Kotikulmien korkeat paikat

Kuten monet kansanmiehet ja -naiset, myös kansanretkeilijä käy säännöllisessä työssä. Työstä on muun muassa se hyöty, että siitä saa palkkaa, ja palkalla taas voi maksaa vuokran, ruokalaskun ja opintovelan lyhennykset. Rahaa jää jopa sen verran yli, että työkausien lomaan jäävinä aikoina voi matkustaa retkeilemään kauaskin asuinseudulta, ja kymmenen vuoden välein voi ostaa joko uuden tuulitakin tai vaelluskengät.

Säännöllisessä työssä on se haittapuoli, että se sitoo harjoittajansa samalle paikkakunnalle yhtämittaisesti jopa useaksi kuukaudeksi. Siitä ei noin vain voi milloin tahansa karata vaikkapa mielilajin pariin, ohittelemaan vertikaalisia kilometritolppia. Korkeilta paikoilta poissaolon aiheuttamaa mielenterveyden kriisiytymistä voi kuitenkin onneksi hidastaa kotoisin konstein. Asuinseudun kerrostalolähiöiden ja loputtomien omakotialueiden katveissa piilevät kalliot, harjanteet ja mäennyppylät tuottavat pienen mutta riittävän illuusion luonnosta, ja pyrähtäminen kymmenen–kaksikymmentä metriä ympäristöstään kohoavalle mäelle antaa muutaman sekunnin ruumiillisen nautinnon sille joka kapuaa ylämäkiä mielikseen. Kansanretkeilijä esittelee nyt näitä oman lähiympäristönsä lohdutusta tuovia paikkoja.

Kierrämme tunnissa ja 27 minuutissa lenkin, jossa on nousua 145 metriä ja laskua 155 metriä. Tämähän vaikuttaa hassulta, lähtöpaikka on nimittäin sama kuin paluupaikka. Voiko paikka vajota puolentoista tunnin aikana 10 metriä? Näin kuitenkin kertoo mittari, kaikkein vanhinta mallia oleva Suunto Vector. Ilmeisesti ilmanpaine on muuttunut matkan aikana sen verran, että tämmöinen virhe on päässyt syntymään.

Peruskartassa kulkee tonttimme alareunassa 12,5 metrin korkeuskäyrä. Jostakin 13 metrin paikkeilta siis lähdemme liikkeelle.

Kirjoituspäivänä maisema näytti tältä.

On kirkas marraskuun alun sunnuntai. Lunta on tullut sen verran, että varvut ja pudonneet lehdet ovat sokerikuorrutuksen peitossa. Vesi on monin paikoin jäätynyt kallion pintaan, joten varovainen on oltava, vaikka kengissä onkin karkeat Vibram-pohjat. Tarkoitukseni on valokuvata retken kohteet, mutta sähkö loppuu kamerasta jo ensimmäisellä kalliolla eikä vara-akkuja tietenkään ole mukana. On käytettävä arkistokuvia ja käytävä täydentämässä kuvitusta ensi viikolla.

Linnanherrantien ja Sormuspolun väliset kalliot

Ensimmäinen kohde on Linnanherrantien ja Sormuspolun välissä sijaitseva kallio, jonne saavutaan seitsemän minuutin kävelyn jälkeen. Huippu yltää juuri 35 metrin korkeuskäyrälle. Täältä on näköala peltojen yli Mellunmäen suuntaan, ja siellä näkyy myös yksi retken seuraavista kohteista, Naulakallio.

Yhtenäinen kallioinen metsikkö ulottuu lähes kuudensadan metrin matkan Linnanherrantien ja Riskutien risteyksestä luoteessa Linnanväenpolulle kaakossa. Ja koko ajan ollaan yli 20 metrissä.

