Tekijä: Matti Sunell

  • Myrkyt ilmakuvina

    Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988
    Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988. Klikkaa kuvaa, niin aikatasot vaihtuvat itsestään.

    Eläköön julkinen palvelu ja avoin data! Helsinki on äskettäin julkaissut vapaaseen käyttöön tarkat ilmakuvat vuosilta 1964, 1976 ja 1988. On äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella nykyisen kaupunkirakenteen muodostumista, etenkin lähiöiden ja suurten liikenneväylien rakentumista. Nyt pääsemme tutkimaan Myllypuron kaatopaikan ja myrkkytalojen historiaa yläilmoista käsin.

    Epäilemättä lehdistö ja taitavammat ohjelmoitsijat tulevat tekemään sellaisia päällekkäiskuvia, joissa hiirellä vetämällä voi katsella eri aikakerroksia. Itse askartelin kahdesta vierekkäisestä ilmakuvaruudusta kultakin vuodelta yllä näkyvän gif-animaation. Jos selaimesi ei automaattisesti näytä animaatioita, klikkaa kuva isommaksi, niin tasot alkavat vaihtua.

    Kuvan keskellä on entinen Vartiokylän kaatopaikka, jota myös Myllypuron kaatopaikaksi sanottiin. Sen päälle rakennettiin 1970-luvulla surullisenkuuluisat myrkkytalot, jotka lopulta purettiin 2000-luvun alussa. Vasemmalla on Myllypuron lounaisosa ja vesitorni, keskeltä alas ja oikealle Gauffinin pellot eli nykyinen urheilupuisto ja oikeassa alareunassa Puotinharju.

    Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960
    Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960

    Yllä on osa Pienen Tietosanakirjan Helsinki-karttaliitteestä. Kirja on painettu 1960, joten karttatiedot ovat 1950-luvulta. Kontulan, Myllypuron ja Puotinharjun alueet ovat metsää, Puotilan tulevat kadut sentään on jo hahmoteltu. Lounaasta Herttoniemen takaosista kohti koillista lähtee Karhunkaatajantie, se vie Myllypuron metsien halki kohti Mellunkylän vanhaa pientaloaluetta ja yhtyy Karjatanhuanpolkuun.

    Tämän tien pohjoispuolelle keskelle metsää on piirretty hiekkakuoppa, johon 1954 perustettiin uusi Herttoniemen eli Vartiokylän kaatopaikka. Vanha kaatopaikka saman tien länsipäässä oli jouduttu sulkemaan alueen asukkaiden vaatimuksesta. Uusi kaatopaikka oli käytössä aina vuoteen 1962 eli melkein Myllypuron rakentamiseen asti. Kuten toukokuussa 1964 otetuista ilmakuvista näkyy, tuolloin jo maalla peitetty kaatopaikka-alue oli laajennut melkoisesti.

    Toukokuu 1964
    Toukokuu 1964

    Vuonna 1964 peltoja viljellään vielä. Puotinharjun talot ovat upouusia, Yläkiventien kolosseja rakennetaan parhaillaan. Neulapadontiellä ja Myllypadontiellä rakennetaan myös, mutta koko lounainen kulma on kalliota ja metsää – ja tulee olemaankin 2000-luvulle saakka. Kaatopaikka-alueen keskellä lienee muutama parakki. Ratasmyllyntiestä ei ole tietoakaan. Kehätie ja Myllypuron liittymä ovat rakenteilla. Herttoniemestä Mellunkylään vievä tie johtaa kaatopaikan halki ja nykyisten Alakiventie 7:n ja 5:n tonttien poikki isojen teiden risteykseen.

    Onko tässä kuvassa selitys siihen, miksi mystinen silta numero 7 rakennettiin metroradan yli juuri siihen, missä se nyt on? Sehän on juuri tämän vanhan tien linjalla. Metrorata ja valtava Kehä I:n ja Myllypurontien liittymä vain ovat mullistaneet maiseman niin, että vanhaa tielinjaa on nykyisin mahdoton hahmottaa.

