Tekijä: Matti Sunell

  • Matkaan

    Matkaan

    3.9.2013

    Varhaisaamun pimeydessä retkikuntalaiset kantoivat laukkunsa hotellin aulaan ja siitä pian lähikujalle pysäköityyn pikkubussiin. Kulkuneuvon takaosa ja katto oli edellisenä päivänä täytetty retkikunnan yhteisillä varusteilla, ja nyt retkeilijät heittivät henkilökohtaiset kuormansa kasan korokkeeksi ja asettuivat istumaan kärryn etuosaan. Matka alkoi halki uuteen työpäivään heräävän pääkaupungin, itään kohti Bhaktapuria ja lopulta mutkitellen ylös Kathmandun laakson vihreitä rinteitä. Metsien yllä lepäilevät pilvet pehmensivät maiseman unenomaiseksi.

    Vaikka vuoristossa periaatteessa oltiinkin, kovin suuria korkeuksia ei Nepalin puolella vielä tavoiteltu. Kathmandu on noin 1300 metrin korkeudessa, ja naapurilaaksoon siirryttäessä käydään puolessatoista kilometrissä. Mutta sitten laskeudutaankin peräti 800 metriin, ja vasta lähellä Tiibetin rajaa alkaa nelinumeroinen lukema pysyä korkeusmittarissa.

    Himalajan kukkulat eivät ole erityisen kovaa kiviainesta, ja joka vuosi monsuunisateet sortavat vuorenrinteisiin koverrettuja teitä. Melkoisen hyvin vahingot oli saatu kuitenkin korjatuksi, ja tietenkin vakituisia sortumapaikkoja myös rakennetaan jatkuvasti kestävämmiksi. Kolmen vuoden takainen ongelmapaikka oli nyt varsin hyvin kivetty. Vain kerran tuli pysähdys, kun kaatunut kuorma-auto tukki puolet tiestä. Poliisin tarkastuspisteillä piti sen sijaan pysähtyä seitsemän kertaa – vuonna 2010 en muista tämmöisiä pysähdyksiä olleen laisinkaan.

    Rajakaupunki Kodarissa menettely oli tuttu. Ensin mentiin syömään ja odottelemaan Nepalin puolen maastalähtömuodollisuuksien kulumista. Sitten marssittiin Ystävyyden sillalle ja asetuttiin rajaviivalle jonoon siihen järjestykseen, jossa nimet ryhmäviisumissa sattuivat olemaan, käveltiin Kiinan puolen maahantulohalliin ja vielä parin tarkastuksen läpi, ja putkahdettiin ulos hallin peräpäästä. Tänä aikana paikkakuntalaiset naiset kantoivat koko retkikunnan tavarat sillan yli Tiibetin puolelle, jossa ne lastattiin kuorma-autoon. Kaasupullot tosin takavarikoitiin rajalla, niistähän voisi valmistaa pommeja.

    Retkikuntalaiset siirtyivät mukaviin Kiinan–Tiibetin vuorikiipeilyjärjestön Toyota-maastureihin, joissa sujuikin sitten koko loppumatka vuorelle. Ensin kuitenkin ajettiin lyhyt matka varsinaiseen Kiinan puoleiseen rajakaupunkiin Zhangmuun, jossa taas syötiin ja vaihdettiin rahaa kurssiin 1 taala = 6 yuania.

    Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.

    Jos minulle kerrottaisiin, että jossakin maan ääressä on jyrkkään vuorenrinteeseen ripustettu, yhden serpentiinitien varteen rakennettu kaupunki, jossa sataa aina ja jonka kapean kadun varren täyttää joka ilta tuhat raja-asemalle jonottavaa kuorma-autoa, en uskoisi.

    Seurasi retken osuus, joka huolestutti kansanretkeilijää etukäteen enemmän kuin mikään, mikä voisi tulla eteen itse vuorella: jyrkkä nousu itse Himalajan vuoristoon, pystysuoraan vuorenrinteeseen koverrettu tie, pohjattomat rotkot ja kilometrin korkuiset vesiputoukset, joista jotkin pärskyivät suoraan tielle. Linnuntietä rajalta Nyalamin kaupunkiin on 20 kilometriä, nousua kaksi kilometriä.