Seuraavaksi joudun kulkemaan katuja pitkin, mutta onneksi vain hetken. Ylitän niityn, jossa vielä muutama vuosi sitten oli hevosia laitumella, ja nousen kohti seuraavaa näköalapaikkaa. Se on kallion reuna Uussillantien talojen yläpuolella. Täältä näkee hyvin Mellunmäen suuntaan, ja kauempana idässä näkyy hyvin Suomen eteläisin tunturi. Paikka ei ole aivan kallion korkeimmalla kohdalla, mutta täältä jyrkänteen reunalta 25 metristä on paras näköala. Edelliseltä huipulta on kävelty tänne noin 12 minuuttia.

Näköala Mellunmäen suuntaan
Uussillantien kallio

Samaa ylänkömaata länteen kuljettaessa käväistään vielä 30 metrissä. Paikka on aivan Rekikujan tonttien reunalla, joten täällä ei viitsi viipyä kauaa.

Sitten kävellään rivakasti katuja ja jalkateitä pitkin 650 metriä pohjoiseen 12 minuutissa. Naulakallio on retken korkein ja jylhin paikka. Se on kolmelta suunnalta äkkijyrkkä, vain luoteisreunalta pääsee ylös leppoisaa polkua pitkin. Etelästä ja idästä nouseminen vaatii kiipeilytaitoja.

Naulakallion lounaiskuru, PD, 20 m

Valitsen lounaisrinteessä olevan noin 40-asteisen kurun. Tässä pääsee jo miltei alppireitin tunnelmaan. Jos lunta olisi hieman enemmän, reitti vaatisi suurta varovaisuutta. Koen nousun hurmaa, mittari näyttää nousunopeudeksi parhaimmillaan 17 metriä minuutissa.

Huipulta 40 metristä on retken parhaat näköalat. Ensimmäinen retkikohde erottuu tänne selvästi, ja toisenkin pystyy paikallistamaan, kun tietää minne katsoa. Myös seuraava kohde Mustikkamäki näkyy hyvin länsilounaassa kilometrin päässä. Tunturi erottuu hieman puiden takana idässä 2,8 kilometrin päässä.

Suomen eteläisin tunturi ja voimalaitosten piiput

Naulakallion tasaisella laella saa sulan maan aikana varoa levottoman katunuorison tuottamaa ruskeaa lasimurskaa. Talvella on varottava toisenlaista lasia, kalliota monin paikoin peittävää sileää jäätä. Huolellisesti askeleni asettaen laskeudun kohti kallion kuusikkoista luoteiskulmaa.

Matkaan tulee ylimääräinen mutka, sillä käyn Mellunmäen K-kaupassa ostamassa levyllisen Pirkka-suklaata. Tämä valkoinen hasselpähkinäsuklaa on valmistettu Belgiassa, joten syyllistyn rekka-autojen ajeluttamiseen pitkin Euroopan moottoriteitä. Suklaa on kuitenkin varsin hyvää, ja sen kilohinta on vain 6,95 euroa. Fazerin muiden kuin sinisen kilohinta K-kaupassa on 9,25 euroa.

Matka Naulakalliolta Mustikkamäelle kulkee pitkin katuja, joten yritän selvitä siitä mahdollisimman nopeasti. Aikaa huipulta huipulle kuluu kuitenkin kaupassakäynteineen 23 minuuttia. Matkan varrella saan onneksi seurata kahden Finnairin A340-koneen lähestymislentoa. Ne lentävät Kontulan yli lounaaseen, joten arvelen niiden laskeutuvan kiitoradalle 04L tai R.

Mustikkamäki on nimestään huolimatta kuivaa kalliota. Mustikkaa saattaa kasvaa alemmilla rinteillä, mutta itse mäellä on monipuolinen kalliokasvillisuus, esimerkiksi runsaasti maksaruohoa. Apolloperhonen ei kuitenkaan asusta tällä kalliolla. Sivuutan Mustikkamäen nyt lyhyellä maininnalla, sillä se ansaitsee aivan oman juttunsa. Kartassa on mäen huipulla kaksi 40 metrin korkeuskäyrän pyörylää.