    Toukokuu 1976
    Toukokuu 1976

    Vuoden 1976 kuvassa Myllypuron lähiö on jo yli kymmenen vuoden ikäinen. Pelloista on osa kaapattu urheilukentiksi, mutta Myllypuron puoleista osaa vielä viljellään. Koulu on ilmestynyt pellon eteläosaan. Ratasmyllyntien yläosa on rakennettu ja alaosakin tekeillä, samoin ilmeisesti metrovarikko. 1970-luvun taloista on rakennettu Alakiventie 5, mutta kaatopaikan alue on yhä autio. Melkoisen nopeasti talot sinne lopulta nousivat, sillä niissä asuttiin jo vuoden 1977 puolella. Miettiköhän joku jossakin vielä, pitäisikö muillekin kertoa mitä maan alla piilee?

    Kesäkuu 1988
    Kesäkuu 1988

    Vuonna 1988 Myllypuro on valmis. Maailma on saanut värit, ja uudet 12 kerrostaloa ja päiväkoti elävät onnellisinta aikaansa: kymmenessä vuodessa pihat ovat vehreytyneet, ja painajainen on vasta kymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa.

    Metrolla on päässyt Myllypuroon ja Kontulaan kohta kaksi vuotta. Gauffinin tilan rakennukset on purettu ja pellot kokonaan urheilukenttinä. Ratasmyllyntie vie uuteen paikkaan nimeltä Itäkeskus.

    Ajantasaisia kuvia voi katsella Helsingin paikkatietopalvelussa, mutta se on hankala Java-sovellus.

    Alkuperäisiin ilmakuviin pääsee käsiksi Helsingin avoimen datan sivustolta. Sieltä sopii tutkia tarkemmin, tämän jutun kuvat ovat rajusti pienennettyjä. Myrkkykartat yhdistin lehdistä 678503 ja 678504. Aineisto: Helsingin kaupungin geotekninen osasto, alkuperäiset ilmakuvat Blom Kartta Oy (lisenssi).

    Ja onhan tuommoinen helppokäyttöinen katselusovellus, jota kirjoittamaan ryhtyessäni ennakoin, jo tehtykin.

    Lisäys: Ilmakuvia on siis saatavissa, mutta en ole oikein löytänyt hyvää lähdettä vanhoihin karttoihin. Karttoja löytyy sieltä täältä yksittäin. Maanmittauslaitoksellahan on avoin karttatietoaineisto, mutta olisiko jo tehty sellaisia esityksiä, että vanhan karttapohjan päälle saa näkyviin nykyiset tiet ja talot?

    Muokattu 1.5.2021: korvattu Googlen kartta Helsingin karttapalvelun ilmakuvalla.

  • Kadonnut majakka

    Kadonnut majakka

    Lapsen on hyvä aloittaa muumeihin tutustuminen viimeistään viisikymmenvuotiaana – eivät muumiromaanit tosin kovin paljon pienempien lasten juttu olekaan. Kirjastossa ne kuitenkin täytyy hakea lastenosastolta.

    Romaanin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) alkulehdille Tove Jansson on piirtänyt ilmakuvan majakkasaaresta, johon muumiperhe muuttaa syksyksi. Kuvassa annetaan jopa paikan koordinaatit: 60° 7’ 12” pohjoista leveyttä ja 25° 45’ 50” itäistä pituutta. Paikka on täällä. Siis avomerellä, yli neljän kilometrin päässä lähimmistä luodoista. Sattumoisin viiden ja puolen kilometrin päässä koillisessa sijaitsee Tove Janssonin kesäsaari. Ruotsinkielinen Wikipedia – paremmin kuin suomenkielinen – tietää tämän ja osaa myös kertoa, että merenpohjassa on tässä kohtaa kari kahdentoista metrin syvyydessä.

    Muumiperheen purjehdus saarelle kestää kaksi yötä. Oikein hitaasti matkaten tämän ajan voisi saada kulumaan, jos lähtee liikkeelle Porvoon sisäsaaristosta. Onko Muumilaakson esikuva jossakin Pellingissä tai Emäsalossa?

    Luin Muumipapan ja meren suomenkielisen vuoden 2008 painoksen, ja siinä siis oli mainittu piirros koordinaatteineen nimiölehteä vastapäätä. Uteliaisuuttani vilkaisin kirjastossa uudempaa ja kiiltävämpää painosta vuodelta 2010. Siitä piirros puuttui! Mitä on tapahtunut? Onko muumien majakkasaari haluttu jälkikäteen salata?

