Tekijä: Matti Sunell

  • Lumikenkärämmintää

    Lumikenkärämmintää

    Tämä juttu ei ansaitse omaa järjestysnumeroa Sipoonkorpi-sarjassa, sillä päivän retkeilytapahtuma jäi pikku pyrähdykseksi ja meni pikemmin urheilun puolelle.

    Tarkoitus oli pyöräillä vakiintuneeseen lähtöpaikkaan Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalle ja tehdä lenkki lumikenkäillen. Sydäntalven lumikenkäilyt jäivät lyhyiden päivien ja hankalamman lähestymisen (lue: kansanretkeilijän laiskuuden) ansiosta tänä vuonna tekemättä. Mutta nyt saattoi olettaa teiden olevan enimmäkseen sulia ja  maastossa kuitenkin vallitsevan kutakuinkin talven. Kun viime päivinä ei ole enää ollut kunnon yöpakkasiakaan, olisi hyvä tilaisuus testata lumikengän kantavuutta vanhassa, karkearakeisessa ja sohjomaisessa lumessa.

    Kansanretkeilijän ulkovaraston katossa on roikkunut vuosikausia käyttämättömänä pari muovisia lumikenkiä. Ne ovat ranskalaista tekoa ja merkiltään TSL. Olisivatkohan ne maksaneet 1997 peräti yli 700 markkaa? On niillä joskus kävelty Jyykeän vuorten alarinteillä, mutta sitten ne ovat vähitellen jääneet unhoon, kun kansanhiihto on aina ollut mieluisin talviliikuntatapa.

    Minkäänlaista aavistusta ei ollut siitä, kuinka sujuvaa lumikengin liikkuminen lopputalven lumessa olisi. Siksi piti valita sellainen lähtöpaikka, josta pystyy tilanteen mukaan tekemään lyhyen tai pitkän lenkin ja pakenemaan tarvittaessa poluille.

    Aamulla makuuhuoneen verhojen takaa paljastuikin luminen ja pilvinen maisema: uutta lunta oli tullut monta senttiä. Se siitä pyöräilystä sitten. Mutta puolilta päivin taivas oli kirkastunut ja räystäät tippuivat iloisesti rytisten. Pikainen käynti pihaportilla paljasti, että teiltä oli lumi jo häipynyt.

    Kansanretkeilijää huolestutti myös lain koura. Rikoslaissahan sanotaan:

    Joka kirkkaita kevättalven päiviä tuhlaten istuu sisällä sähköaivon kalvakkaa ruutua heikentyvin silmin tuijottaen ja toistuvista kehotuksista,  varoituksista ja omantunnonpistoksista piittaamatta ja ilman hyväksyttävää ja toteennäytettävää syytä kieltäytyy raikkaaseen ulkoilmaan lähtemästä, tuomittakoon ulkoilurikkomuksesta kuristushuoneeseen enintään kuukaudeksi, mikä rangaistus vuoden valoisimpana aikana kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen välillä toimeenpantakoon, tai vetämään sakkoa Helsinki–Islamabad-lentolipun hintaa vastaava määrä.

    Tällaiseen rangaistukseen ei missään tapauksessa olisi varaa. Ja eikös tuolla jo Suovon agentti sinisessä kuoritakissaan vilahtanut naapurin nurkan taakse! Kyllä nyt täytyi kaivaa ajopeli varastosta, harjata lämpimän veden kanssa sen itsenäisyyspäivästä lähtien jäässä olleet vaihteet ja jarrut suliksi, sitoa lumikengät repun päälle ja polkaista matkaan.

    Matkalla paljastui muun muassa seuraavia seikkoja: Helsingin puoleiset kansanhiihtoladut oli ajettu tänä aamuna lumisateen jälkeen, ja kansanhiihtäjiä oli Mustavuoren lähtöpaikalla mukava joukko. Hyvä, latuosasto! Sen onnistuu pitää hiihtäjien puolta, vaikka rakennusvirasto yrittää sinnikkäästi sabotoida. Mellunmäen–Hakunilan yhdyslatu oli sen sijaan melkein ummessa, mutta kyllä sitäkin yksi reipas hiihtäjä veteli.