Mustikkamäen korkein kohta ei ole kalliota, vaan linnoituskaivannoista peräisin oleva soraläjä. Huomaa talot, jotka on jostakin syystä sallittu rakentaa häiritsevän korkealle mäenrinteeseen.

Viimeinen mäki 780 metrin ja 11 minuutin kävelyn päässä länsilounaassa on ihmisen tekemä ja yhtä korkea kuin Mustikkamäki. Kontulan kelkkapuiston paikalla oli ennen suo, mutta ympäristön rakennusmailta vuosien aikana kuljetetut lukemattomat autokuormalliset ovat kasvattaneet ryhmän kukkuloita, joista suurin kohoaa ympäristöään viitisentoista metriä korkeammalle. Luoteistuulella täältä on hyvä seurata kiitotietä 33 lähestyviä lentokoneita.

Kesoilin mäki

Pieni Lapin-retkeni

Isdalen

Suomelta taisi puuttua pontevia edusmiehiä silloin, kun rajoja Norjaan ja Ruotsiin päin vedettiin. Suomen pään naamapuolella raja Norjaan kulkee isoja jokia pitkin ja käsivarren hauiksen tienoilla vedenjakajaseutuja, ja näitä ratkaisuja voikin pitää aika luontevina. Sen sijaan takaraivon puolella ja käsivarren päässä on oltu lepsuja. Suomen päälaki voisi ihan hyvin jatkua Varanginvuonoon: ei olisi silloin niin suurta väliä Petsamosta. Aivan Suomen kädessä on hullunkurisin tapaus: vaikka raja sielläkin kulkee enimmäkseen vedenjakajalla, on käsivarren pohjoisimmassa kohdassa töpätty. Suomen korkein kohta Halti on tunturin rinteessä oleva vähäinen esihuippu, ja itse tunturin huippu on hyvän matkaa Norjan puolella. Valtavat retkeilijäjoukot vaeltavat katsomaan 1328 metrin korkeudessa olevaa rajapyykkiä, ja harva heistä jatkaa varsinaiselle huipulle asti. Kovin moni Haltin kävijöistä ei taida vaivautua nousemaan edes viereiselle Suomen korkeimmalle tunturille Ridnitšohkkalle, vaikka sieltä on paljon paremmat näköalat.

Jos rajaa olisi käsivarressa onnistuttu hivuttamaan hieman enemmän luoteeseen, olisi Suomeen saatu monta korkeampaa ja jylhempää vuorta. Tosin tällöin olisi ylitetty vedenjakaja, ja jos käsivarsi olisi venytetty Jyykeänvuonoon saakka, Norja olisi mennyt poikki, mikä ei ehkä olisi ollut kestävä ratkaisu.

Ruotsin suunnalla sen sijaan olisi ollut varaa vaatia enemmän. Sinänsä Suomen ja Ruotsin raja on luonteva: se kulkee vesistöjä pitkin Perämerestä linjaa Tornionjoki–Muonionjoki–Könkämäeno–Kilpisjärvi–Kuokkimajärvi kolmen valtakunnan rajapyykkiin. Mutta pohjoisen Ruotsin asutus on alun perin enemmän suomen- ja saamen- kuin ruotsinkielistä, joten valtakunnanrajakin voisi kulkea Tornionjokea koko matkan Torniojärveen saakka. Näin saataisiin Suomeen jo muutama puolitoistakilometrinen huippu. Tai miksei saman tien vedettäisi rajaa Luulajanjokeen, niin saataisiin jo kahden kilometrin vuoria.

Leikki sikseen, ovathan Ruotsi ja Norja sitä paitsi parempia valtioita kuin Suomi, joten suon niille myös komeammat vuoret. Mutta nyt tulemme tämän jutun keskeiseen kansanretkeilijää koskettavaan asiaan.