    Eikö saari olekaan Tove Janssonin mielikuvituksen tuotetta? Onko meressä tuolla paikalla todellisuudessa jotakin, jonka olemassaolo on myöhemmin katsottu parhaaksi kiistää?

    Söderskärin majakasta itäkaakkoon

    Olen itsekin katsellut tuota meren kohtaa etäältä lännestä, Söderskärin majakan tornista kahdenkymmenen kilometrin päästä. Kuva on syyskuulta 2012. Saarta, saati majakkaa, siellä ei näy, mutta kun annat katseesi kulkea kuvan keskeltä Kokkomaan ja Synnerstlandenin luotojen yli horisonttiin aivan kuvan vasempaan reunaan, etkös näekin juuri ja juuri pienen mustan pisteen? Onko se Mörkö, joka jäälautallaan kelluen etsii majakkasaarta, Muumipeikkoa ja lyhtyä?

    Tove Jansson poistui kesäkuussa 2001, päivälleen 12 vuotta sitten. Mutta ehkä hän ei poistunutkaan siinä mielessä kuin luulemme, vaan jatkaa oleskeluaan aavesaarella tai vedenalaisessa majakassa. Ehkä hänen rauhansa turvaamiseksi tieto paikan sijainnista on poistettu kirjan myöhemmistä painoksista.

    Vai kävikö niin, että Muumipappa ja meri -romaanissa oudolla tavalla henkiin herännyt saari ei lopulta rauhoittunutkaan, niin kuin kirjassa väitetään, vaan jatkoi kouristeluaan ja lopulta mureni ja vajosi majakkoineen ja muumeineen meren syvyyksiin? Ja tiedon pimittämisellä haluttaisiin rauhoittaa paikka meriarkeologeille ja kirjallisuudentutkijoille?

    Ensi vuoden elokussa Tove Jansson täyttää sata vuotta. Julkaistaanko silloin uutta tietoa tästä mysteeristä? Haluaisin kyllä selvitellä asiaa jo sitä ennen, mieluimmin itse paikalla käyden. En omista venettä, mutta  ystäviini kuuluu muuan väkivahva sammakkomies. Innostuisikohan hän lähtemään tutkimusretkelle?

    Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta
  • Uuteen aikaan

    Nyt väännetään kelloja viimeisen kerran. Koko maailmassa on tästä yöstä lähtien käytössä vain yksi aika, koordinoitu yleisaika eli UTC.

    UTC on tähänkin asti ollut kansainvälinen perusaika, jota kaikki tieto-, viestintä- ja liikennejärjestelmät käyttävät. Nyt se otetaan myös arkikäyttöön ja samalla luovutaan kansallisista ajoista.

    Tämä on johdonmukainen päätös sille kehitykselle, jossa vuorokausiajan mittaus on vähitellen irrotettu maapallon pyörimisliikkeestä ja sen aiheuttamasta pimeän ja valoisan ajan vuorottelusta. Hyviä, mutta lopulta riittämättömiä askelia tähän suuntaan on jo otettu. Esimerkiksi Kiinassa noudatetaan pääkaupungin aikaa koko valtakunnassa, johon pikkutarkasti ja vanhanaikaisesti laskien mahtuisi neljä aikavyöhykettä. Pikkuinen Nepal osoittaa reipasta itsenäisyyttä pitämällä oman aikansa neljännestunnin erossa Intian ajasta.

    Niin sanottu ”päivänvalonsäästöaika” (daylight saving time) eli ”kesäaika” on vihdoin todettu surkeaksi näpertelyksi. Koko yhteiskunnan vuorokausirytmin pakotettu siirto tunnilla kaksi kertaa vuodessa on aiheuttanut pelkkää harmia. Nyt myös monissa virallisissa piireissä on alettu vähitellen oivaltaa – niin kuin kansalaiset ovat aina ymmärtäneet – että töiden jälkeen saa enemmän valoisaa vapaa-aikaa, kun menee aikaisemmin töihin. Siihen ei – kas kummaa – tarvita ajanlaskun muutosta. Mahdolliset työaikojen vuodenaikaiset muutokset ovat työmarkkinoilla sovittavia asioita. Näin jälkikäteen voidaan vain ihmetellä, miten työmarkkinaosapuolet onnistuivat näin pitkään pakoilemaan vastuutaan.