    Mutta kuljettaja oli varma ja nopea, ja ehkä tien reunaan oli noussut muutama kaidekin lisää sitten viime käynnin. Huolimatta vielä yhdestä passintarkastuksesta matkan varrella Nyalamiin tultiin vallan hyvin valoisaan aikaan, ja hotelliin majoittumisen jälkeen jäi vielä aikaa iltapäiväkävelylle kylillä.

    Päivällisen jälkeen ilta sujui rattoisasti teetuvassa, jonka emäntä olikin johtajamme vanha tuttu. Danin paikallistuntemus, sherpan kielen – joka on tiibetin kielen murre – taito ja avoin suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan oli vievä retkikuntalaiset vielä moneen hämmästyttävään kohtaamiseen paikkakuntalaisten kanssa.

    Nyalamin koera siisteimmästä päästä
  • Kathmanduun

    Kathmanduun

    30.8.–2.9.2013

    Halvimmat lennot Helsingistä Kathmanduun olisi saanut Moskovan ja Delhin kautta niin, että Moskovassa olisi pitänyt vaihtaa paitsi konetta, myös lentokenttää. Ei kiitos, varsinkin kun Qatarilta löytyi suorastaan inhimillinen 17 tunnin lento Tukholman ja Dohan kautta. No, Arlandassa ilmeni sitten tuliterässä Boeing 787 Dreamlinerissa jokin vika, lento myöhästyi kolme tuntia ja vaihto Dohassa tietenkin meni mönkään. Aavikkokentän odotussalin lattia tuli taas tutuksi.

    Nepalin räikeä pääkaupunki ei tällä kertaa enää säikäyttänyt, vaan suorastaan toivotti tervetulleeksi kotiin. Vastassa olleet kyyditsijät taisivat kuitenkin saada huiputetuksi tulijalta liikaa palvelurahoja – länsimaalaisilla kun tunnetusti kasvaa raha taskussa. Kaupungilla osasin liikkua eksymättä, Sam’s Bar ja Funky Buddha löytyivät noin vain. Hotelli Shakti vaikutti siistiltä.

    Syyskuun 1. päivänä tapasin retkikunnan johtajan Danin ja retkeilyfirman Dehan, jonka moottoripyörän kyydissä pääsin toimistolle hoitamaan paperityöt. Sitten muutaman puuttuvan tarvikkeen hankintaan. Onneksi avaruusajan pissapullo tuli koetäytettyä ennen lähtöä ja valitettavasti todettua vuotavaksi: tilalle tavallinen Nalgene-pullo. Kathmandusta saa kaiken tarvittavan vaatteista ja kiipeilyvarusteista elintarvikkeisiin ja Everest-hammastahnaan sekä lääkkeet ilman reseptiä, eurooppalaisittain naurettavan halvalla.

    Toisen päivän aamiaisella tapasin loputkin retkikuntalaiset, ja sitten olikin vuorossa informaatiota ja varusteiden tarkastusta. Illaksi piti hankkia viimeisetkin varustetäydennykset ja pakata laukut varhaista lähtöä varten.

    En enää suosittele Pringles-lastuja evääksi, vaikka ne toki hyviä ovatkin. Ne vievät paljon tilaa ja murenevat kuitenkin, vaikka kuinka huolellisesti pakkaisi. Enintään kaksi putkea voi ottaa mukaan ja ne pitää tunkea ylävuoristokenkien varsiin.

    Retkikunnassa oli johtajan lisäksi kuusi jäsentä, kaikki miehiä. Ikäjakauma keskittyi neljänkympin loppupäähän, vaikka nuorin oli alle kolmikymppinen ja vanhin yli kuusikymppinen. Hyväkuntoisia kaikki, joukossa ylipitkien juoksujen harrastajia useampikin.

    Retken kuva-albumi.

