Matti Sunellin blogi
Lisää rappiotunnelmia Kruunuvuoresta. Näissä huoneissa vetää niin, etteivät kummituksetkaan enää tarkene. Ehkä täällä olisi vielä parikymmentä vuotta sitten voinut kuvata kauhuelokuvan.
Aktiivinen, radikaali nuoriso harrastaa yhteiskunnallista taidetta. Univormun merkin pitää tietenkin näkyä. Onko tämä nyt, perhana, tarkoituksellista ironiaa?
Lännenelokuvan kulisseja: sivusta katsottuna tämä talo on aika ohut.
Kansanretkeilijä muistuttaa lukijoita lähiretkeilyn tärkeydestä. Kaukoretkelle pääsee ehkä keskimäärin kerran vuodessa, mutta lähiretkiä voi tehdä vaikka joka viikko. Polkupyörällä tavoittaa helposti parinkymmenen kilometrin säteellä olevat retkeilymaastot, joten lähiretkeiltävää aluetta kotimökin ympärillä on periaatteessa yli 1256 neliökilometriä – tästä tosin pitää laskea pois yksityiset tonttimaat ja vesistöt, ellei satu omistamaan venettä ja olemaan siten samalla kansanveneilijä. Julkisilla liikennevälineillä saavuttaa hieman satunnaisemmin kauempanakin sijaitsevia alueita, jotka matka-ajallisesti arvioiden voidaan lukea lähiretkeilyn piiriin.
Miten voi Helsingin perällä asuva lähiretkeilijä saavuttaa näin erämaisia tunnelmia? Huono kysymys, sillä vastaus tuli jo otsikossa: Laajasalon saaren länsiosassa sijaitsevassa Kruunuvuoressa. Tämä paikka on ollut kansanretkeilijän vierailuohjelmassa jo useamman vuoden, mutta vasta nyt tuli lähdettyä, kiitos Ylioppilaslehden muistutuksen. Lehdessä on tänä syksynä ilmestynyt mainio juttusarja lähimatkailusta. Myös Kansan Uutiset kirjoitti alueesta juuri.
Alue on melko pieni: pohjoiskärjestä öljysataman aitaan on 560 metriä ja leveyttä enimmilläänkin alle 400 metriä. Sen koluaa siis ristiin rastiin helposti parissa tunnissa. On siellä silti nähtävää: kolmenkymmenen metrin korkeuskäyrälle yltäviä jäkäläisiä kallioita, soistuva metsälampi, kilpikaarnaisia mäntyjä, jokunen jättiläiskuusi, arvovaltaisia tervaleppiä, jyrkkiä rantakallioita ja virkistävän vaihtoehtoinen näkymä yli Kruunuvuorenselän kohti Helsingin nientä. Palokärki huudahtaa, pienemmät tikat vilahtelevat kelojen lomissa ja tiaiset pyrähtelevät huviloiden romahtaneista katoista sisään.
Vanhat huvilat ovat niin huonossa kunnossa, että kummituksetkin ovat aikoja sitten muuttaneet pois. Useista on katto romahtanut sisään ja seinät tulevat kohta perässä. Mutta on tämä joskus ollut melkoinen kesäparatiisi. Pihalampi on kasvanut umpeen, mutta omenapuu tuottaa vielä satoa. Kansanretkeilijät yrittävät kolistella puusta evästä.
Öljysataman paikalle tulee tuhansien asukkaiden uusi kaupunginosa, ja huvila-aluettakin epäilemättä jossakin vaiheessa kohennetaan, mitä se sitten merkitseekään. Kansanretkeilijä kehottaa käymään Kruunuvuoressa nyt, kun huvilat ovat vielä pystyssä. Tunnelma on varmasti toinen sitten, kun vieressä on uusi asuinalue, jonne kiskokiiturit kulkevat vetten yli Kruununhaasta.