Kuten sanottu, tuhannet retkeilijät matkustavat Kilpisjärvelle muualta Suomesta jopa vuorokauden läpeensä ja suuntaavat saappaansa tai vaelluskenkänsä pohjoiseen kohti tuota maagista 1328 metrin pistettä. Kilpisjärven rannasta tai Saanan päältä he katsovat lounaassa ja lännessä siintäviä lumihuippuja. Ne ovat jyrkkyydessään ja lumisuudessaan ehkä jopa hieman pelottavia, ja joka tapauksessa ne ovat ulkomailla. Suomalainen retkeilijä haluaa Suomen korkeimmalle paikalle.

Haltin valtatiehen kyllästynyt kansanretkeilijä lähti tänä kesänä vastakkaiseen suuntaan ja löysi päivämatkan päästä Ruotsin ja Norjan puolelta oikeaa vuoristoa: puolitoistakilometrisiä huippuja, puolikilometrisiä jyrkänteitä, lunta ja jäätikköjä. Kuitenkin siirtymätaipaleet olivat helppoja, päivämatkan välein on tupia ja laaksoissa on hyviä leiripaikkoja telttailijalle. Ja ennen kaikkea: ruuhkaa ei ole. Ruotsalaisille tämä on syrjäistä seutua, sillä heidän suositut retkeilyalueensa ovat Torniojärven eteläpuolella ja Sarekissa. Norjalaiset saattavat nousta tänne viikonloppuretkilleen vuonojensa rannoilta, mutta useimmat retkeilijät ovat sittenkin suomalaisia. Pältsan kierroksen ehtii tehdä neljässä päivässä ja viikossa kiertää jo Isdalenin kautta.

Kansanretkeilijä luki tämän retkikertomuksen ja päätti noudattaa samaa reittiä. Jalat eivät tosin olleet tottuneet kovaan rehkimiseen, joten kansanretkeilijä sai vasemman polvensa kipeäksi ja joutui pitämään välipäivän. Loppumatkasta matalalla olevat pilvet lannistivat Bárráksen huiputusaikeen.

Tällä retkellä oli ensimmäistä kertaa käytössä Hillebergin Akto-teltta. Se vaikuttaa oikein pätevältä: se on kevyt, helppo pystyttää ja kesti ainakin kohtalaista tuulta ja sadetta. Käytännössä se on puolentoista hengen teltta: yksi ihminen nukkuu mukavasti, mutta hätätilassa kaksikin mahtuu. Tällä retkellä kertyi vain neljä telttayöpymistä, joten tähän mennessä jokainen on keskimäärin kunnon hotelliyön hintainen. Käyttöä varmasti tulee olemaan, ja kansanretkeilijän vanha jykevä vuoristoteltta saa tästedes palvella etupäässä vuoristokiipeilyssä ja talviretkeilyssä.

Kansanretkeilijä on tähän asti kuvannut retkensä järjestelmäkameralla diafilmille. Nyt oli ensimmäistä kertaa mukana digipokkari, muutaman vuoden vanha Canon A70. Se on varsin kelvollinen arkielämän tilannekuvauksessa ja lähikuvauksessa, kuten tämänkin retken kukkakuvat osoittavat. Maisemakuvauksessa sen puutteet sitten paljastuivat karulla tavalla. Linssin piirtokyky tai kuvapisteiden määrä, tai molemmat yhdessä, ovat sen verran rajallisia, ettei maisemakuvia kärsi katsella kuvaruudulla täydessä koossaan, ja dataheittimellä näyttämistä ei kehtaa edes ajatella. Niinpä tämän retken kuvakertomuksen kuvat on kaikki pienennetty puoleen kokoon. Dynamiikkakaan ei oikein riitä. Tuntureita kuvattaessa etuala jää aina liian tummaksi, ja kuvankäsittelyn automaattinen väritasojen säätö vielä lisää kontrastia. Gammakorjaus ja tasojen säätäminen käsin auttavat hieman, mutta joskus tuntuisi tarpeelliselta jakaa kuva osiin ja valottaa osia eri tavoin. Tämä taas on sen verran työlästä ja aikaavievää, ettei puuhaan juuri tee mieli ryhtyä, kun lähtömateriaali on mitä on ja kuvankäsittelytaidoissakin vielä paljon oppimista.