  • Kansanretki 8000, toinen osa

    Kansanretki 8000, toinen osa

    Tässä se nyt on, huippukuva, todiste. Kameran kello näyttää 8.58 syyskuun 26. päivänä 2013. Kansanretkeilijä seisoo hapen puutteesta pöllämystyneenä Cho Oyun 8201 metriä korkealla laella Nepalin ja Tiibetin rajalla. Satoja metrejä leveällä lakitasanteella, josta sanotaan, että silloin vasta voi luottaa olevansa oikealla huipulla, kun näkee Everestin.

    No siellä se näkyy, Everest eli Chomolungma itäkaakossa, tuollaisen kolmenkymmenen kilometrin päässä eli yhtä kaukana kuin Vuokatin vaarat Kajaanista. Tämänpuoleiset rinteet ovat varjossa, kuva on otettu vasten aurinkoa. Nopea tuuli kuljettaa harsomaisia pilvenriekaleita etelästä Nepalin puolelta, ja ajoittain ne peittävät näköalan kokonaan. Tässä maisema on kuitenkin selkeä. Everestin vasemmalla puolella näkyy horisontissa maailman kolmanneksi korkein vuori Kangchenjunga, retkeilijän pään taakse jää neljänneksi korkein Lhotse ja viidenneksi korkein Makalu näkyisi, jos se ei sattuisi sijaitsemaan täsmälleen Everestin takana. Retkeilijän selästä oikealle on rivi seitsentonnisia, mm. Baruntse.

    Huipulla on kevättalvisen lämmintä, ainakaan kansanretkeilijän sormia ei näytä paleltavan. Pitkän aamuöisen nousun aikana pakkanen kyllä nipisteli, ja tätä kirjoittaessa 12 päivää myöhemmin näppäimistöön pitkästä aikaa totuttelevat sormenpäät ovat pikkaisen turrat.

    Kansanretkeilijä yritti Cho Oyulle jo 2010, mutta säät eivät tuolloin suosineet ja korkeusennätys jäi kakkosleirin 7100 metriin. Tänä vuonna oli tarkoitus lähteä Shishapangmalle, mutta retkikunnasta kaikkosi viime hetkellä ennen lähtöä suurin osa jäsenistä ja se peruutettiin. Järjestettyään itsensä vapaaksi töistä, varattuaan lennot ja maksettuaan kaiken kansanretkeilijä ei voinut oikein muutakaan tehdä kuin liittyä samaan aikaan järjestettävään Cho Oyu -retkikuntaan.

    Miksikään suureksi onnettomuudeksi tämä ei kuitenkaan osoittautunut, vaan kaikki tuntui päin vastoin naksahtavan paikoilleen mitä parhaimmalla tavalla. Kuuden jäsenen, johtajan ja kahden sherpan retkikunta oli fyysisesti ja henkisesti erittäin vahva. Säät enimmäkseen suosivat, ja kun tähän yhdistyivät johtaja Dan Mazurin rohkea kapselityylinen akklimatisaatio-ohjelma, jossa retkikunta ei väsyttänyt itseään ravaamalla vuorta ylös alas, ja viime hetkellä onnellisesti ratkennut yhteistyö retkikuntien välillä reitin rakentamisessa, menestystä ei oikeastaan voinut välttää. Retkikunnan jäsenistä viisi kuudesta saavutti huipun 26 päivää ensi kokoontumisen jälkeen ja vain 16 päivää vuoren juurelle saapumisesta.

    Kansanretkeilijä kiipesi ilman happea ja sai yllätyksekseen huomata könyävänsä huipulle vain puolisen tuntia kahden hapellisen kiipeilijän perässä. Valmistauduttuaan ilman mitään systemaattista harjoitusohjelmaa, pelkän liikkumisen ilon ajamana – mitähän jos rupeaisi ihan oikeasti treenaamaan?

    Tähän tulee päiväkirjamainen kertomus kuvituksineen. Yritän käsitellä päivän päivässä, mutta ehdotonta lupausta en anna. En ehkä tule olemaan yhtä perusteellinen paikkatietojen ja nimien kanssa kuin viime kerralla, joten Google Earthin avulla maisemiin tutustuvaa kehotan tutkimaan viimekertaisia juttuja, joita voi seurata kronologisesti alkaen varusteläjän pakkaamisesta. Erotan retket hieman epäjohdonmukaisesti asiasanoilla Kansanretki 8000 ja Kansanretki 8201, mutta muilla yhteisillä hakusanoilla löytyvät molempien retkien jutut. (Ja jos sinulla on parempi ehdotus lajitteluun, kannattaa ehdottaa heti, ennen kuin näitä juttuja on kymmeniä.)

