Perunkirjoitus: Ishinca

Ishinca (5530) oli kansanretkeilijän ensimmäinen lumihuippu tällä retkellä (13.6.). Se on Piscon tapaan mahtavien kuusitonnisten ympäröimä matala ja helppokulkuinen näköalaparveke. Huippu on kapea lumiharja: koillispuolella on mukavat nojatuoli-istuimet ja lounaispuoli on pystysuora. Edgar ja Violetta taitavat osoittaa seuraavaa kohdetta Tocllarajua, joka sijaitsee kuvaa hallitsevan massiivisen Palcarajun (6274) vasemmalla eli luoteispuolella. Oikeanpuoleinen vuori on luultavasti Pucaranra (6147).

Matkaa Ishincan perusleiristä kaakkoon on linnuntietä vain runsaat kolme kilometriä, mutkitellen nousevaa polkua ja moreenia sekä jäätikköä pitkin tietenkin paljon enemmän. Matkan varrella on pari leiripaikkaa niille, jotka haluavat lyhyen huippupäivän tai ovat kiipeämässä viereiselle paljon vaikeammalle Ranrapalcalle. Jäätikkö on loiva ja vähärailoinen, mutta jäätikölle päästäkseen on noustava ensin moreenilta kymmeniä metrejä ylös jyrkkää kalliota, tasapainoteltava kapealla polulla ja laskeuduttava taas jyrkästi jään reunaan.

Täällä olivat myös suurimmat irtolohkareet, jotka kansanretkeilijä on toistaiseksi nähnyt. Usein lohkareita tai jäämuodostelmia sanotaan huolimattomasti kerrostalon kokoisiksi, mutta näistä Ranrapalcan pohjoisseinämästä irronneista ja jään reunalle killumaan jääneistä louhista suurin tosiaankin oli kooltaan K. E. Nymanin 1970-luvulla rakentamien kolmikerroksisten talojen luokkaa.

Ishincalla jalassa olivat pitkästä aikaa vanhat Lowan kovat kengät. Ne eivät olleet enää alkuunkaan sopivat, vaan tekivät jalkaan hiertymät, jotka eivät parantuneet koko retken aikana (ovat nyt miltei parantuneet), ja pakottivat etsimään väliaikaiset sijaiskengät (vanhat Scarpat). Tätä retkeä varten tilatut uudet kengäthän saapuivat liikkeeseen parahiksi päivän maastapoistumiseni jälkeen.

Perunkirjoitus: Kunnolla retkeilemään

Kirkkaalla säällä Huascarán, joka on pohjoisessa 45 kilometrin päässä, näkyy hyvin Huarazin pääkadulle. Sen takana vasemmalla näkyy kolme Huandoyn neljästä huipusta ja oikealla puolella Chopicalqui.

Viidessä tonnissa käynti tuotti kansanretkeilijälle samana iltana mojovan päänsäryn. Yksi lepopäivä kaupungissa (3000 metriä) olisi ollut tarpeen Limasta siirtymisen jälkeen. Retkikunnan naisilla ei ollut korkeusvaivoja, mutta he käyvätkin ehtimiseen Alpeilla kolmessa kilometrissä. Kansanretkeilijän edellinen käynti vastaavissa korkeuksissa sen sijaan oli marraskuulta 2008.

Kahden päiväretken jälkeen lähdettiin 11.6. kunnolla maastoon, alkoi siis oikea retkikuntatoiminta. Hiaceen pakattiin retkeläisten ja heidän henkilökohtaisten varusteidensa lisäksi laatikoittain ruokaa, keittiövälineitä, retkituoleja ja kaksi isoa telttaa (sekä yksi alle neliömetrin kokoinen teltta). Kyytiin hyppäsivät apulaisopas ja leiriasioista vastaava Carlitos sekä Antonio ja Gregorio, joista edellinen toimi pääasiassa kokkina ja jälkimmäinen kantajana ja perusleirin yleismiehenä.

Ajettiin päätietä pohjoiseen ja sitten ylös kukkuloille paikkaan nimeltä Cochapampa. Siellä taakat siirrettiin aasien selkään ja retkeläiset lähtivät kevein päivärepuin kohti Ishincan laaksoa ja tulevien kiipeilyjen perusleiriä. Kansanretkeilijä oli hieman huonovointinen, ja alle tunnin kävelyn jälkeen piti tyhjentää vatsa kauniisti kumpuilevassa viljelys- ja laidunmaisemassa. Äänitys unohtui, valitettavasti.

Kävelymatka oli alle kymmenen kilometriä, joten voimia oli sentään jäljellä Ishincan perusleiriin saavuttaessa. Lieneekö ollut vielä akklimatisoitumisongelmia vai vatsatautia, ilta-aterialla ruokahalu oli lähinnä käänteinen ja ruokaa piti kierrättää. Kansanretkeilijä päätti jättää seuraavan päivän kiipeilyn väliin ja vetäytyi makuupussiin ennen muita.

