Viimeisen Mustikkamäen talven muistoksi Totuus julkaisee vuoden 2010 toisen auringonlaskun. Lunta on riittänyt nyt kolmeksi talveksi, toivotaan vielä muutamaksi kymmeneksi.
Kategoria: Kaupunki
-
Kovaa peliä Kontulassa
Ryypiskeltyään, tupakoituaan, luettuaan itähelsinkiläisen runoilijan kolumnin ilmaisjakelulehdestä ja hukattuaan toisen lapasensa päähenkilömme riisui saappaansa, joi pullon mustetta ja katosi metroaseman ja ostolan alaisiin salakäytäviin, joissa täytyy liikkua hiiren hiljaa.
Sanomalehdellä paikattu korko -
Kajaani 23.2.2007
Talvi 2007 näyttää olleen Kajaanissakin vähäluminen.
Kuvan koulussa ja tässä lähimmässä siivessä aloitin koulutieni. Tässä rakennuksessa, erinimisissä kouluissa, olen viettänyt yhteensä seitsemän vuotta. Ensimmäinen luokkani oli suunnilleen vasemmalla olevien männynrunkojen välistä näkyvässä kohdassa. Ilmassa kummittelevat muistot ovat saaneet aikaan kuvan unenomaisen hohteen.
-
Kansanhiihtoa suksitta
Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.
Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.
Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.
-
Talvenkiistäjät
Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.
On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.
Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.
Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.
Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.
Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.
Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.
-
Lappeenranta 23.1.2007
Olen näköjään käynyt Lappeenrannassa satunnaisissa työtehtävissä ainakin viisi vuotta. Harjoitusten jälkeen on aikaa kävellä kaupungilla ja katsella rauhassa ympärilleen. Linnoitus on suosikkikävelypaikkani, siellä on myös hyvä kahvila.
Saimaa on niin hyvässä jäässä, että jäällä kävellään, mutta lunta on vain pintavalkaisun verran. Pakkasta lienee kohtalaisesti, niin että Kaukaan piiput luovat kunnon valkoisia poutapilviä.
-
Tulituksen ääniä
Uunnavuonna viisi vuotta sitten pystytin mikrofoniparin kuistille ja otin talteen rätinää ja pauketta. Se on materiaaliarkistossa turvassa, ehkä sitä on jo käytettykin (jonkin kappaleen rytminä?), vaikka kukaan ei ole huomannut (tullut valittamaan).
Silloinkaan ei ollut lunta. Tuli kyllä myöhemmin, vaikka kuvallisia todisteita on vasta tammikuun lopulta.
Tätä on siedetty nyt tarpeeksi. Nykyään hankkiudun vuodenvaihteessa neljän seinän sisään (tai tajuttomaksi, tai molempia) hyvissä ajoin ennen keskiyötä ja panen Richard Straussin sävelrunot soimaan täysillä, kunnes pahimmasta on päästy yli.
-
Kännissä olet ääliö
Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.
Tässä on Itä-Helsingin roskanäyttely.
Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.
-
Maisemakuvaajien jäljillä, taas
Eivät ole vuodet veljeksiä. Tämä kuva on jouluaatolta 2011 ja tässä on tulkintani pakkasaiheesta kuvattuna helmikuussa 2010. Nyt lämpötila on nollan paikkeilla, taivas harmaa ja joki sula, mitä nyt vähän sohjoa rannoilla. Lunta on sentään tullut sen verran, että maa ja linnan muurit ovat saaneet siistin valkean peitteen.
Kirjava vai alaston satama Tätä maisemaa on tullut kuvattua melkein joka kulmasta, mutta tämä suunta on unohtunut. Kuvauspaikan kohdalla ollaan yleensä menossa Ämmäkosken padolle tai tulossa sieltä, mutta voihan siihen pysähtyäkin. Rantapuistosta on viime vuosina vähennetty puita ja pensastoa, ja näin paljaassa maisemassa kerrostalot näyttäytyvät melkoisen karuina. Iloisena keltaisena läikkänä kuvan keskellä erottuu ensimmäinen kirjallisuuden alan työpaikkani, sitä ennen viikoittaisten tiedonhaluisten retkien kohde. Narisevat lattiat, ahtaat käytävät, hiljainen lukusali.
Kuristushuone odottaa Autolla ajettavan sillan rakentaminen linnanraunioiden yli on herättänyt jälkipolvissa oikeutettua vihaa ja suuttumusta. Rakentajia on vaadittu rangaistavaksi kuristushuoneella.
Valitettavasti rangaistus ei taida enää tavoittaa syyllisiä, rakennettiinhan nykyinen silta jo 1930-luvulla. Mutta jos joku syyllinen sattuisi vielä olemaan keskuudessamme – hänen täytyisi olla lähemmäs satavuotias – tai jos rangaistus halutaan ulottaa alenevassa polvessa syyllisten jälkeläisiin, kuristushuone on lähellä, linnan alakerrassa. Ovi kutsuvasti raollaan se on valmiina ottamaan rangaistut huomaansa.
Suomalaista jäämuotoilua 1950-luvulta 
Orava – vaaro! Tervakanavan suulla joku on muotoillut jäätä. Orava on käynyt uhkarohkeasti kokeilemassa sen kantavuutta.
Kuusikot kumoon, turistit kylpyyn Ovat sitten näköjään päättäneet rakentaa uuden uimahallin joen rantaan kauppatoria vastapäätä, hotellin ja kulttuurikeskuksen viereen. Siitä tulee oikein kylpylä, ja tärkeintä on tietysti, että matkailijat pääsevät hotellistaan uimaan siististi sisätiloja pitkin varpaat lämpiminä. Oman kaupungin väestä ei niin väliä. Jylhä rantakuusikkokin on saanut mennä.
Jos joskus ajateltaisiinkin niin päin, että miten paikkakunnan omille asukkaille järjestettäisiin järkevimmät mahdollisuudet harrastaa reipasta elämää. Eikä niin, että mitä voisimme omastamme myydä rahasta pois: vaarat laskettelurinteiksi, kansanhiihtoladut moottorikelkkareiteiksi, rannat mökkikyliksi. Kun paikkakunta arvostaa omia asukkaitaan, vieraiden arvostus tulee kyllä itsestään. Ei tarvitse kumarrella.
