Totuus

Matti Sunellin blogi

Tekijä: Matti Sunell

  • Mihin tarvitsen Applea?

    En oikeastaan enää pidä yhdestäkään Applen sovellusohjelmasta. En pidä siitä, että minut pakotetaan johonkin oivaltavaan, persoonalliseen, tietokoneenkäytön hyväksi havaituista rutiineista täysin poikkeavaan toimintatapaan, enkä pidä siitä, että mahdollisuudet muokata työskentelytapaa piilotetaan tai poistetaan kokonaan.

    Jos haluaa tehdä töitä ohjelmalla, josta voi sanoa ”it just works”, tämä ohjelma on todennäköisemmin jonkun muun kuin Applen tekemä.

    Applen käyttöjärjestelmä ei ole varsinaisesti paska. Sain paljon aikaan, kun hankin ensimmäisen oman tietokoneeni, Powerbook 100:n, vuonna 1992. Kirjoitin nuotteja Encorella ja tein musiikkia Mastertracks Prolla, joka on yhä tähänastisista paras midisekvensseriohjelma.

    Sitä seuranneessa seikkailussa GNU/Linux-järjestelmien parissa opin paljon. Komentorivi tuli tutuksi, samoin ytimen käännöksen parametrit. Päivittäiskäytössä systeemi toimi, mutta nuotteja kävin kirjoittamassa Sibeliuksella Windowsin puolella.

    Aloin taas saada omia tuotoksia aikaan, kun palasin Applen käyttöjärjestelmään 2003. NeXT oli tullut tutuksi musiikkitieteen studiossa, joten OS X oli hyvin luonteva käyttää. Joitakin Applen sovellusohjelmiakin opin hyödyntämään, ainakin Garagebandia ja iPhotoa, sittemmin myös Logicia.

    Apple on kuitenkin ennen kaikkea suhteellisen luotettavasti toimiva työskentely-ympäristö: tietokone ja käyttöjärjestelmä, joka oli parhaimmillaan versiossa 10.6.8 vuonna 2009. Sittemmin Apple on koettanut yhdistää laitteensa, käyttöjärjestelmänsä, sovellusohjelmansa ja pilvipalvelunsa universaaliseksi kokonaiselämykseksi.

    Haksahdin mukaan fantastiseen elämykseen runsas vuosi sitten, kun hankin iPhonen, päivitin käyttöjärjestelmät yhteensopiviksi, synkronoin laitteiden kommunikaatiotiedot ja tulin siten lähettäneeksi osoitekirjani ja kalenterini NSA:lle. Kaupan päälle tietokoneeni hidastuivat.

    Tilanteen palauttaminen hallintaan tulee kestämään jonkin aikaa. Siihen sisältyy myös kysymys, mikä käyttöjärjestelmä sopii parhaiten työskentelyalustaksi. Katsotaanpas.

    Applen sovellusohjelmista tarvitsen Aperturea ja Logicia. Vapaita tai vapaissa käyttöjärjestelmissä toimivia vastineita on, mutta ominaisuuksista uupuu. Keynoteakaan en mielelläni vaihtaisi.

    Applen käyttöjärjestelmää tarvitsen alustaksi Sibeliukselle, Ablettomalle, Maxille ja mahdollisesti tulevalle Steinbergin notaatio-ohjelmalle. Scrivener vaikuttaa myös sellaiselta kirjoitustyökalulta, jonka haluan pitää.

    Eipä näitä monta pakollista ole. Mutta kun OS X:n kuitenkin tarvitsen, käytän myös mielelläni muuatta tekstieditoria ja toistaiseksi Applen kalenteria ja selaintakin.

    Jos käyttäisin vaikkapa Gnome-työpöydällä varustettua Debian GNU/Linuxia, siellä olisi heti käytettävissä Musescore, Ardour, Pd, Audacity ja Libreoffice (nämä toimivat myös OS X:ssä), kaikki tarvittavat päivittäisohjelmat sekä suuri joukko erikoisohjelmia, joita ei OS X:ään saa.