Välierä

Huarazissa taas, ensimmäisen lumisilla vuorilla vietetyn viikon jälkeen. Kuvia ei taida vieläkään olla luvassa, kun en minä eikä tämän nettikuppilan pitäjä tiedä miten tämän vanhan XP:n saisi havaitsemaan kameran sisällön.

Kansanretkeilyn terveysvaikutukset on käyty limittäisessä järjestyksessä: ensin akklimatisaatio mainitun päänsäryn ja pienen pahoinvoinnin kera, pahoinvoinnin jatkuminen ruuansulatuksen puolella oksetuksen ja arvaamattoman suolen kanssa (yrjöjä yhteensä kolme), ja edellisten jo hoiduttua rakkoutuvat jalat.

Korkeuteen sopeutuminen tuli kuntoon Ishincan perusleirissä, josta käsin tehtiin nousuja ympäröiville huipuille. Ensimmäinen päiväretki Urus-vuorelle piti tosin jättää väliin vielä huteran olon takia, mutta seuraavana päivänä Ishincalla koneisto oli täysin kunnossa. Sisäisiä vaivoja ei enää käytännössä ollut, kun noustiin ensimmäisen kuusitonnisen Tocllarajun yläleiriin.

Suomalais-puolalais-itävaltalaisesta retkueesta on pidetty hyvää huolta: ecuadorilaisen oppaamme Edgarin lisäksi meistä on huolehtinut perusleiripalvelujen päällikkö ja toinen opas, täkäläinen Carlitos kahden sukulaismiehensä kanssa. Carlitos tuntee nämä vuoret hyvin ja osaa toimia korkeuksissa: hän valehtelematta juoksee ylös 50-asteista lumiseinää kuudessa tonnissa. Kovakuntoista on koko henkilökuntamme: matkalla yläleiriin teltat ja keittiökalusto selässään he juoksevat meidän turistien ohi, vaikka ovat lähteneet matkaan puoli tuntia myöhemmin ja rupatelleet matkalla puoli tuntia kollegoidensa kanssa, ja kantavat kulkiessaan matkaradiota, josta kuuntelevat jalkapalloa.

Tocllaraju olisi kansanretkeilijälle vielä liian raju vuori omin päin yritettäväksi. Vaikka kiipeäminen sujuu, reitin löytäminen ja varmistamis- ja laskeutumisrutiinien hoitaminen vaatisivat muutaman vuoden lisää kokemusta. Reitti kulkee yläleiristä lähtien kokonaan lumen peittämällä jäätiköllä. Se seurailee luoteisharjannetta ja kiertelee railoja ja jyrkänteitä monin mutkin. Jyrkkyys vaihtelee tasaisen ja viidenkymmenen asteen välillä, yhdessä paikassa on lyhyt pystysuora jääkiipeilypätkä, ja juuri ennen huippua kuudessa tonnissa on kuusikymmentä metriä jyrkkää neljän raajan lumikiipeilyä, ja alas tullessa paikka laskeudutaan köydellä. Huippu on aika tilava, toisin kuin Ishincan, joka oli ohut lumiharja.

Tocllarajun huipulta tultiin alas perusleiriin samana päivänä, matkalla vain otettiin yläleirin tavarat mukaan. Louhikossa könyäminen alkoi tulla aika epämiellyttäväksi hiertävien muovikenkien kanssa. Kansanretkeilijän alati levenevä räpylä ei enää oikein viihdy vanhoissa Lowan kengissä, vaan vasemman jalkaterän reinoihin tulee ikävät rakot. Onneksi sairaanhoitaja-retkikumppani Beaten lääkintälaukusta löytyi hieman paremmat sidetarpeet kuin kansanretkeilijän omasta paketista.

Yhdestä Huarazin retkeilykaupasta löytyi paremmin jalkaan sopivat Scarpan monot, joten oli helppo tehdä päätös: kahden viikon vuokraksi Scarpoista Lowat, jotka saavat täten jäädä Etelä-Amerikkaan, ja kotilennolla tavarat painavat kolme kiloa vähemmän.

Vuorien yllä on tällä hetkellä pilviä, mutta huomiseksi toivotaan selkenevää, sillä silloin lähdetään yrittämään Huascaránille. Päivät menevät kaiken onnistuessa näin: 1. ajaen ja kävellen perusleiriin, 2. ykköseen, 3. kakkoseen, 4. huipulle ja alas kakkoseen sekä 5. kakkosesta suoraan pois vuorelta. Kovin moni ei ole vuorella viime aikoina käynyt, ja tiedot oloista poikkeavat kertojasta toiseen.