Celestansoittaja kävi ennen konserttia kiertämässä lammen ja kuvasi työhuoneensa ulkoa.
Gimpin 2.6-versio ei saa auki 50D:n raakakuvia, mutta osaa avata niistä Adoben työkalulla muunnetut DNG-tiedostot. Uusi Gimp sisältää UFRaw Photo Loader -lisäosan, jolla voi tehdä kuvalle säätöjä ennen kuvan varsinaista avaamista Gimpissä. Saas nähdä olisiko tästä pysyvämmäksi työkaluksi. Tai saisivatko viiskymppiselle suoran tuen seuraavien neljän viikon kuluessa?
Tämmöinen isoja tasaisia pintoja sisältävä kuva näyttää JPEGiksi tallennettuna siltä, kuin siinä olisi pysty- ja vaakasuoria kankaan kuituja – varsinkin ulkoisessa 19 tuuman ViewSonic-töllöttimessä, ei niinkään MacBook Pron omassa ruudussa. Ja sitä pahemmin, mitä enemmän unsharp maskia tuli Gimpissä käytettyä. Digikuvauksen ilmaisuus: pitää varmaan seuraavaksi hankkia tuhannen euron töllötin, että pystyy kunnolla käsittelemään kuvia.
Ja Gimp hävittää exif-tiedoista alkuperäisen kameran tallentaman kuvausajan. Löytyisiköhän jostakin asetus, ettei se tekisi niin.
Lappeenrannan linnoituksessa vallitsi tänään luja aurinkotuuli, joka viskeli vaahteranlehtiä päin kulkijaa.
50D:n raakakuvan koko on keskimäärin 20 megatavua. Odoteltaessa, että Applen ohjelmiin tulee tuki 50D:lle, työnkulku on esimerkiksi seuraava:
Kuvat kamerasta EOS Utilitylla. Muunto DNG-muotoon Adobe DNG Converterilla. Käsittely toistaiseksi iPhotolla (tässä vain hieman tummien alueiden aukaisua ja puhkipalamisen lieventämistä sekä pieni värikorostus). Tallennus JPEGiksi ja Totuuteen.
DNG-tiedosto on hieman pienempi kuin CR2-tiedosto. Ei kai se vaan hukkaa tietoa?
Kuvasin 2/3 aukon alivalotuksella. Näin ensi alkuun vaikuttaa siltä, että tummien alueiden jälkikäteinen valottaminen tuottaa miellyttävämpää jälkeä kuin vaaleiden himmentäminen.
Harrastin tänään työmatkalla yhden käden näppäilyä, sekä muuten vain että erästä toista aihetta varten, josta myöhemmin. Canon Powershot A70 osoitti yllättävää omintakeista luovuutta. Sillä on joskus tapana tuhota kuva häiriöllä, josta esimerkkinä tämä kuva, jota yritin hätäisesti korjailla Gimpillä ja jonka ehdoin tahdoin törkeästi julkaisin. Tänään kamera päätti tehdä taidekuvia puolestani.
Kamera oli viitisen minuuttia päällä, kun odottelin kotiin vievää säkkiä (joka oli myöhässä) ottaakseni kuvan, jolla voisi neuvoa vieraille, mistä laiturista ja minkänumeroinen säkki tuo matkustajan tänne MItäkeskuksen metroasemalta. Ajattelin ottaa puolitaiteellisen kuvan alivalotuksella vastavaloon, mutta kamera pani paremmaksi. Kuva näkyi tällaisena kameran LSD-ruudussa, ja sellaisena se myös tallentui muistikortille. En käsitellyt kuvaa mitenkään, pienensin vain Totuudessa käyttämääni vakiokokoon (pitkän sivun pituus 666 pikseliä, jpeg-pakkaus 80 prosenttia).
Lähes päivittäin kävelen 1,43 kilometrin matkan Kontulan kirkonkylälle, missä nousen metrojunaan matkustaakseni Helsinkiin ja vieläkin kaukaisemmille työmaille. Iltaisin kävelen saman matkan kotia päin, paitsi jos metromatkaan tulee pakollinen junanvaihto ja vaihtoasemalta sattuu lähtemään sopivasti säkki (pussi), jolla pääsen lähes kotiovelle.
Kävelyreittini ylittää kallioisen, valoisan ja karun mäen, jonka nimi jostakin syystä on Mustikkamäki. Mäen lounaispuolinen maasto lienee nimeltään Mustikkasuo, sillä sen halki kulkee Mustikkasuontie. Idässä mäkeä reunustaa Humikkalantie ja pohjoisessa Ritvalantie ja Kontulan urheilukenttä.
