Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.
Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.
Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.
Peilikuvassa hiekkakentän katsomo
Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.
Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään
Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:
Sivuovi
Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.
Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)
Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).
Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.
Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”
Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.
Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.
Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.
Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.
Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.
Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?
Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.
Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.
Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.
Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.
Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.
Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.
Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.
Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.
Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?
En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.
Tuulenpuuskan hahmossa pyyhältänyt aikasiirtymä ei saanut tällä kertaa puhalletuksi kansanretkeilijää 1970-luvulle, mutta keltaiset ja punaiset maalimerkit riittivät herättämään uteliaisuuden. Täälläkö ennen hiihdettiin? Onko joskus ollut aika, että hiihtoladun tekemiseen on riittänyt risujen raivaus, kohtuullisen tasainen maanpinta ja parikymmentä senttiä lunta? Ettei ole tarvittu autolla ajettavaa kymmenmetristä valaistua kiitorataa?
Kovin selvää muistikuvaa ei ollut siitä, miten ladut aikoinaan metsässä kulkivat. Punainen reitti taisi olla vaativampi: se oli ehkä pitempi ja siinä oli jyrkempiä mutkia ja mäkiä. Keltainen saattoi olla leppoisampi.
Voisikohan merkkejä vielä seurata? Pystyisikö reitit rekonstruoimaan vaikkapa sillä tavalla, että panisi GPS-reittitallentimen reppuun tikittämään ja antaisi maalitäplien johdattaa kulkua? Tuumasta toimeen, kansanretkeilijästä tulee kansanhiihtäjä vaikka keskellä kesää.
Punaisen reitin alku vanhan Prikaatintien risteyksessä
Ensin punainen. Reitin lähtöpaikka taisi olla vanhan Prikaatintien ja Sotkamontien risteyksessä Palokankaan kulmalla. Tässä näkyy moottorikelkkareitin alku, mutta punaiset merkit ilmestyvät puihin muutaman kymmenen metrin päässä.
”Vain” kolmeakymppiä?
Prikaatintien alku siirrettiin sittemmin muutaman sata metriä etelään vanhan pellon kohdalle, ja vanha tie kasvaa sammalta ja pusikoituu kovaa vauhtia. Teiden väliin unohtui pieni kolmiomainen metsä. Moottorikelkkaura seuraa melkein punaisen paluulatua – tarkkaan ottaen latu on tästä vähän oikealle ja yhtyy kelkkareittiin suunnilleen siinä, missä polku lakkaa näkymästä. Punainen menolatu on tästä vasemmalle.
Punainen nousee kankaalle
Tien ja pellon ylityksen jälkeen alkaa varsinainen Rouvankangas, ja reitti löytyy helposti. Se nousee oikopäätä kohti kankaan korkeinta kohtaa.
Punainen kääntyy laskuun
Seuraa heti käännös oikeaan ja reipas lasku takaisin kankaan juurelle, kohti Hoikanlampea.
Punainen laskeutuu tien varteen
Punainen laskee ylhäältä oikealta lähelle tietä ja yhtyy tässä vähäksi aikaa keltaiseen. Tässä ollaan lähimpänä vanhaa Kivimäentietä.
Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien varressa
Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien vartta, kunnes erkaantuvat seuraavassa nousussa. Taustalla häämöttää Prikaatintien risteys, jutun ensimmäisessä kuvassa sama paikka toiseen suuntaan.
Noustaan taas kankaan päälle, ja ensimmäisen kerran pitää oikein miettiä suuntia. Keltainen jatkaa suoraan kankaan yli, mutta punaisia merkkejä on kahteen suuntaan: etelään kohti kuusikkoista notkoa ja itään kohti kankaan lakea. Päätän seurata ensiksi ylempää reittiä. Kymmenen–kaksikymmentä vuotta vanha hakkuuaukko haittaa hieman, mutta merkit löytyvät pian toiselta reunalta. Laella näyttää olevan taas risteys: oliko punainen latu kahdeksikko? Kuljen maston taitse, ja kun tulen kelkkareitille, punaiset merkit ovat hävinneet. Päätän etsiä reitin loppuvaiheet ja palata sitten tutkimaan puuttuvaa osuutta.