  • Saatanallista menoa Herran huoneessa!

    Saatanallista menoa Herran huoneessa!

    Kuva on Sam Inkisen toimittamasta kirjasta Tekno – digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus (1994). Mitä todennäköisimmin se on otettu syyskuussa 1993 Helsingin Agricolan kirkossa järjestetyssä Ambient amen -tapahtumassa. Inkinen itse kulkee edestakaisin kirkon keskikäytävällä kaapuun pukeutuneena ja lukee syvällisiä ajatuksia kirjastaan. Luultavasti omiaan. Miten syvällisiä, sitä en kykene muistamaan.

    Otsikko taasen on kirjan esipuheen mukaan tapahtumaa käsitelleestä lehtijutusta. Eikä se todennäköisesti ole huumoria, vaan jonkun oikeassaolijan vakavan närkästyksen osoitus. Niinpä niin: vaikka uskonnon varjolla voidaan järjestää niinkin kiinnostavia tapahtumia kuin teknomessuja, en kuitenkaan voi rehellisesti suositella mitään uskontoa kenellekään.

    Tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi nyt 20 vuotta, ja siihen liittyy huomattavin – ja ehkä ainoa – vaikutukseni Helsingin 90-luvun teknoelämään. Ohjelmassa oli nimittäin myös akustisia musiikkiesityksiä, ja soitin marimballa jonkinlaisen soolokappaleen. Olisinkohan ollut mukana myös jossakin yhtyeessä? Parhaiten muistan lujan äänentoiston ja mahtavan kaiun: kun löin marimbasta soinnun, se tuli puolta sekuntia myöhemmin takaisin kirkon peräseinästä massiivisena hyökyaaltona.

    Hesarin Ilkka Mattilan kirjoittama ennakkojuttu on tallessa, mutta paljon muuta tietoa tapahtumasta ei web sisällä. Alkuperäismateriaalia tuskin sähköisessä muodossa onkaan, olihan graafinen web vasta syntymässä, ja Mosaic-selain julkaistiin juuri noihin aikoihin. Toisaalta varmasti sekä internetistä että elektronisesta musiikista olivat kiinnostuneita paljolti samat edistysmieliset ihmiset, joten materiaalia periaatteessa voisi olla.

    Hesarin mukaan ohjelmaa hallitsivat kaupungin huippu-dj:t. Olisikohan minulla tuolloin ollut kunnia tietämättäni esiintyä samalla keikalla nuoren Orkidean kanssa?

    En tainnut seurata tapahtumaa loppuun asti, mikä näin myöhemmin ajateltuna on suuri harmi. Pakkasin kai marimbani ja kuljetutin sen kivenheiton päähän – asuin tuolloin Punavuoressa, tapahtumien polttopisteessä, ja noita aikoja muistelen nyt vanhana erityisen lämpimästi.

  • Loppukesän iltapäiviä

    Loppukesän iltapäiviä

    Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

    Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

    Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

    Tavallinen itähelsinkiläinen suo
    Tavallinen itähelsinkiläinen suo

    Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

    Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

    Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

    Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen
    Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

    Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

    Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…

  • Kadonnut rautatie

    Kadonnut rautatie

    Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

    Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

    Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

    Maastoutunut rata

    Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

    25.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.

  • Suunnistuskisan tulokset

    Paikkakunnalla oleskelevilla on nyt ollut koko sunnuntai-iltapäivä, ilta ja yö aikaa kiertää Kontulan vuoden 1945 suunnistusreitti. Itsekin kävin, polkupyörällä tosin. Jos et ehtinyt vielä suunnistaa, jätä lukeminen tähän, ota kartta edellisestä jutusta ja käy etsimässä rastit.

    Nyt julistan, saatana, tulokset.