    Jos haluaisi periaatesyistä vaihtaa kokonaan vapaaseen käyttöjärjestelmään ja ohjelmiin, toimeen kyllä tulisi. Mainitut ”pakolliset” syyt ovat oikeastaan enemmän mukavuustekijöitä.

    Ja seuraava puhelimeni ei ollenkaan välttämättä ole ”älypuhelin”.

  • Musiikin palo

    Musiikin palo

    Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

    Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

    Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

    sivuovi
    Sivuovi

    Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

    Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

    Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

    Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

    Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

    Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

    Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

    Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.

  • Sähkömiehet ja karhu

    Sähkömiehet ja karhu

    Koska olen unohtanut 1980-luvun, en ennen arkistotutkimuksiani muistanut sitäkään, että kävin 1982 Helsingissä ja kuvasin silloin itselleni oudon, mutta myöhemmin hyvin tutuksi tulleen maiseman.

  • Matti A. Jokinen

    Matti A. Jokinen

    Syvyys kovertuu allamme. Jos pudottaisimme alas kiven, se iskisi kivikkorinteeseen kahdenkymmenen metrin päässä seinämästä.

    Kajaanin kirjastossa tehtiin poikavuosina löytöjä, jotka tulivat määrittelemään koko loppuelämää. Olisiko ollut peräti lasten- ja nuortenosasto, jossa lähekkäin sijaitsivat Kullervo Kemppisen Lappi-kirjat, Himalajan valloitus ja tämä Matti A. Jokisen Alppien seinämillä? Tällaista sivistynyttä kirjavalintaa toki sopi seminaarikaupungin kaupunginkirjastolta odottaakin.

    Kumpi kirjan ensimmäisenä löysi: oliko se toverini, josta oli tuleva ensimmäinen kiipeilykaverini ja myös eräiden aikuisiän kansanretkien retkikumppani, vai minä, sitä en enää muista. Elämys taisi olla kuitenkin yhteinen, kirja luettiin moneen kertaan ja sen kuvatekstejä ja osaa tekstistäkin osattiin siteerata ulkoa.

    Haka uppoaa kotoiseen kallioon.

    Ei meillä ollut hakoja eikä edes köyttä, kun menimme lähimetsän kalliojyrkänteelle harjoittelemaan kiipeilyä. Varmistuksena oli paksu lumihanki, johon hypättiin,  kun ote ei enää pitänyt seinämästä.

    Ajatus kiipeilyn harrastamisesta Suomessa oli kainuulaisille yhtä kaukainen kuin turistimatka Kuuhun, eikä koko maassakaan monta kiipeilijää ollut: Suomen Alppikerhossa oli 1970-luvun lopussa kymmenkunta jäsentä.

    Ainoana turvanamme ovat kätemme ja jalkamme ja muutama ruostunut metallihaka.

    Jotkin itsestäänselvät totuudet ovat yksilöön valmiiksi sisäänrakennettuina, mutta usein tarvitaan jokin elämys, kokemus tai tieto, joka nostaa totuuden tietoisuuteen ja tavoitteellisen toiminnan kohteeksi. Minä tarvitsin mainitsemani kirjat ja yhden kesälomamatkan Norjaan ymmärtääkseni, että vuorille on pyrittävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

    Onkin välillä miltei kiusallista vastailla toistuviin kysymyksiin, miksi sinne aina pitää lähteä: kauas, vaivalloisen matkan päähän, vaarallisiin paikkoihin ja usein itsensä kipeäksi maksaen. Tietysti sinne pitää mennä, tehän tässä hassuja olette kun ihmettelette ilmiselvää asiaa!

    Matterhorn odotti arvoituksellisena.