Kelkkareitti seuraa mastotietä. Punaisen loppulasku tulee maston oikealta puolelta ja seuraa tien linjaa mutkasta lähtien.
Kelkkaura yhtyy mastolle menevään tiehen, ja rinteessä huomaankin, että punaisen ladun loppulasku tulee maston toiselta puolelta. Se tulee tien kohdalle suunnilleen siinä, missä tie alkaa kaartaa vasemmalle. Tässä taidettiinkin ottaa melkoiset vauhdit aikanaan. Kuljen reitin loppuun, jotta saan sen piirretyksi kartalle, ja palaan etsimään keltaista latua.
Keltaiset merkit ilmestyvätkin tyhjästä tämän saman rinteen puolivälissä. Keltainen reitti on kankaan länsipuolella ja yläosissa hyvin selvä: se seurailee laitoja, nousee mäen päälle ja käy mutkan itäpuolen tiheämmissä metsissä. Siellä merkit myös katoavat, ja loppuosa jää arvailtavaksi. Ei kai se suinkaan voi ristetä punaisen kanssa siinä, missä punaisen hiihtäjillä on alamäessä kaikkein kovin vauhti? Risteyksen täytyy olla mäen päällä, mutta siitä ei näy merkkejä.
Punainen tasaisella kankaalla
Sitten vielä loput punaisesta. Alan seurata punaista reittiä ensin vastamäkeen ja sitten suoraan pitkin kankaan lakea etelään. Täällä merkit näkyvätkin kauas. Vähän matkan päässä ylitetään keltainen ja mennään alas kuusikkoon. Merkit häviävät, mutta ilmestyvät taas yllättäen lähellä keltaisen reitin eteläisintä kohtaa. Toisen kerran merkkejä joutuu hakemaan lähellä varastoalueita, missä on tuore (10–20 vuotta) aukko.
Eteläinen vaaramaisema
Käännytään taas kohti kankaan korkeita keskiosia. Täältä avautuu jopa hieman näkymiä etelän suunnalle. Sitten laskeudutaan itäpuolen soisempaan ja tiheämpään metsään, ja merkit katoavat – tietysti, sillä ei täällä 35 vuotta sitten ollut isoja puita, joihin merkkejä olisi voinut maalata. Loppumatka onkin taas arvailua, kunnes nousen lähellä mastoa kuivalle kankaalle ja löydän merkit uudestaan.
Keltainen on aika selvä. Punaista tulkitsen näin: koillinen silmukka ei kuulu reittiin, vaan on oma harhautumiseni. Varsinainen punainen reitti lähtee vähän matkaa keltaisen kanssa kuljettuaan etelään, mutta tässä voi myös oikaista kankaan yli suoraan korkeimmalle kohdalle ja loppulaskuun (tai voi hiihtää vain ladun eteläisempää lenkkiä). Sekä punaisen että keltaisen itäisimmät osat ovat arvailujen varassa, siellä ei näkynyt merkkejä.
Katsotaanpas vielä vanhasta ulkoilukartasta:
Kajaanin ulkoilukartta 1970-luvulta
Mitä ihmettä, Rouvankankaalla ei ole latuja ollenkaan! Laajankankaan ja Kylmän lenkit ovat kyllä kartassa, ja Vimpelin tietysti. Eivätkö Rouvankankaan ladut olleetkaan virallisia kaupungin latuja? Kuka niitä sitten ylläpiti, prikaatiko? Nuo kiintorastit muistelen kyllä suunnistaneeni.