Mäkeä ympäröivät pientaloalueet, joten sieltä on hyvä näköala joka suuntaan. Etelässä näkyy Vuosaaren öykkärimäinen tornitalo ja pimeällä kajastavat uuden sataman valot, idässä Mellunmäen Naulakallio, luoteessa Kontulan kerrostalot ja kaakossa Mitäkeskuksen maamerkki. Olen käsitellyt joitakin näistä paikoista aikaisemmin jutussa Kotikulmien korkeat paikat.
Maamerkki joulun allaAlkutalven valoa
Mustikkasuontien ja Mustikkarinteen puolella on sallittu rakentaa omakotitaloja tolkuttoman korkealle mäen rinteeseen. Näiden talojen ulkovalot häiritsevät ikävästi, kun kulkija haluaisi illalla kotiin palatessaan kävellä palan matkaa tähtien, kuun ja lentokoneiden laskeutumisvalonheittimien valossa. Valosaaste on sielunvihollisen töitä.
Mäen yläosa on karua kalliota, mutta kasvillisuus on ihmeen monipuolinen ja muuttuu mielenkiintoisella tavalla vuoden kiertoessa. En juuri tunne kasvistoa, mutta ainakin isomaksaruoho ja keltamaksaruoho herättävät huomiota, samoin erilaisten heinien monipuolinen kirjo. Asettuisipa apolloperhonen mäellemme! Jonakin taannoisena kesänä oli laajat alueet maksaruohoa revitty juurineen pois, ja paikalla paistoi tuore paljastunut kallio. Joku oli anastanut kasvit ehkä myydäkseen ne pihojen koristeeksi. Vihdoin tänä kesänä luonto näyttää korjanneen vahingon.
Keltamaksaruoho, heinäkuuHeinät, heinäkuuIsomaksaruoho ja muita kukkia, elokuuSieni, elokuu
Pohjois- ja itärinne ovat tuoreempia ja niillä kasvaa kunnon metsää. Pohjoisreunalla on tiheitä kielokasvustoja ja idässä on sitä mustikkaakin.
Mäen korkeimmalla kohdalla kasvaa käkkyrämäntyjä ja katajia. Kuiva kesä (olisiko ollut 2003) otti hengen monilta männyiltä, ja sittemmin useimmat kuivuneet puut on kaadettu. Kovat tuulet ovat myös rojauttaneet nurin heikentyneitä ja ohueen maahan vaivoin kiinnittyneitä puita.
Kevään ensimmäiset västäräkit ja kivitaskut näen yleensä näillä lämpimillä kallioilla. Peippo ja rastaat mekastavat metsäisillä reunoilla alkukesästä. Palokärki on käynyt koputtelemassa kuivia mäntyjä, ja haukatkin sujahtelevat silloin tällöin.
Päiväperhosista näkee sinisiipiä ja pikkukultasiipeä.
Mäellä asuu vakituinen rusakkopopulaatio. Iltahämärissä ja pimeällä voi todeta, että silmän liike-erotuskyky toimii parhaiten sivussa katseen linjasta: näkökentän reunalla vipeltää aina rusakko tai kolme.
Mustikkamäellä, niin kuin niin monella muulla Helsingin ympäristön mäellä, on ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitteita: juoksuhautoja, tykkipattereita ja kallion sisään louhittuja luolia. Elokuvassa Täältä tullaan elämä (1980), jota kuvattiin paljon Kontulassa, päähenkilöllä on tämmöisessä luolassa piilopaikka, jonne hän vetäytyy rummuttamaan. En ole tunnistanut elokuvan paikkaa Mustikkamäeksi, ja onhan näitä luolia muuallakin ympäri Kontulaa.
Luolan suuLuolan sisältöä
Kuvataiteilija Jussi Kivi on yhdessä teoksessaan tutkinut Mustikkamäen luolaa. En ollut tajunnut, miten isoja saleja maan alla onkaan, ennen kuin näin teoksen Kiasmassa.
Humikkalantien alittavan kävelytien leikkaukseen on talvisin muodostunut jäätä, jossa on voinut harjoitella jääkiipeilyä. Myös ylempänä itärinteen kallioportaassa on joskus ollut pari-kolmemetrisiä jääbouldereita.