Kansanretkeilijä ottanee seuraavalle retkelle taas diafilmikameran ja saattaapa hankkia jopa diaskannerin, jolla sitten saisi myös aikaisempien retkien kuvat julkisesti näytteille.

Kuvakertomuksessa on käytetty ruotsalaisen kartan saamenkielisiä paikannimiä. Siksi Paras on Bárrás. Kuitenkin tuntui luontevammalta puhua Pältsasta kuin Pältsanista tai Bealčánista, joten siinä tein poikkeuksen.

Myyrä

Tässä taannoin Tinnitus osallistui metromusiikkikilpailuun kappaleella Myyrä. Kilpailun julistaminen uutisoitiin aikanaan sanomalehdissä, ja otsikoissa puhuttiin sävellyskilpailusta. Nettisivulta sitten selvisi, että kilpailu kuuluukin lähinnä nuorisotoimen alaan. Informaatiokin oli sen mukaisesti epäselvää ja hajanaista, ja kilpailun otsikko oli ”metromusiikkidemokilpailu”. Mutta koska järjestäjät eivät olleet tajuneet laittaa osallistujille ikärajaa, ja koska konkreettinen kulkuvälinemusiikki kuuluu Tinnituksen ydinosaamispainopistealueulottuvuuteen, päätin kuitenkin osallistua.

Kilpailun esittelyssä sanotaan heti kärkeen, että musiikkia on tarkoitus tehdä nimenomaan metron äänistä: ”Kaikilla on varmasti mielikuva miltä metro kuulostaa, mutta millaista musiikkia metron äänistä voisi tehdä?” Niinpä päätin säveltää kappaleen pelkästään niistä ääninäytteistä, jotka järjestäjät tekijöille tarjosivat. Myyrässä ei ole käytetty yhtään synteettistä aaltomuotoa, ja vähäinen säveltasollinen aineskin on suodatettu metroäänitteistä (muistaakseni tunnelissa1- ja tunnelissa2-nimisistä näytteistä, äänitiedostotkin ovat vielä tätä kirjoitettaessa julkisesti kuunneltavissa).

Kävi niin, että Myyrä oli kilpailun ainoa vain metroäänistä laadittu kappale. Useimmissa kappaleissa ääninäytteitä oli käytetty sellaisinaan tai lähes sellaisinaan, tehosteena muuten tavanomaisen musiikin seassa. Tällainen oli myös voittajakappale: folktyylinen akustinen kitara ja efektoitu laulu, taustalla tunnelmaraitana metroääniä peräkkäin. Sinänsä kyllä mukava kappale, jopa hieman neilyoungmainen.

Oma suosikkini oli tämä Kraftwerk-henkinen kappale. Metronäytteistä laadittu rytmisilmukka on erinomainen, ja syntikkatunnelmat ovat 80-luvun Berliinistä.

Tämä kunniamaininnan saanut kappale on myös hyvin laadittu ja tehokkaan aggressiivinen, mutta bassorummulla isketään kuulijaa päähän vähän liian kauan.

Myyrä saattaa jäädä julkaisematta Tinnituksen omilla äänitteillä metronäytteiden tekijänoikeuksien takia, vaikka koetan toki järjestää asian. Varmuuden vuoksi äänitiedosto kannattaa kuitenkin ottaa itselle talteen kun se vielä on julkisesti kuultavissa.

Päätös

Päätös Matti Sunellin tarkastusmaksun määrämisestä tekemään oikaisupyyntöön

Hakemus: Matti Sunell on Rautatievirastoon 22.5.2007 saapuneella hakemuksella pyytänyt tarkastusmaksun oikaisua. [referaatti oikaisupyynnön sisällöstä]

Päätös: Tarkastusmaksu on joukkoliikenteen tarkastusmaksulain mukaisesti määrätty ilman asianmukaista matkalippua matkustaneelle matkustajalle, eikä tarkastusmaksua ole syytä kumota.