Tässä lienee laskettu kansanmäkeä
Olisiko näillä main harrastettu kansanmäenlaskua? Valokuva-albumissa vuoden 1977 kohdalla on kaksi kuvaa, jotka ovat Kainuun Sanomien kuvaajan ottamia. Toimittaja ja kuvaaja ilmeisesti hiljaisena uutispäivänä ajelivat ympäri kaupunkia ja miettivät, mistä voisi tehdä jutun. Rouvankankaan rinteessä lähellä prikaatin risteystä oli pari poikaa laskemassa itse tamppaamaansa jyrkkää mäkeä.
Kansanmäenlaskijat Kainuun Sanomissa 1977
Toivottavasti lehtijuttu vielä löytyy arkistoista.
Laitan tähän vielä sivuhuomautuksena ulkoilukartasta otteen, jossa näkyy alkuperäinen Kylmän latu. Sehän oli olemassa vielä melko kauan sen jälkeen, kun Laajankankaan latu jäi asutuksen alle 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kansanhiihtovihko oli laatikossa Koivuniemen talon kohdalla, ja rastin 21 kohdalla oli hieno alamäki. Kartassa näkyy pohjoispuolella toinenkin latu, lieneekö se nimeltään Variskankaan tai Savikon lenkki? Sitä en valitettavasti koskaan hiihtänyt.
Kylmän latu
Ennen oli kaupungilla varaa pitää yllä kansanhiihtolatuja ja kiintorasteja, urheiluhan tapahtui yleensä ulkosalla. Nykyisin keskitetään ponnistukset siihen, että loputkin talviurheilulajit saadaan siirretyksi sisähalleihin.
Kansanretkeilijä päättää sunnuntaikävelyn kohteen yleensä viime tingassa tai vasta matkalla. Ratkaisu syntyy holtittomasti ja mielivaltaisesti ja saattaa aiheuttaa reippaassa vauhdissa kiperiä äkkikäännöksiä ja syöksyjä. Näennäisen älyttömiin päätöksiin löytyy usein selitys henkimaailmasta. Tällä kertaa tapahtui heittäytyminen rutiininomaiselta kävelytieltä vilkkaan valtatien yli hyvin tuttuun mutta vuosikausia käymättä olleeseen metsään, ja retken mielekkyyttä voisi luonnehtia psyko- ja urheiluhistorialliseksi.
Kiinalaisia lyhtyjä
Virallisen kameran ollessa Jas-tekniikan (jakt, attack och spaning) kynsissä oli luontokuvauksessa yritettävä repiä kaikki irti taskussa alinomaa mukana kulkevasta pokkarista. Sehän toki oli jo aiemmin osoittautunut etevämmäksi kukkien lähikuvauksessa. Nyt kesäkuun alkupäivinä saattoikin sitten odottaa jo monenlaisia liikkuvia hyönteisiä.
Katajainen kangasperhonen
Kangasperhonen yrittää siipiensä vihreän alapinnan avulla naamioitua mustikanlehdeksi, mutta katajan oksalla temppu ei ole kovin uskottava.
Päiväperhosen kuvaus pikkukameralla tapahtuu seuraavasti: Kun perhonen laskeutuu lähettyville, kuvaaja jähmettyy heti paikalleen ja tsuumaa polttovälin suurimmilleen. Sitten hän kääntyy kohti perhosta hitaammin kuin tuulessa huojuva varvikko ja alkaa ottaa kuvia. Puolen metrin päähän päästyä kuvausohjelma vaihdetaan supermakroksi, jolla voi tarkentaa senttien päähän. Sitten taas lähestytään varoen heiluttamasta kasveja ja jatkuvasti laukoen. Jos kuvaajalla on malttia ja tuuria, hän saattaa päästä parin sentin päähän perhosesta, jolloin siivet voivat täyttää puolet kuva-alasta. Tällä etäisyydellä syväterävyyttäkin voi jo käyttää hyväksi.
Tämä ei ole koivumittari
Tänään kangasperhoset ovat aika kesyjä. Kuumana ukkostavana päivänä ne saattavat lennellä polulla kulkijan edellä varoittamassa lähestyvästä ukonilmasta: ne laskeutuvat ja hankaavat siipiään vastakkain esittäen näin symbolisesti staattista sähköä.