    Meni kuitenkin vuosia kuin sekavassa unessa, josta vasta aikamiehenä heräsin. Havahduttuani liityin Alppikerhoon, jonka Jokinen oli syntymäni aikoihin perustanut, kävin kursseja ja matkustin useana kesänä Alpeille. Pian matkustin muihin maanosiin ja isoille vuorille. Iässä, jossa monet vaihtavat jo leppoisampiin maisemiin, kiipesin ensimmäisen kasitonniseni.

    Ensimmäisen kerran näin Matti A. Jokisen ilmielävänä Alppikerhon 40-vuotisjuhlassa. Ainoan kerran puhuin hänen kanssaan kerhon 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä kiipeilyseminaarissa. Kiipeilyliitto oli teettänyt uusintapainoksen Alppien seinämistä, ja Jokinen oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Muilla jonottajilla oli uusintapainos, minulla tämä aikoja sitten antikvariaatista löytynyt vuoden 1961 alkuperäinen. Vuoroni tullessa pyysin mestarilta omistusta ”Matti A:lle”. Olinko tuolloin jo saanut selville, että A on Antero niin kuin minullakin, vai varmistuiko tietoni pian tuon jälkeen, siitä en ole ihan varma.

    Tunnen painovoiman havainnollisemmin kuin koskaan.

    Painovoima vaikutti lopullisesti Matti A. Jokiseen toukokuussa 2014, 82 vuoden kohdalla. Toimintakykynsä hän säilytti melko lailla viimeisille köydenpituuksille, niin kuin tämä juttu ja video näyttävät. Ei voi kuin toivoa samaa omalle ja kaikkien aktiivisten ihmisten kohdalle.

    IMG_4696

    Lainaukset ovat Alppien seinämillä -kirjan kuvatekstejä. Kiitos Juhalle parista osuvasta ilmauksesta, jotka tähän juttuun varastin.

  • Seuraa Totuutta – Totuus ei seuraa sinua

    Tiedätkö, kuka seuraa liikkumistasi vepissä (world wide web, se osa internetiä, jota kansankielessä sanotaan ”netiksi”)? Aika moni seuraa. Useimmat veppisivut sisältävät koodia, jonka tarkoituksena on kerätä tietoja lukijoista: tilastointiin, mainostajille ja ties mihin muuhun tarkoitukseen.

    Asennapa selaimeesi lisäosa nimeltä Ghostery. Se on saatavissa kaikkiin yleisimpiin selaimiin ja löytyy ja asentuu helposti selaimen lisäosa-asetusten kautta.

    Kun Ghostery on käynnissä, se näyttää jokaisella vierailemallasi veppisivulla vaanivat seurantaohjelmat pienessä violetissa ikkunassa selainikkunan alanurkassa. Ja niitä tosiaan on melkein kaikkialla, usein jopa kymmenkunta.

    Kokeilin Ghosteryä joskus vuosia sitten, mutta se näytti sotkevan sivuja ja oli muutenkin käytöltään epäselvän oloinen. Asensin sen nyt uudestaan ja havaitsi helpoksi. Klikkailin asennusvaiheet nopeasti läpi ja panin lähtöasetukseksi kaikkien seuraajien torjunnan:

    Ghosteryn estoasetukset
    Ghosteryn estoasetukset

    Jos Ghostery estää jonkin tarpeellisen palvelun, sen voi helposti sallia yhden kerran tai pysyvästi klikkaamalla selainikkunassa. Soundcloud on minulla tähän mennessä ainoa palvelu, joka on täytynyt sallia erikseen.

    Huomasin Ghosteryn hoitavan myös Adblockin ja Disconnectin tehtävät, joten tarvittavien lisäosien määrä väheni.

    Totuus-blogi ja seuranta

    Taannoin tämän blogin ulkoasua remontoidessani otin useimmat WordPressin lisäosista pois päältä. Kytkiessäni niitä uudelleen käyttöön jätin kuitenkin Shareaholicin pois. Tämä lisäke tuottaa ns. sosiaalisen median jakonappulat: jos lukija haluaa välittää blogijutun osoitteen seuraajilleen Facebookissa, Twitterissä tai tusinassa muussa yhteisömediassa, hän klikkaa täällä asianmukaista nappia, mikä tuottaa automaattisesti hänen käyttäjätunnuksellaan linkin blogiartikkeliin kyseisessä palvelussa.

