Talven valoa

Limonadia ei myydä tänään

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Tuhotut kilometrit

Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

12 murhattu Itä-Helsingissä

Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.

Kadonnut rautatie

Tie nousee pystyyn

Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

Maastoutunut rata

Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

25.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.

12 kilometriä

Helsingin asemalta on rautateitse 12 kilometrin matka Viilarin- ja Viikintien risteykseen

Tuli puhetta Herttoniemen satamaradan jäljellä olevista raiteista. Naapuri väitti, että Viilarintieltäkin on nyt kiskot purettu. Piti kesällä oikein lähteä tarkistamaan asia, ja totta se oli: metron yhdysraide on purettu, kiskot on nostettu maasta Viilarintien ja Viikintien risteykseen asti, mihin on tänä sulan maan aikana rakennettu uusi liikenneympyrä. Uusi metron yhdysrata on tehty Vuosaaren satamaan.

Varsinaisesti tämänkertaiselle retkelle antoi (taas) innoituksen Esoteerisen maantieteen juttu satamaradan Viikin osuuden marraskuisesta tunnelmasta. Tuli luettua uudestaan myös Seisakkeen satamarata-artikkeli, ja yllätyksekseni huomasin, että vielä viime äitienpäivänä järjestettiin rautatiehistoriallinen lättäajelu lähes Myllypuron vesitornin juurelle saakka. Rautatieharrastukseni on hiipunut vuosien takaisesta, enkä äkännyt tuotakaan retkeä ajoissa. Nyt on myöhäistä, rata on hitsattu poikki jo Viikissä.

Mutta halusin omin silmin varmistaa, että kävelysillan alla kallioleikkauksessa oleva 12 kilometrin pyykki on tallessa. Ja on se, vieressä myllertävästä risteystyömaasta huolimatta. Toivomme lujasti, että tämä ja muut rautatien liikennemerkit säästetään tulevien lasten ihmeteltäviksi.

Tässä oma versioni peltopenkereen vihellysmerkistä. Kävelysilta ja työmaan puomit häämöttävät kaukaisuudessa:

Vihellysmerkki

Haavat ja koivut ovat tältä vuodelta menettäneet lehtensä, joten näkymät kynnetyille pelloille ovat avarat. Kesäisin rata kätkeytyy lehvästön suojaan, ja viereisellä pyörätiellä ajellaan loppukesän hämyisinä iltoina tummanvihreässä tunnelissa.

Ufon sieppaamasta kaljoittelijasta ei paljon merkkejä jäänyt

Merkeistä päätellen alkusyksystä on joku mieltään kirkastaakseen istuutunut kiskolle, antanut katseensa levätä usvaisessa peltomaisemassa ja tyhjentänyt pari pulloa keskiolutta. Meditatiiviseen tilaan päästyään hän on ollut otollinen saalis yli – 1930-luvun Graf Zeppelinin tyyliin – purjehtineelle ufolle. Vain hanskat ovat jääneet tämän planeetan pinnalle.

Rata piiloutuu tien vasemmalle puolelle lehtipuiden taakse

Myllypuron puoleiselta korkealta kalliolta on hyvät näkymät Viikin pelloille. Yritin hakea Vaunut.orgista kuvia, joissa tavarajuna olisi kuvattu tällä rataosuudella, mutta enpä löytänyt. Näky taisi olla niin arkipäiväinen, ettei kellekään tullut mieleen dokumentoida.

Ovi on auki, tervetuloa!

Kallion alla olevassa luolassa on muuten avoimien ovien päivät. Sinne!

Itä-Helsingin auringonnousu

Kansanretkeilijä pitää korkeista paikoista ja on vähän yllytyshullu. Tällä kerralla ei tarvittu edes varsinaista yllyttämistä, riitti pieni vihje tämän mainion jutun muodossa. Retkikohde päätetty siis saman tien, entä aika? No vaikka… miten olisi auringonnousu? Toukokuun kolmantena sunnuntaina aurinko nousee puoli viiden maissa Itä-Euroopan kesäaikaa. Siispä Herttoniemen hyppyrimäen nuppiin hyvissä ajoin! Ja jos se on kovin kiellettyä, niin taas saa sakottaa näiden kuvien perusteella.

Auringonnoususta on mystinen arvoituskuva Helsinki-sarjassa. Seuraavat kuvat ovat oma näkemykseni linkittämäni jutun maisemista. Mutta ensiksi ufoihin.

Ufon jälkiä hyppyrimäen juurella

Tornin juurella hiekkakentällä oli tuoreita ufon laskeutumisjälkiä: kuin olympiarenkaat, joista yksi puuttuu. Puuttuva rengas on irronnut ketjusta, sinkoutunut sivummalle ja muuttanut muotoaan. Merkitseekö tämä, että ufot aikovat vierailla Lontoon olympiakisoissa?

Yksinäinen harmaahaikara lentää kohti auringonnousua

Tämä ei noita jälkiä ole voinut tehdä. Yksinäinen haikara tulee Vanhankaupunginlahdelta ja suuntaa kohti päivänkoittoa. Olisiko menossa Porvarinlahdelle?

Hermannin valot heijastuvat veteen

Sörnäinen, Kallio ja Hermanni nukkuvat vielä. Taidetaan nukkua myös Kivinokan mökeissä. Valot heijastuvat sinisessä hämärässä lepäävän Vanhankaupunginselän vedestä.

Valomainokset ovat sammuneet, sataman hirmulot oikovat kaulojaan

Itä-Helsingin ostohelvetit piiloutuvat metsien taakse. Valomainokset loistivat vielä hetki sitten, mutta nyt ne ovat sammuneet. Maamerkit ovat valmiit ottamaan vastaan ensi säteet. Vuosaaren sataman hirmulot alkavat heräillä unestaan ja ojentelevat kylmän meri-ilman kangistamia kaulojaan. Natinan voi melkein kuulla.

Latokartanon uusi kaupunginosa Viikin pelloilla ja metsissä

Missäs välissä Viikin pelloille ja metsiin nousi kokonainen kaupunginosa? Lähempänä olevilla pelloilla ja laitumilla viipyilee vielä kevyt usva.

Lammassaari odottelee vierailijaa

Aurinko on ylhäällä, maisema saa keltaista sävyä. Lammassaari odottaa jo kansanretkeilijää. Hetki vielä!

Tämä paikka lohduttaa minua. Kiitos.

Korkeat ja avarat paikat ovat ihmiselle tärkeitä.