Tämä ei ole seitsenpistepirkko
Kovakuoriaiset eivät yleensä lennä karkuun, mutta ne kiepahtavat helposti lehden taakse hankalaan asentoon.
Lude (lausutaan ljuud)Puolukoita tulossa
Puolukoita on tulossa, kuten mustikoita ja alempana lakkojakin.
Roopurin uria Rouvankankaan laella
Sotakoneet ovat kuluttaneet kankaan tasaisen lakiselänteen paikoin velliksi. Rouvankangas, aikaisemmin suosittu ulkoilu- ja marjastuspaikka on jostakin syystä annettu militäärien harjoittelualueeksi. Korkeimmalla kohdalla on masto, ja räikeä moottorikelkkaura halkaisee kankaan.
Sivummalla riittää kuitenkin ehyttä kangasta. Kävelen mäen eteläiselle rinteelle, josta avautuu jopa hieman näkymiä kaukaisille vaaroille. Alhaalla on yhä vuosikymmeniä vanha epämääräinen varastoalue, jota kai on viimeksi käytetty puutavaran varastointiin ja haketukseen. Etsin alueelle johtavan tien varresta paikkaa, jossa talvella 1983 Erkki Virtasen (nimi muutettu) kanssa räjäytin nuotiossa retkikeittimen butaanisäiliön. Tuo kummallinen episodi on vuosien saatossa elänyt mietteissäni vaihtelevina kaunokirjallisina kehitelminä, enkä nykyään ole edes varma siitä, tapahtuiko se todella vai kuvittelinko kaiken. Komea tulipatsas siitä joka tapauksessa syntyi.
Puhdasta tuli
Ei löytynyt Camping gaz -säiliön riekaleita, vaan tämmöinen lieriö. Pesukoneiden, televisioiden ja sohvien heittäminen metsäteiden varteen on kauneinta suomalaista kansanperinnettä.
Lirppu ja Napsu
On täällä lemmikkien hautausmaakin. Kai. Nimet eivät ainakaan kuulosta sankarivainajilta.
Kukkia heille, sitten kotia päin kankaan länsilaitoja pitkin.
Silloin tapahtuu se, mikä on tähän asti leijunut vain aavistuksena ilmassa: tämän retken kenties varsinainen tarkoitus tulee näkyväksi, tuulenpuuska käy läpi männikön ja aikasiirtymä yrittää heittää minut takaisin 1970-luvulle. Puunrungoissa on tutunoloisia merkkejä:
Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.
Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.
Latu on aukeilla lähes ummessa
Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.
Kylkiäiselle on hieman matkaa
Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.
Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.
Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.
Iso Syvälampi
Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.
Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.
Tästäkö muka pitäisi jatkaa?
Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.
Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.
Umpihanki kutsuu perhettä talvisin
Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.
Kummanko nyt valitsisi?
Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.
Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.
Haukilammen kääntöpaikka ja hyvin säilyneet opasteet
Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?
En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.
Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.
Kuin kotiin tulisi
Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.
Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.
Talvi 2007 näyttää olleen Kajaanissakin vähäluminen.
Kuvan koulussa ja tässä lähimmässä siivessä aloitin koulutieni. Tässä rakennuksessa, erinimisissä kouluissa, olen viettänyt yhteensä seitsemän vuotta. Ensimmäinen luokkani oli suunnilleen vasemmalla olevien männynrunkojen välistä näkyvässä kohdassa. Ilmassa kummittelevat muistot ovat saaneet aikaan kuvan unenomaisen hohteen.
Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.
Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkinsyksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.
Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.
Latu menneisyyteenYhä syvemmälle
Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.
Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.
Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.
Latuviittoja menneiltä ajoilta
Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.
Entinen ja uusi aukko
Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.
Enää 23 kilometriä Kivimäkeen
Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.
Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.
Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!
Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.
Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.
Seuraa keltaisia merkkejä
Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.