Syksyllä pitää lähteä meren rantaan tai korkeille paikoille ottamaan tuulta. Nämä Vuosaaren itärannat tosin ovat enemmänkin itätuulen paikkoja, ja lounaistuulta pitäisi mennä ottamaan Kallvikiin tai mieluiten saariin, jos pääsisi.
Olen liikkunut täällä päin aika vähän viime vuosina. Sen verran pahalta näytti, kun metsä kaadettiin Uutelan teennäisen ”kanavan” paikalta. Äskettäin olen vähitellen palaillut seudulle. Ei ympäristössä sinänsä mitään vikaa ole, mielelläni varmasti itsekin asuisin veden äärellä.
Tämmöinen on nykyinen näköala Särkkäniemestä pohjoiseen. Sinne on tullut satama. Venesatama on siirretty sataman alta Niinilahdesta etualalle Vuosaarenlahden pohjoisrannalle.
Reipas vetokoera teki rohkeasti tuttavuutta kyhmyjoutsenten kanssa. Joutsenet olivat pidättyvämpiä. Kun koera nousi vedestä, taivaan valo väheni, varjot syvenivät ja tuntui kuin koera olisi turkissaan vetänyt merestä lokakuun hämäryyden maiseman ylle.
Itä-Helsingissä nykyisen Kivikon asuinalueen laidalla sijaitsi ennen muinoin kallioinen mäki, jonka päälle joskus jouduin juoksulenkeilläni, kun harrastin sauvajuoksua vuoristokengät jalassa ylös alas Kontulan takaisien outojen metsien kallioita. Sitten mäki murskattiin ja vietiin jonnekin maanrakennusaineeksi, ja minä lakkasin juoksemasta siellä päin, kun metsään rakennettiin uusi lähiö (kaukio).
Entisen kallion paikalle on näemmä sittemmin ajettu toisenlaista maata, ja paikalla on taas mäki, yhtä korkea ellei korkeampikin kuin entinen. Sen mäen päälle oli tänään kerääntynyt monikymmenpäinen joukko paikkakuntalaisia seuraamaan Malmin lentonäytöstä.
Hävittäjien aiheuttama tunne on hyvin erikoinen, outo ja ristiriitainen. Suorastaan haltioidun lentokoneen voimasta ja nopeudesta enkä voi olla ihailematta lentäjän taitavuutta. Äänimaailma on sananmukaisesti järisyttävä. Kun vertaan kahta viime päivien taide-elämystä, on pakko myöntää, että Hornetin lentonäytös suorassa lyhytaikaisessa vaikuttavuudessaan voittaa Kraftwerkin konsertin. Mutta kymmenen minuuttia riittää hävittäjän esitykseen, Kraftwerk taas tuottaa matalammalla intensiteettitasolla riittävästi vaihtelua, jotta sitä jaksaa seurata puolitoista tuntia.
Näytöstä ihaillessani kuitenkin koko ajan tiedän ja tunnen, että nämä sotakoneet ovat perkeleestä. Arvelen myös, etteivät Gazan ja Groznyin lapset esittäisi eriävää mielipidettä. Koneiden hankinta myös vaurioittaa vakavasti kansantalouksia ja kasaa rikkauksia poppareiden kanssa seurusteleville asekauppiaille.
Kontulalaiset saivat nauttia audiovisuaalisesta viihteestä: ilma-akrobatiaa Malmin taivaalla suorittivat havukat ja herhiläinen, ja taustamusiikkia soitti Iiro Rantalan uusi trio.
Aurinko paistaa vielä kuuman näköisesti, mutta päivä päivältä matalammalta. Suojaisissa paikoissa on lämmin, mutta heti liikkeelle lähtiessä tuntuu iholla viileä henkäys. Heinäkuun syvä, rentouttava lämpö on ohi – jos nyt sellaista tänä vuonna olikaan. Kansankuvaaja on saanut melkein kylläkseen panoraamoista, mutta kulkee vielä kerran Vartiokylänlahden rantoja ja tähtäilee ruovikon laidasta sopivia kuvakulmia.
