon, Erkki kurvasi kuplan tulosuuntaan ja sai taas kovalla kaasutuksella perän heilahtamaan aurausvalliin. Tänne en haluaisi jäädä jumiin, tuskin autossa oli lapiotakaan.
Erkki ajoi taas lujaa, mutta olimme vaiti, Who ja me. Ensimmäisten kalseiden katuvalojen kohdalla Erkki joutui tekemään äkkijarrutuksen, ettei olisi ajanut tietä ylittävän ajokoiran ja tämän ulkoiluttajan päälle. Hän ulvahti peittääkseen meidän molempien säikähdyksen.
Jokin painoi ikävästi takkini taskussa. Tongin sieltä esiin kulmikkaan pahvirasian. Katulamppujen alla näin, että se oli uusi kirjoituskoneen värinauha avaamattomassa pakkauksessaan.