    Rasti 1: Vesalantie

    Ykkösrastin metrintarkka paikallistaminen ei ole mahdollista, sillä katuja rakennettaessa myös puron reittiä on muutettu. Melko mukavasti voidaan silti ajatella, että rasti olisi kuvan keskellä olevan punaisen auton kohdalla. Siinä on purossa mutka ja maasto siitä eteenpäin oikealle on riittävän tasaista, että paikalla on voinut olla pellonkulma. Lähempänä tien oikealla puolella on jännittävä tonttien välinen viidakko.

    Rasti 2, Keinulaudantie

    Kakkosrastin paikka on selvä, kallionlaesta ei voi erehtyä. Itse rastimerkki on voinut olla vaikkapa tuossa männyssä, luulisin että se on ollut olemassa jo 1945. Vieressä muuten valmistetaan hyvää jäätelöä, jota itähelsinkiläisten tulee syödä jo isänmaallisistakin syistä. Itsekin nautin suunnistuksen jälkeen vadelma-valkosuklaajäätelön.

    Rasti 3: Varhelanpuisto

    Kolmosrasti löytyy taas Vesalasta. Vanhassa kartassa rasti on polkujen risteyksessä, mutta nykyiset polut ovat voineet syntyä vasta kerrostaloasutuksen aikanakin. Iso louhi on kuitenkin hyvä maamerkki, joten sovitaan, että rasti on siinä.

    Maali: Mustikkamäki

    Vaikkei asia suunnistuskartasta aivan yksiselitteisesti ilmene, ehdotan kuitenkin, että sovimme maalin olevan Mustikkamäellä. Koska kaikki rastikuvat ovat panoraamoja, pitää tämänkin olla. Toki tästä blogista löytyy lukuisia muitakin kuvakulmia tästä kansansuunnistajalle niin tutusta paikasta.

  • Suunnistuskisat Kontulassa

    Suunnistuskisat Kontulassa

    Taas paikallishistoriaa. Kuvassa on suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945. Sitä käytettiin Ford-yhtiön henkilökunnan suunnistuskilpailussa 30.5.1945. Kartta on omin luvin skannattu Anne Valkosen kirjasta Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi (Myllypuro-seura, 2005) sivulta 31 ja se on peräisin Harri Kekkisen arkistosta.

    Alueen teistä ovat nykyisinkin paikoillaan Humikkalantie, Linnanherrantie ja Naulakalliontie sekä tietysti kaakkoiskulman leikkaava Itäväylä. Myös Rekitie on jäljellä, mutta yhteys on poikki Naulakallion eteläpuolelta nykyisen Länsimäentien kohdalta. Mellunmäestä Westerkullan kartanoon johtanut tie on jäänyt Mellunmäen kerrostaloalueen alle, vain maalaiskunnan puolella Länsimäen metsissä se on jäljellä ulkoilupolkuna niin kuin pellonreunan tiekin.

    Mellunmäestä länteen vievästä tiestä on jäljellä pieni pätkä nykyistä Muinaistutkijantietä. Kontulantie ja metro noudattavat suunnilleen samaa linjaa, mutta jonkin verran tämän vanhan tien pohjoispuolella. Humikkalantien risteyksestä länteen tie jää hieman Kontulantien alle, mutta noudattaa sitten nykyisen Tanhuantien linjaa, kunnes tekee jyrkän mutkan luoteeseen nykyisen kirkon eteläpuolella. Siinähän on vieläkin pieni pätkä vanhaa tietä oikopolkuna. Siitä tie jatkuu Kontulan ostolan kautta kohti Malmia.

    Humikkalantie kääntyy lounaispäässään jyrkästi luoteeseen, kadunnimenä on siinä kohdin Klamintie. Tien jatko on jäänyt voimalan ja kehätien alle, mutta pieni pätkä tätä vanhaa tietä on jäljellä nykyisen Myllypuron Hallainvuoressa, tämän kartan ulkopuolella.

    Mutta entäpä suunnistusrastit, joita löydän ainakin kolme? Ja nyt on aika keskeyttää lukeminen, jos aiot tämän kartan avulla etsiä rastit maastosta! Klikkaa kuva suuremmaksi, niin saat paremmin selvää.