    Tiet olivat sulat lukuun ottamatta varjoista Kalkkiuunintien pätkää, missä vallitsi talvi. Luontopolulla lienee koko talven riittänyt kävelijöitä, sillä pohja oli kovaksi tallattu.

    Tästä on lumimies mennyt

    Sitten oli totuuden hetki. Piti kiristää lumikenkien hihnat kumisaappaiden päälle ja astua polulta sivuun. Muutama arka askel, koko ajan varautuneena humahtamaan hangen pohjalle. Mutta luottamus kasvoi pian, sillä kengillä pysyi sentään melko hyvin pinnalla. Heti tuli selväksi, että parhaiten pääsee etenemään kantapäät vapaina: kantojen kiinni ollessa lumikengän perä heitti koko ajan lunta pohkeille ja saappaanvarteen.

    Mutta raskasta kulku oli silti: ei tulisi kovin pitkää kävelyä. Kumisaapas osoittautui vääräksi valinnaksi, sillä se nuljahteli ikävästi, kun lumikenkä välillä upposi vinosti hankeen. Oikea ratkaisu on tukeva retkikenkä ja säärystin. Osittain korppuinen ja osittain pehmeä hanki oli myös hankala: välillä pysyi pinnalla ja toisinaan humahteli enemmän. Keskitalven pakkaslumi on varmasti ihan eri asia.

    Tuli lyhyt pyörähdys, puolitoista kilometriä ja runsaat puoli tuntia. Ja hiki. Sitten pilvistyi ja alkoi tulla lunta ja vilu.

    Roskat on hätäisesti peitetty tomusokerilla

    Mutta harvemmin on tullut metsässä liikuttua näihin aikoihin, hankikannon loputtua ja ennen maan paljastumista. Nyt oli vielä puissa sokerikuorrutus öisen lumisateen ansiosta.

  • Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

    Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

    Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.

    Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.

    Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.

    Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.

    Kohti Hindsbyn peltoja

    Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.

    Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.

    Hiihdetään aivan sutena

    Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.

    Byabäcken ja korven sisäänkäynti

    Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.

    Lumiset laitumet

    Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.

    Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.

    Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.

    Helikopterien muisto

    Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.

    Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset  jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.

    Mystisiä jälkiä maailmoiden rajapinnassa

    Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.

    Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.

    Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.

    Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?

    Liikkeellä on taas koko Suomen kansa
  • Umpihankihiihto 2012

    Umpihankihiihto 2012

    Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.

    Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.

    Latu on aukeilla lähes ummessa

    Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.

    Kylkiäiselle on hieman matkaa

    Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.

    Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.

    Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.

    Iso Syvälampi

    Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.

    Pyllynkaraisukoppi
    Kainuulainen kieroonkasvanut jättiläishonka

    Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.

    Tästäkö muka pitäisi jatkaa?

    Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.

    Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.

    Umpihanki kutsuu perhettä talvisin

    Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.

    Kummanko nyt valitsisi?

    Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.

    Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.

    Haukilammen kääntöpaikka ja hyvin säilyneet opasteet

    Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?

    En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.

    Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.

    Kuin kotiin tulisi

    Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan  jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.

    Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.

    Lisää kuvia.

  • Kajaani 23.2.2007

    Talvi 2007 näyttää olleen Kajaanissakin vähäluminen.

    Kuvan koulussa ja tässä lähimmässä siivessä aloitin koulutieni. Tässä rakennuksessa, erinimisissä kouluissa, olen viettänyt yhteensä seitsemän vuotta. Ensimmäinen luokkani oli suunnilleen vasemmalla olevien männynrunkojen välistä näkyvässä kohdassa. Ilmassa kummittelevat muistot ovat saaneet aikaan kuvan unenomaisen hohteen.

  • Kansanhiihto 1972

    Kansanhiihto 1972

    Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.

    Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkin syksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.

    Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.

    Latu menneisyyteen
    Yhä syvemmälle

    Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.

    Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.

    Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.

    Latuviittoja menneiltä ajoilta

    Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.

    Entinen ja uusi aukko

    Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.

    Enää 23 kilometriä Kivimäkeen

    Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.

    Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.

    Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!

    Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.

    Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.

    Seuraa keltaisia merkkejä

    Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.