Perustelut: Matkakorttiin tallentuu tieto kortin käytöstä. Matkakortissa on tieto viimeisimmästä kausilipun käyttötapahtumasta ja kahdesta arvolippuveloituksesta.(arvolipusta)

Matkustaja on itse velvollinen huolehtimaan matkakorttinsa tapahtumista.

Matkakortti tapahtumat voi tarkastaa junan eteisessä olevasta lukijalaitteesta sekä lipunmyyntiosastossa olevalta konduktööriltä.

Joukkoliikenteessä noudatettavassa avorahastuskäytännössä matkustajan on huolehdittava siitä, että hänellä on asianmukainen matkalippu.

Sovelletut lainkohdat: Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta (469/1979) 1§, 8§ ja 10§.

Muutoksenhaku: Tähän päätökseen saa hakea muutosta valittamalla Helsingin hallinto-oikeuteen. Valitusosoitus liitteenä.

Oikaisupyyntö

Minulle määrättiin tarkastusmaksu lähiliikenteen S-junassa 8.5.2007 kello 13.25 Huopalahden ja Leppävaaran välillä. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPGn mukaan minulla oli virheellinen lippu: matkakortissani oli voimassa oleva Helsingin kausilippu, mutta ei maksettua seutumatkaa.

Vaadin maksumääräyksen kumoamista seuraavin perustein:

Oman havaintoni mukaan noustessani Helsingin asemalla junaan kosketin lukulaitteen 2-painiketta oikean käteni keskisormella tai nimettömällä pitäen samalla matkakorttia peukalon ja etusormen avulla lukulaitteen edessä. Laite näytti vihreää valoa ja antoi merkkiäänen. Käsitin maksaneeni seutumatkan, vaikka sitten tarkastuksessa kävikin ilmi, että laite oli rekisteröinyt vain Helsingin kausilipun.

Kuvaamani tekninen suoritus on varsinkin ruuhkaisessa lähijunassa ja kantamusten kera liikuttaessa sen verran monimutkainen ja vaativa, että siinä epäonnistumisesta ei matkustajaa tulisi rangaista. On paljon keskusteltu siitä, että lukulaite veloittaa helposti ylimääräisen matkan pitkästä kosketuksesta tai vahingossa, esimerkiksi junan heilahtaessa, tapahtuvasta toisesta kosketuksesta. Tästä syystä monet matkustajat, minäkin, pyrkivät koskettamaan lukulaitteen painiketta mahdollisimman kevyesti ja lyhyesti.

Matkakortin tiedot voi tarkistaa pitämällä korttia muutamia sekunteja lukulaitteen edessä, tämän toki tiedän ja tästä tarkastaja img_5399-nimmari.JPGkin minulle mainitsi. Miksi matkustaja kuitenkaan aina tekisi näin, jos ei ole syytä epäillä laitteen käytön epäonnistumista? Jos lähtökohdaksi otetaan, että lukulaite ei todennäköisesti rekisteröi matkustajan toimenpiteitä tämän tarkoittamalla tavalla ja tästä syystä kortin tila on aina tarkistettava, joudutaan mahdottomaan tilanteeseen, jossa junan eteiset ruuhkautuvat ja matkanteko hidastuu. Tältä kannalta matkakortti on huononnus verrattuna pahviseen lippuun, josta leiman voi aina tarkistaa.

Esitin lipuntarkastajalle epäilykseni, että oikaisupyynnön mahdollisuus lienee pelkkä muodollisuus: pystyisikö kukaan virastossa oikaisupyyntöjä käsittelevä ymmärtämään tilannetta paremmin kuin paikalla olleet. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPG totesi myös, että kone on lahjomaton. Kone on varmasti lahjomaton, mutta se voi myös olla huonosti suunniteltu ja toiminnassaan epävarma. On kohtuutonta siirtää matkustajille vaivannäkö ja riskit, jotka johtuvat teknisen järjestelmän huonosta toteutuksesta.