Vuosaaren satama on uusi ja laivat moderneja.
Seuraa uhkarohkeata rakennuspanorointia:
Rakennukset rupeavat aaltoilemaan mukavasti, kun fotari yhdistää neljä, viisi kuvaa panoraamaksi. Näin voidaan simuloida sitä, miltä rakennukset näyttäisivät Aallon suunnittelemina. Hyvinhän ohjelma selviytyi noista ristikkorakenteistakin. Ja nurmikolla kirmailevat lapset ehtivät olla useassa paikassa peräkkäisten otosten aikana, mutta fotaripa tajuaa valita vain yhden version kustakin lapsesta.
Mutta tämä alkaa olla jo panoraamatoiminnon väärinkäyttöä. Saumojen näkymistä voi näköjään ehkäistä, kun valitsee pienennyksessä asetuksen ”Lähin naapuri”.
Pitäisi vielä päästä kuulemaan Vanaja-sali yleisön puolelta.
Vielä yksi panoraama Sumparn-sessiosta. Lienee mahdotonta saada automaattisesti yhdistymään tämmöistä kuvaa, jossa on paljon pysty- ja vaakasuorien viivojen leikkauksia. Kuvassa on törkeitä virheitä, mutta yritän viedä katsojan huomion toisaalle vääntämällä fuji-nappulaa rajusti myötäpäivään.
Vaihteen vuoksi laitan tähän panoraaman, minkä jälkeen seuraa teknillisluontoista valokuvauspohdintaa. Tämä on neljästä vaakakuvasta koottu panoraama Helsingin Vanhankaupunginlahdelta, Sumparn-retkellä kuvattu. Tiedosto on melko iso ja sen tulo kestää muutaman sekunnin.
Tämäkin on tehty Photoshopin automaattisella panoraamatoiminnolla. Aika hyvin se selviytyy, vaikka onkin kovilla laineiden kanssa: vesi ehtii väreillä sen verran sen parin sekunnin aikana, joka vierekkäisten kuvien oton välissä ehtii kulua, että ohjelma joutuu sumentamaan saumakohtaa näkyvästi. Mutta kyllä tämä toiminto melkein yksinään panee vuoristokuvauksen ystävän harkitsemaan ohjelman hankkimista: se hakee älykkäästi parhaat mahdolliset saumakohdat ja tekee minuutissa (isoilla tiedostoilla) sen työn, johon käsin menisi tunti eikä sittenkään saisi yhtä hyvää tulosta. On Gimpissäkin jonkinlainen panoraamakoostin, mutta tähän verrattuna alkeellinen, ja käsitöitä joutuu tekemään paljon.
Eri otokset erottuvat tässä myös valotukseltaan: varsinkin Pihlajamäen kohdalla on selvästi tummempi kohta. Jätin sen tähän demonstraatioksi enkä ruvennut korjaamaan: olisi joko pitänyt palata alkuperäiseen kuvaan tai käsitellä panoraaman osaa käsitöinä. Pokkarissa oli panoraamatoiminto, joka lukitsi valotuksen samaksi kaikkiin otoksiin. Järjestelmäkamerassa ei taida olla vastaavaa, joten ohjelmakiekko täytynee vääntää M-asentoon. Vai olikohan joku niistä pienistä nappuloista (joihin oikean käden sormet välillä vahingossa osuvat) valotuksen lukitus, täytyypä tarkistaa.
Raakakuvan valoisuus- ja väritasapainosäädöt ovat Fotarissa ja Apertuurissa hyvin samanlaiset, Apertuurissa ehkä hieman intuitiivisemmat. Automaattiset nappulat tekevät Fotarissa selvästi tummempaa jälkeä, joten vipuja joutuu vetelemään takaisin nappien painelun jälkeen. Varsinaisiin kuvankäsittelytoimiin tasoineen ja maskeineen en ole vielä päässyt, mutta niiden käyttöliittymä näyttää onneksi aika samanlaiselta kuin Gimpissä.