  • Kansanhiihto 2012

    Kansanhiihto 2012

    Teatterimies Juha Hurme kysyi taannoin radion Kultakuumeen kolumnissaan: ”Onko vapaa hiihtotyyli miljöörikos, koska se vaatii onnistuakseen vähintäin nelimetrisen ja usein käytännössä leveämmän kaistan raivaamisen metsään, kun sukupuuttoon kuollut perinteinen hiihto taasen perustui puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtivaan latuun?” Jutun pääaiheena oli taide, mutta hiihto on niin tärkeä asia, että se sopii hyvin ottaa esiin monenlaisissa asiayhteyksissä. Hurme on viisas mies, suosittelen jyrkästi kaikille hänen radiojuttujensa kuuntelemista.

    Niin sanottu vapaa hiihtotyyli on osoittautumassa rikokseksi tai ainakin avunannoksi rikokseen. Tiedä sitten, onko kyseessä miljöörikos, ehkä ennemminkin kulttuuririkos, mikäli laki sellaista tuntee.

    Mutta ensin täytyy asettaa oikeaan yhteyteen käsite ”vapaa hiihtotyyli”. Sehän tarkoittaa suomeksi luisteluhiihtoa, jota on iät ajat harrastettu keväisillä hangilla ja järvenjäillä. Sillä hiihtäjä saavuttaa huiman vauhdin, ja aurinkoisella järvenselällä myötätuulessa voi päästä suorastaan hurmioituneeseen lentoonlähdön tunnelmaan. ”Vapaa” tulee kilpailusta: kun hiihtäjä saa vapaasti valita nopeimman hiihtotavan, hän valitsee luistelutyylin, aivan niin kuin vapaauinti tarkoittaa käytännössä kroolausta – en ainakaan muista nähneeni kenenkään käyttävän rinta- tai koirauintia vapaauintikilpailussa.

    Parissa vuosikymmenessä luisteluhiihto hivuttautui laduille: kilpahiihtäjät aloittivat, sitten seurasivat perässä aktiiviset kuntohiihtäjät ja lopulta myös suuri joukko kansanhiihtäjiä. Kun luistelijat rikkoivat ladun, piti ruveta rakentamaan leveämpiä väyliä, joihin mahtuu luistelukaista ja tavallinen latu vierekkäin.

    Pian kaupunkien liikuntavirastot keskittivät toimeliaisuutensa leveiden, luisteltavien latujen rakentamiseen. Hankittiin isoja latukoneita, jotka tarvitsevat käytännössä autolla ajettavan pohjan toimiakseen kunnolla ja säilyäkseen ehjinä. Jos rahaa piti joskus säästää, säästettin sitten vaikka vanhoista kansanhiihtoladuista ennemmin kuin valaistuista luistelu-urista tai sisäurheiluhalleista.

    Ja niin tapahtui hiihtokulttuuririkos: vanhat, kapeat, mielenkiintoiset kansanhiihtoladut hylättiin. Ne eivät sopineet tehokkuutta, suorittamista ja kilpailua ihannoivaan nykyaikaan. Ei enää pitkiä, rauhallisia, laturetkimäisiä reittejä, joilla saattoi joskus jopa saada lunta niskaansa kuusen oksalta, vaan metsäautoteille jyrättyjä teholatuja, joilla ei ole kunnon mäkiä eikä mutkia ja joihin kyllästyy muutaman lenkin jälkeen.

    Suomen kilpahiihdon romahduksen siemenet kylvettiin jo 1980-luvun lopulla, kun reippautta ja seikkailuhenkisyyttä suosivista kansanhiihtoladuista alettiin luopua.

    Luisteluhiihto ei ehkä ole miljöörikos silloin, kun se keskittää hiihtäjävirrat metsäautoteille ja muille jo olemassa oleville maiseman haavoille. Silloin se on, kun mäntykankaalle ja kuusikkorinteeseen raivataan linjoja, joita ei äkkinäinen erota pujottelurinteistä.

    Vain kalpea haamu on jäljellä Kylmän lenkistä

    Nyt se tunnustetaan jo virallisestikin: Kylmän latua ei enää ole. Yhdyslatu seuraa mukavasti viivasuoraa tienvartta parin kilometrin matkan.