    Kun me suomalaiset nyt aamunkoitteessa heräämme, kello on suurin piirtein viisi. Keskipäivä on kymmeneltä. Arjen koittaessa toisen pääsiäispäivän jälkeen meistä useimmat rientänevät töihin kuudeksi tai seitsemäksi, ja töistä päästään kahden, kolmen aikoihin. Aurinko laskee viiden maissa.

    Uudistuksesta sovittiin YK:ssa pitkänäperjantaina yhdeksännellä hetkellä (13 UTC).

  • Lynksit suohon

    Lynksit suohon

    Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

    Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

    Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

    Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

    Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

    Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

    Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

    Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

    Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

  • Donner Puhoksella

    Donner Puhoksella

    Jörn Donnerin elokuvassa Hellyys (1972) seikkailtiin itähelsinkiläisessä Puotinharjun ostokeskuksessa Puhoksessa (punaiset valokirjaimet tosiaan sanovat ”Ostokeskus”). Ympäröivän pellon avara maisema hätkäytti.

    Lähestytään ostolaa idästä
    Lähestytään ostolaa idästä

    Näille pelloille rakennettiin 1980-luvulla Itäkeskuksen ostohelvetti, jota sittemmin vielä pariin otteeseen laajennettiin. Kuvan etualan joutomaan puhkaisee nyt metroradan leikkaus.

    Jos joku moittii 1960-luvun lähiörakentamista siitä, että tehtiin valtavia kerrostaloja keskelle peltoa kauas toisistaan, hän on väärässä. Ainakin Itä-Helsingin lähiöt Puotinharju, Myllypuro, Kontula ja Vuosaari rakennettiin metsiin ja kallioille. Ympäröivät männiköt pehmensivät valkeiden kolossien ääriviivoja, suurten talojen väliin jätettiin kallioita, metsää ja hengitysilmaa.

    Vasta seuraavat vuosikymmenet toivat peltorakentamisen: ostohelvetti kaalipellolle, sen taakse viivasuoran kadun varteen yksitoikkoiset nelikerroksiset umpikorttelit.

    Olen itse kuvannut Puotinharjua täällä, ja tietenkin Esoteerinen maantiede on tehnyt aiheesta hienon jutun. Ostolasta on kirjoittanut myös Ostarin helmi. Niinpä seuraavassa vain lyhykäisiä huomioita.

    Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat
    Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat

    Ostola oli alun perin viuhkamainen. Keskuspihalla oli suihkulähde, liikkeet olivat kahdessa kerroksessa säteittäisten käytävien varrella.

    Valoisa näköalakahvila
    Valoisa näköalakahvila

    Toisen kerroksen kahvilasta oli avarat näkymät pellolle ja puistopihalle.

    Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi
    Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi

    Laajennuksessa piha suljettiin ympyräksi. Saumakohdassa näkyy pahaenteisen kahdeksankymmenlukulainen kaari. Kahvilan tilalla on Puotinkrouvi, joka taitaa olla ostolan nykyisistä liikkeistä pitkäikäisin. Näköalaikkunat on teipattu umpeen, yritteliäät vietnamilaiset myyvät 2,50 euron olutta päiväkaljalaisille.

    Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.
    Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.

    Ostolan vanhan osan käytävistä on tullut erikoinen periferia aivan Itäkeskuksen ostohelvetin kylkeen. Valtaväestö harjoittaa kulutususkoaan kivenheiton päässä, näillä hämärillä kujilla sijaitsevat liikkeet, yhdistykset ja yhteisöt palvelevat lähinnä muualta muuttaneita.

    Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä
    Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä

    Venäläisortodoksit rakennuttavat kirkkoa luterilaisen Matteuksenkirkon ja vanhassa ostolassa toimivan moskeijan väliin. Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää seudun ainoa sivistyslaitos, kirjasto.

    Kolossit kalliolla, kukkulalla
    Kolossit kalliolla, kukkulalla
    Siipisulkien ja käpälien jälkiä hangella
    Kolossin parvekkeelta voi seurata lähikalliolla jatkuvasti esitettävää luonnon näytelmää.
    Mies seisoo ympärilleen katsellen ostolan ulkokäytävän päässä
    Jotta otsikko yhtään vastaisi jutun sisältöä, tässä vielä Donner.