    Jakonappuloiden käyttö sisältää kuitenkin joitakin epämiellyttävyyksiä:

    • Bloginpitäjä olettaa lukijan niin avuttomaksi, että tämä ei osaa kopioida sivun osoitetta selaimen osoiteriviltä haluamaansa sosiaaliseen mediaan.
    • Jakonappulat tuottavat tietoa käyttäjän liikkeistä niiden takana oleville kaupallisille tahoille.
    • Jakonappulat toimivat kätevimmin silloin, kun käyttäjä selaa veppiä ollen koko ajan kirjautuneena johonkin sosiaaliseen mediaan. Tällöin esim. Facebook kerää kaiken tiedon käyttäjän liikkeistä.

    Ensimmäinen kohta arveluttaa minua, ja haluaisinkin tietää mitä sinä, arvoisa lukijani, siitä arvelet. Jääkö hyvä juttu jakamatta, jos jakonappuloita ei ole? Mielestäni Totuuden jutut ovat niin loistavia, että kaikkien pitäisi lukea niitä, ja olen ehkä tässä asiassa valmis tulemaan hieman vastaan laiskaa tai kömpelöä lukijaa.

    (Hieman toisenlainen on jakonappuloiden toiminta palveluissa, jotka tuottavat maksullista sisältöä. Esimerkiksi Hesarin tai Suomen Kuvalehden juttuja jakaessa nappeja kannattaa käyttää, sillä niiden tuottaman linkin välityksellä muut pääsevät lukemaan ilmaiseksi muutoin maksullisen artikkelin.)

    Jotta Totuus olisi täysin seurantavapaa, myös Gravatar sai mennä. Et siis kommentoidessasi enää näe hienoa muotokuvaasi kommentin vieressä.

    Jo muinoin kokeilin Google Analyticsia ja luovuin siitä. Jonkin aikaa pidin käynnissä Piwikiä, joka on täysin bloginpitäjän omassa hallussa oleva kävijäseuranta, mutta poistinpa nyt senkin. En jaksa tutkia lukijatilastoja.

    Minulle paras palaute ovat lukijain kommentit, jotka toivotan tervetulleiksi, kunhan pysyvät jotakuinkin asiassa. Ajoittain olen pitänyt kommentoinnin täysin vapaana, mutta parin valopään takia nyt on taas käytössä ensimmäisen kommentin hyväksyntä. Kokonaista oikeaa nimeä tietenkin suosin, mutta etunimen tai nimikirjainten käytön olen hyväksynyt, kun olen tiennyt kirjoittajan asialliseksi.

    Kommenteista tallentuu IP- ja meiliosoite, mutta ne jäävät vain minun tietooni.

    Jos huomaat Totuuden seuraavan sinua vielä jollakin tavalla, jonka olen tässä unohtanut, ilmoita siitä kommenteissa tai meilillä.

    Virikkeitä tähän kirjoitukseen antoi tämä Pekka Pekkalan juttu.

  • Kiitos 2013–2014

    Julistin Vuoreijan edesmenneeksi. Mutta Vuoreijahan elää täällä.

  • Puhdistamo

    Puhdistamo

    Valoisana kesäiltana voi ohikulkija kuulla betonimuurin takaa puhdistettavien tukahtuneet äänet.

  • Avaruuskilpa

    Avaruuskilpa

    Suomen avaruussukkula jäi lähtötelineisiinsä.

  • Pyromaani palaa rötöspaikalle

    Pyromaani palaa rötöspaikalle

    2014 (vai 1982?)
    1982 (vai 2014?)
  • Haloo Helsingin yliopisto

    Haloo Helsingin yliopisto

    Puhelinlangat kaulaan.