    Ykkönen on pellonreunassa ja ojanmutkassa Vesalassa, ehkä nykyisen Vesalantie 35:n paikkeilla. Kakkonen on 1,4 kilometrin päässä lounaassa, se lienee Keinulaudantie 7:n viereinen kallio. Kolmonen on taas Vesalassa, polkujen risteyksessä ehkä nykyisten kerrostalojen eteläpuolella Varhelanpuistossa.

    Muita numeroituja rasteja en löydä, mutta Mustikkamäen huipulle on piirretty ympyrä ja ehkä M-kirjain. Onkohan siinä kisan maali? Sitten vielä kartan alareunaan Bergtorp-sanan alle on piirretty merkki. Oliko suunnistuksen jälkeen päivällinen seurantalolla?

  • Myrkyllisiä muistoja

    Myrkyllisiä muistoja

    Toukokuun alun puhtaassa valossa tarkkailija hypähtää myrkkytunturilta lasinkirkkaaseen viileään ilmaan ja leijailee yli kadonneen päiväkodin tyhjän tontin ja optimismin vuosikymmenen modernin kerrostalolähiön.

    Omat muistoni Myllypuron myrkkytaloista ovat hämmästyttävän vähäiset. Vakituinen työmatkapyöräilyni kulki pitkin kävelytietä, joka vei urheilukentän reunasta pitkin kuusikkoista rinnettä sille lyhyelle hiekkatielle, joka oli osa vanhaa Herttoniemestä Vartio- ja Mellunkylään johtavaa maantietä. Muistan, miten ensimmäinen kerrostalo tuli vaivihkaa näkyviin kuusimetsän takaa, alimman kerroksen huoneistoissa oli parvekkeen sijaan oma suojainen piha. Tässä on talon paikka 2013:

    Alakiventie 4 B–C:n paikka

    Sitten, kun katastrofi alkoi, muistanen peitetyt ikkunat ja asuttuja huoneistoja merkanneet värikkäät pyöreät harjat. Ensimmäinen purkuvaihe alkoi keväällä 2001, mutta siitä minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistoa. Pyörätien itäinen osa varmaankin suljettiin silloin. Jonkin aikaa pääsi ajamaan kiertotietä ja nousemaan takaisin rinteeseen suunnilleen Alakiventie 8:n talojen kohdalla, mutta sitten koko alue aidattiin vuosikausiksi.

    Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki
    Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki

    Myrkkyhistoriasta olen kirjoittanut kahdessa edellisessä jutussa, joten tässä on vain lyhyt yhteenveto ja linkit lisätiedon lähteille.

    Maantien varressa Myllypuron metsän hiekkaisessa rinteessä oli sorakuoppa, johon perustettiin Vartiokylän kaatopaikka 1954. Kaatopaikkaa käytettiin vuoteen 1962 asti, ja sinne tuotiin kaikkea mahdollista, myös kaasulaitoksen vaarallisia myrkkyjätteitä. Kun Myllypuron lähiön rakentaminen oli ovella, kaatopaikka suljettiin. Käytännössä roskat lakaistiin maton alle.

    Esoteerinen maantiede on selvittänyt paikan historiaa ja nykypäivää, ja juttu sisältää myös aikalaismuistelman 1950-luvulta. Tässä toinen, Heimo Kuukkasen aikalaismuistelma, kaatopaikan myrkyistä enemmän kahdessa artikkelissa.

    Kaatopaikan päälle rakennettiin vuosina 1976 ja 1977 kaksitoista kerrostaloa, asunnot noin viidellesadalle ihmiselle. Siis vain viisitoista vuotta sen jälkeen, kun haiseva kaatopaikka oli häthätää peitelty! Oliko se muka unohdettu? Vai paikka turvalliseksi todettu? Olisivatkohan seudun asukkaat osanneet kertoa jotakin, jos olisi haluttu kysyä?