Havaintojeni mukaan lipuntarkastajat määräävät maksun aina automaattisesti, jos matkalippua ei ole tai lippu on virheellinen. Minkäänlaista keskustelua tai harkintaa en muista tällaisissa tilanteissa junissa huomanneeni. Tiedän, että korttijärjestelmä on ollut kallis ja kaikki liikenevä, myös tarkastusmaksuista saatava, raha tarvitaan. Onkin mielenkiintoista seurata, onko oikaisumenettelyssä sijaa harkinnalle, vai toimiiko se yhtä ”lahjomattomasti” kuin lipuntarkastajan mainitsema kone.

Surukahvit

Kappaletta Mourning Coffee äänitetään.

Kappaletta Mourning Coffee äänitetään keittiössäni.

Tämän tilanteen jälkeen käytetään Miller Pucketten MSP-objektia bonk~ ja Liven MIDI-efektiä Scale (pienellä opettelulla koko homman voisi tietysti tehdä Maxillä). Niitä sopivasti vääntelemällä ja kuuntelemalla saadaan aikaan rytmit ja sävelasteikot, ja näin tuotettu MIDI-data nuotinnetaan.

Matin länsibloggi: auringonnousu Nuaksella

Kansanhiihtäjä ehti viime hetkellä paikalle, kun aurinko nousi Nuasjärven ja Vuokatin vaarajonon takaa kahdeksan aikoihin. Tämä vaati liikkeellelähdön kello 6.40 ja rivakan vauhdin.

Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa ja pienessä tuulessa vaatii suunnittelua: Kamera on pidettävä hiihdettäessä vaatteiden sisällä, tässä tapauksessa ihoa lähinnä olevan paidan ja villa-aluspaidan välissä. Kun saavutaan kuvauspaikalle, toivottavasti hiihtämisestä hyvin lämmenneenä, irrotetaan sauvat ja tehdään seuraava liikesarja mahdollisimman nopeasti: riisutaan oikean käden hanska, avataan tuulitakin ja villapaidan vetoketjuja, vedetään kamera esiin ja otetaan kiivaaseen tahtiin kuvat (joiden sommittelu on suunniteltu mahdollisimman pitkälle jo kuvauspaikalle saavuttaessa), pannaan kamera takaisin vaatteisiin, vetoketjut kiinni ja hanska käteen. Sitten on lähdettävä taas liikkeelle, jottei lämmönhukka käy liialliseksi.

Paluu kolmen tunnin kuluttua lähdöstä, poskipäät ja vasemman käden etu- ja keskisormi pääsivät vähän paleltumaan.

Yleiskeskustelu

Totuus näyttää tarvitsevan oman osastonsa keskustelulle, joka ei suoranaisesti liity mihinkään tiettyyn artikkeliin. Myös sunell.fi-sivujen sisältö tuntuu silloin tällöin antavan aihetta julkiseen mielipiteenilmaisuun. Jos sinusta tuntuu, että sähköpostipalaute ei riitä, vaan haluat saada asiasi muidenkin luettavaksi, voit kirjoittaa nyt tänne. Tämän yleiskeskusteluartikkelin kommenteissa voi tuoda esille aiheita, joille ei löydy sopivaa isäntäartikkelia Totuudesta, samoin kuin mitä tahansa sunell.fi-sivujen aihepiiriin liittyvää.

Ney Rosauro

Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

Solistin esittely

Soitan sunnuntaina 29.10. Hyvinkään orkesterin kanssa Rosauron marimbakonserton. Tällaista ehdotin intendentille kirjoitettavaksi ohjelmalehtisen solistiesittelyyn:

”Matti Sunell syntyi Kajaanissa, opiskeli Helsingin Konservatoriossa ja asuu tätä nykyä Itä-Helsingissä. Hän työskentelee soitonopettajana Hyvinkäällä ja Helsingissä sekä orkesteri- ja kamarimuusikkona, muun muassa Hyvinkään orkesterin vakituisena lyöjänä. Sunell on myös laatinut kamari-, vokaali- ja tietokonemusiikkia. Omaa musiikkiaan hän esittää lyömäsoittajana ja konemuusikkona esimerkiksi Hyvinkään orkesterin kamarikonserteissa ja omissa soolokonserteissaan (joista seuraava onkin heti 21.11. Helsingissä, ohjelmassa tuolloin mm. Rosauron vibrafonikonsertto). Hyvinkään orkesterin solistina hän on aiemmin esittänyt Mayuzumin ksylofonikonserton. Itse hän väittää korkeimman mitattavissa olevan saavutuksensa olevan 6959 metriä. http://sunell.fi/”