    Tästä se muinoin erkani. Nyt olisi umpihankihiihtoa tarjolla. Laajankankaan ladulla sen sijaan mahtuisivat ralliautot ohittelemaan toisiaan.

    Parempien ihmisten kulkutie

    Mielenkiintoiset reitit on varattu moottorivoimalla liikkuville.

    Vimpelinvaaran hiihtomaja

    Ennen vanhaan ihmisillä oli aikaa pitää sunnuntain hiihtoretkellään taukoa ja istahtaa hiihtomajan penkille. Oli myös varaa mehun juontiin, joskus ehkä jopa munkkeihin.

    Kajaanin latukartta

    Tämäkö on reippaiden ihmisten kaupungin latuverkko? Tästä on Kylmän lenkki unohdettu pyyhkiä, mutta onkohan tuo Kirkkoahon–Saarijärven latu olemassa? Tässä eivät muuten näy Vimpelinvaaran kilpaladut. Suosittelenkin niitä kaikille, jotka haluavat kokeilla vähän mielenkiintoisempia reittejä. Ne ovat tosin maantien levyisiä, mutta mäkiä ja mutkia on ihan eri tavalla kuin virallisilla kansanladuilla.

    Virallisesta käytöstä poistettua valaistua latua

    Minkähän takia tämä Kettukallion tienoon kulma on jätetty pois valaistusta ladusta? Tehokkuussyistäkö? Latukartan mukaan lenkin pituus on nykyään enää neljä kilometriä.

    Lunta laatikkoon

    Kansanhiihtovihkojen laatikoita on vielä jäljellä. Paikka on niille juuri oikea, pujottelumäen nousun huipulla. Telineessä lienee joskus ollut useampikin laatikko. Jäljelläolevista pyöreässä Linna-pöntössä oli vihko ja siinä aivan tuoreita merkintöjä. Tämä toinen sisälsi vain lunta. Tarkoittavatkohan maalatut päivämäärät niitä päiviä, jolloin vihkot on hiihtokauden loputtua kerätty talteen?

    Voisinkohan mennä jostakin kaupungin virastosta pyytämään nähtäväksi vanhoja kansanhiihtovihkoja 1970-luvulta ja etsiä niistä omia merkintöjäni?

    Vimpelinvaaralta huvikelkkailijat on onneksi pidetty poissa, mutta heti radan takana niitä liikkuu. Niille on yhteiskunnan varoilla tehty reittejä, jopa vanhojen latureittien päälle! Varokoot itse, kun kansanhiihtäjät nousevat kapinaan.

    Kieronmäen latu on sulan maan aikaan metsätie. Mikä tasaisuus, mikä suoruus, mikä tylsyys!

    Mustalle!

    Mustan ladun loppuosaa on viime vuosinakin ainakin satunnaisesti pidetty yllä lopputalvesta. Kuvaajan selän takana jatkuu avoimena polkumaisena linjana ladun alkuosa. Mitenkähän hyvin sitä pystyisi seuraamaan? Entä olisikohan vanhoista Haukilammen ja Kivimäen reiteistä mitään jälkiä maastossa? Kansanhiihtäjä päätti tutkia asiaa, ja siitä seurasi hätkähdyttävä jännityskertomus.

  • Kansanhiihtoa suksitta

    Kansanhiihtoa suksitta

    Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.

    Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.

    Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.

  • Talvenkiistäjät

    Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

    On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

    Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

    Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

    Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

    Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

    Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

  • Lappeenranta 23.1.2007

    Olen näköjään käynyt Lappeenrannassa satunnaisissa työtehtävissä ainakin viisi vuotta. Harjoitusten jälkeen on aikaa kävellä kaupungilla ja katsella rauhassa ympärilleen. Linnoitus on suosikkikävelypaikkani, siellä on myös hyvä kahvila.

    Saimaa on niin hyvässä jäässä, että jäällä kävellään, mutta lunta on vain pintavalkaisun verran. Pakkasta lienee kohtalaisesti, niin että Kaukaan piiput luovat kunnon valkoisia poutapilviä.