Itäreunan sammalkallioMustikkamäen mustikka
Kesäiltoina vetäytyy levoton katunuoriso Kontulan kuumasta betoniviidakosta korkeammille maille räkkää pakoon. Siitä jää muistoksi kallion huipulle tummanruskeaa mineraalimursketta, joka ei ole hyväksi paljaille jaloille eikä maastopyörän renkaille. Uudenvuodenaattona pettää monien muuten asiallisten aikuistenkin arvostelukyky pahan kerran, kun he raahaavat tykistökeskityksessä käytettävät pahvipatteristot näköalapaikalle ja antavat paukkua. Ja jättävät räjähteiden kuoret maastoon. Siellä ne muistuttavat juhlinnasta vielä toukokuussa.
Koirat ulkoiluttajineen ovat Mustikkamäen tavallisimpia kulkijoita. Koiria liikkuu jopa niin paljon, että niiden kakka lannoittaa kalliota ja uhkaa muuttaa arvokkaan kasvillisuuden. Siksi kaupunki on pystyttänyt polkujen varteen asiasta tiedottavia tauluja.
Älä kakkaa kalliolle!
Joskus, eritoten syksyisin, kummittelen huvikseni juoksuhaudoissa ja luolissa. Pukeudun kiinalaiseksi 1910-luvun kivenhakkaajaksi tai venäläiseksi majuriksi ja hiivin hiljaa iltahämärissä. Piiloudun luolaan, ja kun ovelle kerääntyy nuorisoa salaa tupakoimaan ja kaljoittelemaan, valaisen kasvojani alhaalta taskulampulla ja päästelen kehittämääni erikoisääntä, eräänlaista takaperoista yskintää. Jos tämä ei pelota tarpeeksi, ammuskelen samalla starttipistoolilla.
Saatana on keksinyt automaattioven ihmisen kurittamiseksi. Kiusa se on pienikin kiusa, helvetissä ajatellaan. Automaattioven toimintaperiaate voidaan tiivistää näin: on avauduttava rivakasti silloin, kun joku kävelee muutaman metrin päästä ohi, ja pysyttävä mahdollisimman pitkään kiinni ja auettava viipyillen silloin, kun joku haluaa kulkea ovesta. Lisäksi oven, joka sattuu ihmisen lähestyessä olemaan valmiiksi avoinna, pitää pyrkiä yllättäen sulkeutumaan ja satuttamaan kulkijaa iskulla silmäkulmaan tai olkapäähän.
Kaukana on se aika, jolloin valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääsi opiskelemaan, jos selviytyi loukkaantumatta Porthanian pyöröovista. Nykykaupunkilainen on kouliintunut kulkemaan urbaania esterataa, ja hänen tylynoloinen viileytensä on vain pintaa: hän tarkkailee alati valppaana ympäristöään ja on valmis loikkaamaan salamannopeasti sivuun väistääkseen ovien ja porttien iskut. Sivistyneen pinnan alla on säikky eläin, joka koettaa sopeutua jatkuvaan hengenvaaraan sovittamalla liikkeensä koneiden rytmiin.
Kauppojen, virastojen ja laitosten tuulikaapeissa tohisevat viileänä vuodenaikana lämminilmapuhaltimet. Sopivasti säätämällä saadaan automaattiset ulko-ovet pysymään suurimman osan ajasta auki, ja näin kuuma puhuri saadaan tehokkaasti hyödynnetyksi ulkoilman lämmitykseen. Näin saadaan myös perusteet sille, miksi Suomeen on rakennettava vielä seitsemänkymmentä uutta ydinvoimalaa.
Ulkoilmaahan lämmitetään uutterasti myös monin muin tavoin: monet kapakat esimerkiksi paahtavat oviensa ulkopuolista katukäytävää tai pihaa lämpölampuilla, koska ne haluavat nöyristellä tupakoitsijoita.
Valitettavan monet ovat jo omaksuneet sen harhakäsityksen, että kaikki julkiset ovet menevät itsestään kiinni. Niinpä monet junamatkustajat noustessaan lähtöasemalla vanhaan Sm1- tai Sm2-junaan jättävät ulko-ovet selälleen jopa paukkupakkasilla, joita niitäkin vielä toisinaan sattuu. Tämä kehitys johtaa tietenkin siihen, että itsestään toimivia ovia rakennetaan lisää. Uudempien Sm4-junien eteisissä käykin asemilla jatkuva piipitys, kun ovet varoittavat sulkeutumisestaan.
Sairaaloissa, varastoissa ja muissa paikoissa, joissa itsestään aukeavia ovia oikeasti tarvitaan, on vuosikymmeniä sitten keksitty, että oven voi avata nappia painamalla tai vetämällä katossa roikkuvasta narusta. Siellä eivät ovet viuhdo omia aikojaan ihmisiä mustelmilla uhaten.