    Myrkyt ”löytyivät” loppuvuodesta 1998, kun maan painumisen takia rikkoutuneita putkia korjattaessa maasta paljastui haisevaa mönjää. Aineet tutkittiin ja alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi. Kaupungin vuokratalojen Alakiventie 4:n ja 6:n asukkaille etsittiin heti uudet asunnot, Alakiventie 8:n omistusasuntojen lunastamisesta kaupungille ryhdyttiin neuvottelemaan. Tästä syntyikin sitkas riita, johon voi tutustua Alakiventie 8:n omia sivuja lukemalla.

    Alakiventie 6:n neljä kerrostaloa purettiin keväällä 2001. Kahdeksikon viimeiset asukkaat sinnittelivät syksyyn 2003, ja talot purettiin talvella ja keväällä 2004. Tällöin purettiin myös Alakiventie 4:n D-talo. Sitten alkoi pitkä puhdistusoperaatio, jonka aikana myrkyt eristettiin ja niiden päälle rakennettiin nykyinen tunturi. Albumit auki -sivustolla on runsaasti kuvia näistä vaiheista.

    Rappio- ja mysteeriaiheista kiinnostunut valokuvaaja olisi löytänyt näinä aikoina paljon kuvattavaa Alakiventieltä. Itse ajauduin paikalle yhden ainoan kerran kesällä 2004.

    Viimeiset myrkkytalot kesällä 2004

    Alakiventie 4:n kaksi taloa oli tarkoitus säästää, sillä alun perin ajateltiin, että niissä voisi kunnostuksen jälkeen vielä asua. Ne seisoivat paikallaan yli kolme vuotta sen jälkeen, kun muut talot oli purettu ja myrkkytunturia jo suurella vaivalla rakennettiin. Tarkempi tutkimus kuitenkin selvitti, että maapohjan kunnostus tulisi kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten talot päätettiin purkaa 2007.

    Mutta kuten tämän jutun toisesta kuvasta näkyy, talot on vain purettu ja maa tasoitettu. Ei näytä siltä, että maita olisi vaihdettu, eikä myrkkytunturin penger ylety tänne asti. Onko tämä maa siis yhä myrkyllistä?

    Kaikkiaan purettiin 11 kerrostaloa, kaksi matalaa siipirakennusta ja erillinen päiväkoti. Ainoana jäi pystyyn Alakiventie 4:n korkea A-talo, joka on saanut uuden numeron 8. Muut pahaenteiset osoitteet 4 ja 6 on nimittäin annettu uusille taloille, joita alettiin rakentaa myrkkyalueen itäpuolelle keväällä 2013.

    Uudet Alakiventie 4 ja 6 tulevat tähän

    Kuusimetsä kaatui ja vanhan kävelytien alku jäi työmaan alle.

    Osmankäämit valtaavat päiväkodin tontin

    Alakiventie 9:ään puretun päiväkodin tontille on muodostumassa mukava kosteikko. Siihen on kuitenkin kaavoitettu uusia asuintaloja.

    Muokattu 2.7.2020: poistettu kaksi kuollutta linkkiä.

  • Myrkkytunturi

    Myrkkytunturi

    Keskikesän aurinko laskee luoteeseen,  ja jättimäinen täysikuu nousee eteläiselle taivaalle. Myrkkytunturin yllä väreilevä kosteus tiivistyy ja alkaa valua laaksoon kuin jokin valtava elävä olento. Keskiyön hetkellä edesmenneiden kerrostalojen ääriviivat piirtyvät hetkeksi sumuun, aivan aavistuksenomaisesti ja niin lyhyeksi aikaa, että kameran suojusta riisuessa näky ehtii kadota.

    Itä-Helsingin Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetuista ja sittemmin puretuista yhdestätoista kerrostalosta seitsemän mahtuu kokonaan tai osittain nykyisen myrkkytunturin huippukartion alueelle. Tämä on helppo havaita Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -palvelussa: liikuttelemalla liukusäädintä saa eri aikakausien ilmakuvista sopivia päällekkäisvalotuksia. Ilmakuvista kirjoitin enemmän edellisessä jutussa.

    Myrkkytunturin huippu on jokseenkin tarkasti entisten Alakiventie 6:n ja 8:n piha-alueiden keskellä. Korkea Alakiventie 8:n tornitalo oli kartion luoteisrinteessä.

