Tekijä: Matti Sunell
-
Mustikkapaikka
Jos tulet meille kylään, näytän sinulle Itä-Helsingin parhaan mustikkapaikan. Täällä en aio ruveta siitä huutelemaan. Mutta omasta puolestani asia voi jäädä ensi kesäänkin. Tänään polvi kipeni kyykkimisestä eikä selkä enää jaksanut kumarrella. Sitä paitsi pakastin alkaa olla täynnä, ja tilaa on jätettävä muillekin (sivu)antimille.
Voi siitä paikasta silti jotakin kertoa. Helsingin itäpuolen rannikkoseutu on maastonmuodostukseltaan sellaista, että pohjois–eteläsuunnassa kulkee muinaisia merenlahtia, jotka nyt ovat peltoja, ja niiden välissä on korkeita kallioisia ja metsäisiä harjanteita. Sellaisen mäen huipulla, kalliojyrkänteiden välissä ja kalliohyllyillä, on suojaisia ja reheviä notkoja täynnä mustikoita. Sinne tuskin hallakaan yltää. Ovat nämä paikat kyllä monen muunkin tiedossa ja elokuun ensimmäisellä viikolla jo varsin tiheään kammatut. Mutta nytpä tiedän tarkalleen, minne ryntään ensi heinäkuun 20. päivänä kello kuusi aamulla, jos en satu silloin vielä olemaan kansanretkellä.
Viihdyn nykyisin metsässä erittäin hyvin. Nuorempana olin kärsimätön enkä juuri malttanut marjastaa. Juoksin vain kuntoilumielessä metsien läpi henkihieverissä. Metsässä tila on joustava käsite. Marjastaessa se pienenee muutaman neliömetrin kokoiseksi kotoisaksi huoneeksi, kulkiessa taas laajenee, korkeilla paikoilla ja aukeiden laidoilla lähes äärettömäksi. Tarkkaa sijaintia ei tarvitse tietää, riittää kun kävelee suunnilleen oikeaan suuntaan.
Ympäristöä tulee havainnoitua kaikilla aisteilla, varsinkin jos konttaa mättäiden välissä. Poimijan oma aika irtoaa atomikellon ajasta. Ajatus on vapaa. Voi ajatella perätysten tai lomittain K2:n pullonkaulaa, triphopia ja Scarlett Johanssonia.
Joitakin vuosia sitten luovuin poimurin käytöstä mustikanpoiminnassa – puolukoita vetelen poimurilla, totta kai. Marjoista tahtoi tulla roskaisia ja ne litistyivät poimurin piikkien väliin. Tämän vuoden sadostakin suurimman osan ehdin kerätä käsin. Mutta tänään, kevyen sateen kastelemassa varvikossa, päätin kuitenkin kokeilla poimuria.
Ja kyllähän se nopeuttaa puuhaa, ainakin kaksin- ellei kolminkertaisesti. Täytyy vain osata oikea tekniikka. Poimurilla ei saa huitoa kuin haravalla. Varpuja ei saa päästää puristumaan liian tiiviiksi kimpuiksi, vaan ne pitää levittää toisella kädellä tasaisiksi viuhkoiksi. Niihin poimurin piikit tarttuvat koko leveydeltään ja napsauttavat mustikat helposti irti. Kokonaista mätästä ei voi tyhjentää yhdellä kauhaisulla, vaan useammalla tarkalla, pienemmällä liikkeellä. Marjojen pitää irrota kevyellä ranteen taivutuksella. Jos poimuria pitää kiskoa käsivarsivoimin, on tekniikka väärä.
-
Tyttöjen elokuvia
Ensimmäisten kesätauon jälkeisten elokuvailtojen ohjelma paljastaa, että olenkin aikamoinen lälläri.
Ensimmäisenä tiistaina olisi ollut tarjolla vielä Truffaut’ta, mutta periaatteideni vastaisesti totesin, ettei makeaa mahan täydeltä.
Avausillan yleisömenestys Orionissa oli kova: sali oli käytännöllisesti katsoen täynnä. Osasin ounastella otsikon mukaista katsojakoostumusta, enkä erehtynyt: ensimmäisen näytöksen yleisöstä huomattava osa näytti olevan 15–30-vuotiaita naisia. Se ei ole epämiellyttävä asia.
The Virgin Suicides (suomeksi Virgin Suicides) melkein vastasi odotuksia. Kun en etukäteen mitään tiennyt, odotin tosin enemmän Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (1975) tyylistä mysteeriä.
Manhattan on suosikkielokuvani, vaikkei se olekaan maailman eikä edes Allenin paras. Katsojan kuuluu liikuttua jo alkukuvien aikana, kun Rhapsody in Blue huipentuu ilotulitukseen ja rakettien väläykset osuvat yhteen lautasten iskujen kanssa juuri niin täydellisesti, ettei se tunnu lainkaan keinotekoiselta.
Suosittelen molempia sarjoja. Sofia Coppolan kaikki elokuvat ehtii vielä nähdä, eikä niitä ole onneksi vielä kovin paljon.
-
Helsinki, kuva 1
Olen pyörinyt Helsingissä jo muutaman vuoden. Hiljattain olen yrittänyt ryhdistäytyä pokkarinäppäilijänä ja koettanut muistaa kuljettaa pikkukameraa (nykyään Canon Powershot A480) takin tai repun taskussa. Räpsin kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tahtovat jokapäiväisyydessään mennä toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos, mutta joita kannattaisi ehkä joskus pysähtyä tarkastelemaan. Ison kameran kanssa aivan asioikseen taidekuvaamaan näitä ei oikein viitsi lähteä.
Siltä varalta, että tätä blogia sattuisi lukemaan joku Helsingissä joskus käynyt, laitan tällaisia pikkukuvia detaljeista, joiden sijaintia tai nimeä voi miettiä tekemisen puutteen yllättäessä.
-
Hesarin metarunoutta
Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:
Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.
-
Alhaista!
Katsokaa nyt, mitä ne ovat menneet tekemään!
Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.
Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.
Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?
Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.
Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.
Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.