Melkeinpä toivon CD-kotelon keksijälle samaa kohtaloa kuin sokeripalan kaksittaispakkauksen keksijälle. Tarinan mukaanhan keksijä pettyi niin katkerasti siihen, että ihmiset eivät osaa avata sokeripakkausta taittamalla, vaan repivät sen päistä auki, että riisti itseltään hengen. En minäkään tiennyt oikeata tapaa, ennen kuin kuulin tämän tarinan. Siitä lähtien olen aina tunnollisesti avannut sokerin virallisella tavalla, silloin kun olen halunnut kahviini sokeria. Nykyäänhän on olemassa myös muita kerta-annospakkauksia, kuten päästä revittävä paperiputki, joka sisältää usein ruskeaa suurikiteistä sokeria. Usein sokeripalat ovat kahviloissa saatavissa ilman joutavia pakkauksia, mikä on hyvä asia. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sokeria ollenkaan, vaan säästäisivät hampaitaan. Eikä se kahvikaan nyt niin tarpeellista ole.
Minulla on vahvat epäilykset CD-kotelon perkeleellisestä alkuperästä. Niin armottoman varmasti se on vakiinnuttanut yleismaailmallisen standardiasemansa. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan se on aiheuttanut murhetta musiikin kuuntelijoille ja sittemmin kaikille tietokoneen käyttäjille.
Vinyylin ja CD:n äänentoistosta voidaan keskustella toisessa jutussa, ja tässäkin vain muutama sana itse levystä. Ei vinyylilevyä eikä CD:täkään ihan miten vain voi käsitellä. Se ero niissä kuitenkin on, että jos vinyyliin tulee naarmu, se yleensä silti soi, vaikkakin napsuen, mutta CD voi mennä naarmusta kokonaan toimimattomaksi.
Vinyylin pahvikotelo ei paljon kolahduksista välittänyt. Jos sen pudotti, kulma saattoi vähän rypistyä, mutta haitta oli pelkästään kosmeettinen. CD-kotelo hajoaa yleensä aina pudotessaan. Keskiön hampaista katkeaa puolet ja saranaulokkeet murtuvat. Levy sinkoilee pitkin lattiaa ja naarmuuntuu.
Eikö riittänyt, että levyä pitää varoa kuin mikroskooppinäytettä: ottaa kiinni reunoista ja varoa tekemästä sormenjälkiä? Pitikö vielä kotelostakin tehdä sellainen, että sitä pitää käsitellä kuin korttitaloa?
Entä sitten useamman levyn kotelot? Vanhanaikaisessa paksussa kotelossa, johon mahtuu kahdesta neljään levyä, on yksi levy ostettaessa aina irrallaan ja hölskyy kotelossa naarmuuntuen. Uudemmat ohuet kahden levyn kotelot vaativat kirurgin tarkkuutta: koteloa on käänneltävä käsissä ja tutkittava suurennuslasin avulla, mistä kohdasta saa kynnellä varovasti nostamalla auki salalokeron, johon toinen levy on piilotettu. Jos kääntää väärästä paikasta, kotelo raksahtaa pirullisesti hajalle.
Vinyylilevyn mukana menetettiin levynkannen ja sisäpussin kuvitus- ja tekstitila. Menetystä on yritetty korvata monisivuisilla CD-vihkoilla. Mutta yritäpä saada paksu vihko siistinä ulos puolen millimetrin raosta pidikkeiden alta! Ja saako sen muka rypistämättä paikalleen takaisin? Kirjaston levyjen tekstivihkot ovatkin yleensä enemmän tai vähemmän riekaleina.
Ehkä tällaisilla sorminäppäryyttä kehittävillä harjoitteilla yritetään korvata sitä kosketusaistillista tyydytystä, jota ennen saimme vinyylilevyjen kansien käsittelemisestä.
Sittemmin on tullut osittain pahvisia levykoteloja, ja ehkä muovitkin osataan tehdä nykyään vähän pehmeämmiksi, niin etteivät ainakaan kaikki keskiön hampaat katkea heti. Tällaisia koteloita on jo lähes siedettävää käsitellä.
Tuli sitten DVD ja isommat, arvokkaamman näköiset kotelot. Tähän mennessä olen tavannyt yhden toimivan tavan, jolla levyn saa irrotettua kotelosta, ja seitsemän sietämätöntä kiinnitystä. Lieneekö kysymys patenteista vai tahallisesta kiusanteosta? Kirjasto liimaa koteloihin varoitustarroja: levy menee helposti rikki, siis muista painaa keskeltä, älä revi reunoista! Siinä tuskan hiki lentää, kun levy ei lähde irti millään: etusormi menee pian kotelon pohjasta läpi ja levy taipuu uhkaavasti reunoista muiden sormien vetäessä. Jokohan kohta räsähtää ja tulee maksettavaksi kallis korvaus?