Pyytämättä ja yllätyksenä

Pyytämättä ja yllätyksenä -kappaleen varustus Hyvinkään orkesterin Syyssoikossa.

Tässä taannoin (24. syyskuuta) soitin Hyvinkään orkesterin syyssoikossa kappaleeni Pyytämättä ja yllätyksenä. Kuvassa näkyy tarvittava tekninen varustus.

Koska Aamupostin kriitikko Heikki Helenius jäi kaipaamaan tarkempaa selvitystä tapahtuneesta (hänestä esitys vaikutti estraditaikurin temppuilulta), tunnen tarvetta seuraavaan selontekoon.

Tietokoneessa on käynnissä ohjelma, joka äänittää ja toistaa marimban soittoa (ja soittajan yskintää). Äänen pyydystävät Hyvinkääsalin uudet hienot AKG C414B -mikrofonit. Mikrofoneista tulevan signaalin vahvistaa, muuttaa digitaaliseksi ja siirtää tietokoneen käsiteltäväksi koneen vieressä oleva Mbox. Tietokoneen soittama ääni johdetaan samaisen boksin kautta yleisölle ja soittajalle suunnattuihin kaiuttimiin. Soittaja polkaisee silloin tällöin soittaessaan pedaalia, joka lähettää viestin tietokoneelle midikoskettimiston kautta. Tietokoneohjelma tulkitsee viestin esimerkiksi ”äänitys päälle”, ”äänitys pois” tai ”siirry seuraavaan kappaleen osaan”. Soittaja soittaa muutaman tahdin musiikkia, nämä tahdit tallentuvat koneen muistiin ja alkavat soida ja toistua yhä uudelleen. Soittaja jatkaa soittamistaan ja musisoi näin itsensä kanssa. Uudet osuudet tallentuvat ja alkavat soida yhdessä, niin että parhaimmillaan neljä marimbaa (ja yskintä) soi yhtä aikaa. Tämä ei siis ole perinteistä nauhamusiikkia, vaan kaikki kuuluva tuotetaan esityksen aikana.

Antin Itä-Bloggi palasi

On tyydyttävää havaita, että Itä-Bloggi on löytänyt uuden kodin, ja alustanaan vieläpä WP. Itä-Bloggia muuten kirjoitetaan kaksikymmentä kilometriä länsilounaaseen paikasta, jossa Totuutta tehdään.

Safari näyttää syötteet, kun painetaan osoitekentässä olevaa sinistä RSS-nappulaa. Mutta minä olen koekäyttänyt syötteiden lukemiseen jo jonkin aikaa Shrookia. Sen käyttökokemus muistuttaa vanhaa kunnon meili- tai news-ohjelmaa: sormia tuskin tarvitsee irrottaa välilyönti- ja nuolinäppäimiltä, ja itse veppisivunkin saa näkyville halutessaan rivinsiirtoa painamalla. Vielä on onneksi ohjelmantekijöitä, jotka ymmärtävät miten helppoa tekstin lukemisen tietokoneella tulee olla. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Apple ei osaa vieläkään tehdä sähköpostiohjelmaa, jossa seuraavaan lukemattomaan viestiin voi edetä välilyöntiä painamalla. Tämä käyttöominaisuuksista kaikkein perustavin on ollut vapaissa ohjelmissa jo vuosikymmeniä. Alas hiiripakko!

Varsinaisesti kirjoitin tämän kokeillakseni blogiohjelman trackback-ominaisuutta, josta en vielä paljon ymmärrä.