    Lopuksi suosittelen jyrkästi Simo ja Eeva Ristan valokuvia näistä maisemista vuoden 1970 paikkeilta.

  • Saaristohiihtoa

    Saaristohiihtoa

    Tässä taannoin kansanhiihtäjä teki ensimmäisen tiedusteluretkensä Vartiosaareen: hiihteli saaren poikki polkua pitkin ja kierteli etelärantoja Ramsinniemelle päin. Kaakon puolella näkyi olevan joukko kiinnostavan näköisiä pikkusaaria, ja niiden takana ainakin parin kilometrin päässä metsäinen Villinki peitti näkymän ulapalle. Kylmä itätuuli kuitenkin puhalteli vasten naamaa, ja mieli teki hakeutua takaisin sisimpien saarien suojaan.

    Viikkoa myöhemmin aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja oli lähes tyyntä. Tuhannet reippaat kansalaiset riensivät häikäisevän valkoisille merenjäille joko suksilla tai kävellen, heidän joukossaan myös kansanhiihtäjä. Oli aika suunnata suoraan keskelle maisemaa, joka oli jonkin verran tuttua vain mantereen niemenkärjistä ja vesibussin kyydistä katseltuna.

    Varovasti Villinginsalmen kautta, sulia vältellen

    Nälkä kasvaa syödessä, kansanhiihtäjän reitit venyvät yleensä aina suunnitellusta. Piti käydä katselemassa Villingin rantoja pohjoisen puolelta, mutta miksipä ei vilkaisisi, mitä Villinginsalmen takana on? Salmessa näköjään sula, mutta takana taas valkeaa jäälakeutta.

    Isosaari

    Villingin takana maisema väljenee. Lounaassa on sotilaiden Isosaari, mutta etelässä vain pienempiä saaria, kallioisia luotoja ja kareja. Kaikki luodot eivät edes onnistu pysymään meressä, jotkin niistä ovat nousseet leijumaan merenpinnan yläpuolelle!

    Matalakari on lähtenyt leijailemaan

    Villingin eteläreunalla jää muuttuu karkeaksi ja loppuu sitten yllättäen kokonaan. Kansanhiihtäjä haukkoo henkeään: onko tämmöistäkin olemassa! Valkea jääkansi katoaa, edessä on tummaa vettä, jonka pinnassa on ohut jääkerros. Kauempana vesi taitaa väreillä sulana. Etäämpänä idän puolella on muutamia isompia metsäisiä saaria: Eestiluoto, Kuiva-Hevonen, Hanskinen. Ja kun osaa katsoa oikeaan suuntaan, löytyy luotojen välistä Söderskärin majakka, joka on seitsemäntoista kilometrin päässä.

    Kyllä se siellä on, ruskea Söderskärin majakka

    Rantakallioiden päällä keikkuen pääsisi vielä jatkamaan, mutta kansanhiihtäjä katsoo parhaaksi kääntyä takaisin. Vastaantulijoiden kysymyksistä voi päätellä, että Villingin ympärihiihto on suosittu harrastus. Tänään se ei kuitenkaan onnistu.

    Jättäkää Prinsessa rauhaan huhtikuusta elokuuhun!

    Villinginsalmesta Kallahdenniemen kärjessä olevalle luodolle on neljän kilometrin viivasuora hiihto. Sitten vielä kaksi ja puoli kilometriä niemen itäpuolta kohti kahvilaa, perille sopivasti kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Viimeksi täällä kahviteltiinkin Håkan Schockin kanssa yli kaksi kuukautta sitten. Ulkona syöminen saa jäädä tällä kertaa vilustumisvaaran takia, joten korvapuusti ja kahvi nautitaan sisällä.

    Kahvilla linssit huurussa
  • Hiihtäen kesäparatiisiin

    Hiihtäen kesäparatiisiin

    Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

    Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

    Kivinokan nokan tervalepät

    Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

    Talven iloja Kuusiluodon rannassa

    Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

    Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

    Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

    Lopin taajama

    Täällä taitaa pesiä varisyhdyskunta harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

    Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

    Tämä on jo selvästi kevättalvea
  • Tunturien digitoiminen

    Tunturien digitoiminen

    Kansanretkeilijä matkusti Lappiin, Saariselälle, ensi kertaa kesällä 1979. Suomen ladun opastettu ryhmä käveli Kiilopäältä Suomulle, Luirojärvelle ja Muorravaarakalle samaan aikaan, kun sandinistit ottivat vallan Nicaraguassa ja ajoivat Somozan pakosalle.