Kaupasta voi ostaa yksinkertaisia ikkunallisia suojakuoria nivaskan kohtuulliseen hintaan. On siis oletettava, että optinen levy viihtyy aivan hyvin sileässä pussissa eikä sitä tarvitse ripustaa keskiöstään muovikoteloon. Mitä vikaa on sellaisessa pakkauksessa, joka olisi kuin vinyylinkuori pienoiskoossa? Olisi pahvikuori ja sen sisällä levy pehmustetussa sisäpussissa. Molempiin voitaisiin painaa, lisäksi pahviin mahtuisi sisälle taiteltava lehtinen. Tällaisia kuoria on viime aikoina alkanut näkyäkin.
Totuus suosittelee vilpittömästi Antti Sunellin valokuvanäyttelyä Espoo36Esbo, joka on esillä syyskuun 14. päivään asti Galleria Espoonsillassa.
Näyttelyssä on filmirullallinen digikuvia Espoosta. Tämän katsojan mieleen jäivät erityisesti tiheän oksiston ja jäätyneen lammen pinnan mosaiikki; kiivas, suorastaan pyörryttävä myrskyn aiheuttama liike; pehmeäksi aikavalotettu virtaava vesi, josta paljastuu sinivihreä hehku, ja toinen kultalankoina säkenöivä virta; ärsyttävä vihreä kerrostalo sekä kyhmyjoutsen, jonka kumppani on uinut kaukaisuuteen.
Sitten viime näyttelyn on tapahtunut huomattavaa teknistä ja taiteellista kehitystä, mikä ei tarkoita, että edellinenkään olisi huono ollut.
Vaikka näyttelygalleria sijaitsee Espoon virastokeskuksessa (virallinen katuosoite on Virastopiha 3), sinne on mitä helpoin tulla esimerkiksi junalla. Asemalaiturilta kävelyä on noin kolme minuuttia. Kun katsoo aikataulut huolellisesti, voi Helsingistä käydä kertaseutulipun voimassaoloaikana, ja hyvin ehtii katsoa koko näyttelyn. Auki se on ti–pe 10–14 ja la–su 12–15.
Insinöörismiehet ja -naiset ja muut teknillis-henkilöt sekä kaikenlaiset luovat ideoitsijat tuottavat jatkuvasti uusia oivallisia keksintöjä helpottamaan arkeamme ja tuomaan hupia vapaa-aikaamme. Useat inventiot ja -novaatiot ovat hyödyllisiä. Jotkin niistä muuttavat elämäämme suorastaan vallankumouksellisesti. Joistakin tulee niin keskeinen osa elämistämme ja olemistamme, että meidän on nykyään vaikea kuvitella, miten ennen tulimme toimeen ilman niitä.
Esimerkki siitä, miten surkealla tolalla asiat olivat vielä noin kymmenen vuotta sitten: ihminen saattoi tuolloin kulkea jopa tuntikausia omilla teillään kenenkään tietämättä, missä hän tarkalleen oli, saati että häneen olisi voinut noin vain ottaa yhteyttä. Piti odottaa, että hän ehtii esimerkiksi kotiinsa tai työpaikalleen, mihin hänelle saattoi lähettää postia tai soittaa puhelimella. Yhteiset toimet ja tapaamiset piti sopia etukäteen, usein peräti edellisenä päivänä. Onneksi nykyään jokainen, pienet lapsetkin, kantaa joka hetki mukanaan matkapuhelinta. Ei ole niin pientä tai merkityksetöntä asiaa tai mielijohdetta, että sen kertomista tarvitsisi malttaa odottaa. Sovittuja asioita ei tarvitse muistaa, kun aina voi käden käänteessä tarkistaa, mitä olikaan puhuttu. Kaikki ovat aina tavoitettavissa – se on suorastaan jokaisen velvollisuus.
Mutta kävikös tässä tapauksessa niin, että jos tekniikka toi ihmisille vapautta, se vastaavassa määrin myös orjuutti – ainakin niitä, jotka ovat taipuvaisia orjuuttumaan? Istuiko pieni piru insinöörin olkapäällä kuiskimassa silloin, kun matkapuhelinta keksittiin? Joskus ovat aivan varmasti isommatkin pirut liikkeellä, sillä niin selvästi on jotkin edistyksen saavutukset tahallaan suunniteltu ihmisten kiusaksi ja vaivaksi. Niistä aion nyt kertoa.