    Toivon vielä löytäväni jostakin päiväkirjan, kartan tai muita muistiinpanoja, joista tarkka reitti selviäisi. Siihen asti on koetettava vertailla kuvien maisemia kansalaisen karttaan. Suurpiirteisen reitin muistan, kuten myös sen, että pettymyksekseni Sokosti ja Paratiisikuru jätettiin väliin, vaikka melkein vierestä kuljettiin.

    Syy Sokostille kiipeämättömyyteen selviää kuvasta. On laskeuduttu ylängöltä pilven sisältä kosteaan ja uskomattoman vehmaaseen Lumikuruun. Huipulta ei siis olisi näkynyt mitään. Sokosti on kansanretkeilijältä yhä tänä päivänä käymättä, mutta riittäneehän noita vanhuudenpäiviä.

    Kunnon skannerille on nyt syötetty kaksi rullallista Lapin-dioja. On vallan tavattoman mahtavaa, että vartin kävelyn päässä kirjastossa on kunnon digitointilaitteet ääntä ja kuvaa varten ja avulias henkilökunta.

    Digitoin Epson V750 -skannerilla käyttäen tarkkuutta 4800 pistettä tuumalla. Tämä tuottaa yli kahdenkymmenen megapikselin kuvan, jonka tiedostokoko pakkaamattomana tiffinä on 70 megatavua ja ylikin. Siis melkein nelinkertainen 50D:n raakakuvaan verrattuna. Siinä saa kiintolevy pyörähtää kerran jos toisenkin, ennen kuin oma kolmenkymmenen ja perheen viidenkymmenen vuoden tuotanto on muutettu numeroiksi. Kauhistuttaa ajatellakin moista datamäärää. Mainittu pistetarkkuus lienee liioittelua Agfa Silette Pronton erottelukykyä ajatellen, 3200 varmaan riittää. Yashican järjestelmäkameran kuvissa 4800 puolustanee paikkaansa.

    Hieno Digital ICE -roskientunnistusmenetelmä ei näköjään poista roskia, siispä en sitä jatkossa käytä. Työjärjestys tulee olemaan näillä näkymin seuraavanlainen: ennen digitointipaikalle lähtöä diat järjestetään, pyyhitään mikrokuituliinalla niin puhtaiksi kuin mahdollista ja pakataan pölyltä suojaan. Skannauskehikkoon aseteltaessa vielä puhalletaan (pumpulla) mahdolliset ilmasta tarttuneet roskat pois. Sitten digitoidaan ilman mitään ohjelmallisia korjauksia. Jäljelle jäänet pölyt retusoidaan, värit kirkastetaan ja valotus korjataan Aperturella. Aperture säilyttää kaikki muutokset metatietona, joten alkuperäinen kuva on aina tallessa, vaikkapa odottamassa uusia älykkäitä kuvankäsittelytekniikoita (tai kuvankäsittelijän taitojen parantumista).

    Mediakirjaston digitointityöasema
    Mediakirjaston digitointityöasema

    Tässä kuvat.

  • Syyskuu 1967

    Syyskuu 1967

    Vuonna 1967 julkaistiin hyvää musiikkia, mm. Ehdottoman vapaa ja Kersantti Pippuri. Persian shaahi kävi raivostuttamassa eurooppalaisia ja edisti siten osaltaan väkivaltaisen ääriliikkeen syntyä Keski-Euroopassa. Itäpuolella yriteltiin vähän vapaampia oloja, mutta tavoite saavutettiin vasta 22 vuotta myöhemmin. Pohjois-Vietnamin taivaalla nähtiin outoja helminauhoja.

  • Laulua laulun päälle

    Silloin tällöin nettijulkisuuteen pääsee livahtamaan mielenkiintoisia epävirallisia versioita tai miksauksia tunnetuista poppikappaleista. Usein kyse on yksittäisestä soitin- tai lauluosuudesta, joka on poimittu moniraitanauhalta. Joku, joka on päässyt kuulemaan alkuperäisiä studioäänitteitä, on onnistunut kopioimaan nauhoja itselleen, ja ennen pitkää äänitteet vuotavat julkisuuteen, yleensä Youtube-videon muodossa.

    Jo vuosia on tunnettu John Bonhamin rumpuraidat In Through the Out Door -levyn äänityksistä Polar-studiossa loppuvuonna 1978 (esimerkiksi Fool in the Rain). Lukuisista Beatlesin lauluista on kuultavissa erillisraitoja, esimerkiksi Something-kappaleen basso ja rummut. Pitkälle 1970-luvulle asti studionauhureissa oli 8 tai 16 ääniraitaa, ja päällekkäisäänityksiä tehtäessä soitinosuuksia usein yhdistettiin samalle raidalle. Yksittäisiä soittimia voi siis olla jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta saada erilleen.

    Liikkeellä olevien Beatles-raitojen suuri määrä lienee erittäin suosittujen karaokepelien ansiota. Näissähän pyritään vaimentamaan aina se alkuperäisen kappaleen osuus, jota pelaaja soittaa tai laulaa. Jotta tämä olisi mahdollista, on pelejä tehtäessä alkuperäiset moniraitaäänitteet kaivettu esiin ja eroteltu niistä kaikki mitä eroteltavissa on. En tiedä, onko ääniraitoja mahdollista kaivaa esiin pelitallenteelta vai ovatko vuodot peräisin studiosta.

    Lopetin Abba-aiheisten nettifoorumien aktiivisen seuraamisen pari vuotta sitten, sillä niissä mitäänsanomattoman fanihömpän ja asiallisen musiikkikirjoittelun suhde on noin 98:2. Niinpä tulin tietoiseksi uudesta Abba-äänitevuodosta hieman jälkikäteen, mutten onneksi liian myöhään. Loppuvuodesta 2012 nimittäin livahti julkisuuteen parikymmentä Abban kappaletta, joissa lauluosuudet on nostettu pintaan ja soittimia vaimennettu. Ne ovat samoja äänityksiä, joista kappaleiden viralliset julkaisut on tehty, mutta joissakin tapauksissa sisältävät säkeistöjä ja introja, jotka on leikattu pois julkaistusta versiosta.

    Nämä raa’at ja nopeasti kyhätyt miksaukset on ilmeisesti tehty Mamma Mia! -musikaalin tarpeisiin, sillä kappaleet ovat juuri niitä, jotka musikaalissa kuullaan. Ehkä niiden tarkoitus on auttaa lauluosuuksien harjoittelemisessa. Tosin kappaleista on tiettävästi tehty myös täydet transkriptiot, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Uskottavan selityksen äänitteiden alkuperästä esittää johtava Abba-fanaatikko Ian Cole blogissaan.

    Mitä näistä miksauksista sitten paljastuu? Ainakin Dancing Queenin kuuleminen olisi auttanut transkriptiossa, jonka tein graduani varten. Laulustemmoja pystyy seuraamaan helpommin. Lopussa kuuluu Björnin laulama ääni, joka on jätetty virallisesta versiosta pois. Kuuluisa puuttuva säkeistö kuullaan, mutta se onkin todellisuudessa ensimmäinen säkeistö! Myös I Do, I Do, I Do, I Do, I Do sisältää ylimääräisen säkeistön.

    Lauluäänien määrä lienee suurimmillaan Voulez-Vous-levyn kappaleissa, jotka on äänitetty 1978 ja 1979. Kuorojen massiivisuus on suorastaan häkellyttävä. Voidaan oikeastaan puhua kahden tai useamman itsessään moniäänisen linjan kontrapunktista. Vaikka laulut on nostettu pintaan, se ei välttämättä tee yksittäisten stemmojen selville saamista helpoksi. Tässä vaiheessa Polar-studiossa oli käytössä 24 raitaa.

    Joukossa on myös kappaleita, jotka eivät sisällä kummempia yllätyksiä.

    Linkit äänitteisiin löytyvät tästä keskustelusta. Kappaleita ei löydä hakemalla Youtubesta, sillä linkit ovat yksityisiä. Tahallani en julkaise suoria linkkejä tässä, sillä en halua helpottaa levy-yhtiön tekijänoikeusrobottien myyräntyötä. Jos asiasta kovasti kiinnostunut haluaa ottaa äänitteet itselleen talteen, hakemalla löytyy keinoja.