    Näköala länteen viidennen kerroksen aaveparvekkeelta

    Kaatopaikan myrkkymaat on suljettu tunturin huippukartion sisään, eristetty maanalaisin muurein ympäristöstä ja peitetty kalvoin, matoin ja maakerroksin. Melkein kymmenen vuotta aidattuna työmaana ollut alue on nyt neljättä vuotta vihreänä nummena. Kun sopivasta kulmasta katsoo, voi kuvitella olevansa Färsaarilla: lammaslauma laiduntaa ylhäällä rinteessä, alapuolella meri ja pieni kalastajakylä.

    Kunnostus on siis kestänyt kauan, ja aika ajoin lehdet ovat kirjoittaneet työn pitkittymisestä ja kohonneista kustannuksista: Hesari, Hesari, Metro, Metro ja Helsingin Uutiset. Tunturille ja ympäristöön piti vielä rakentaa puisto, johon tulisi huvimajoja ja väriään vaihtavia ledvaloja, mutta kaupungin rahat ovat olleet vähissä ja mäki on saanut jäädä rauhaan.

    Ja se on hyvä se. Ensinnäkin tunturi on talvisin vallan mahtava pulkkamäki. Huvimajat, valaisintolpat ja muut puistokalusteet tekisivät siitä hengenvaarallisen. Ja pimeällä mäki on tarpeeksi etäällä valosaasteesta, joten sieltä on hyvä ihailla täysikuuta, tähtiä ja revontulia.

    Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.

    Kesäisin tunturi on mainio päiväperhospaikka. Aikuisina talvehtineet suruvaipat ja nokkosperhoset näyttäytyvät huhtikuussa huipun aurinkoisilla rinteillä ja metsänreunassa. Tunturi on Vuosaarenalpin ohella seudun huomattavimpia avoimia mäkiä, joten keskikesällä meren yli saapuvat vaeltajat löytävät sen helposti. Huipun tuntumassa näkee silloin lepäileviä ohdakeperhosia. Juhannuksena tuoreet nokkosperhoset taituroivat soidinlentoaan huipun leppeässä tuulessa. Sini- ja kultasiivet ruokailevat kedon kukissa.

    Heinäkuun päivinä lakikartion ympärillä sinkoilevat huikeaa vauhtia kiitävät ja kirkuvat mustat sirpit. Syötäviä hyönteisiä leijuu heinikon yllä kuin yöllä usvaa.

    Nyt puistosuunnitelmasta on taas kuultu: Metron uutinen, yleisten töiden lautakunnan lausunto. Rakennusvirasto on aloittanut puiston maisemointisuunnittelun. Ilmeisesti yltiöpäisiä rakenteita ei aiota toteuttaa, vaan kysymys on lähinnä maaston muotoilusta. Asukkaille suunnitelmaa esitellään syksyllä ja töihin ryhdytään vuonna 2014. Nyt on oltava tarkkana, jotta alueen huoleton ja leppoisan vapaamielinen luonne säilyy. Ettei tehdä kurinalaista, golfkenttämäisesti parturoitua elotonta ruohomattoa eikä kaikkialle tunkevaa ulkovalaistusta.

    Mutta onko tosiaan niin, että vain rahapula voi estää tolkuttomat värivalo- ja huvimajahankkeet? Eikö terveen järjen pitäisi? Sekö olisi myllypurolaisille reilu hyvitys ympäristökatastrofista, että he saisivat nousta kierrepolkua mäen huipulle, istahtaa huvimajaan ja ihastella valojen vilkkumista? Montako kertaa itse jaksaisit nautiskella moisesta ihanuudesta? Muualta tulijoita tänne olisi melko turha odottaa, yhden kerran uteliaita enintään.

    Minä ehdotan, että mitään kiinteätä ei mäelle rakenneta, mutta kerran vuodessa, 13. marraskuuta myrkkyjen löytymisen vuosipäivänä, järjestetään hämmentävä multimediaspektaakkeli. Purettujen talojen ääriviivat piirretään ilmaan lasereilla, ja maasta nousee vaarattomilla aineilla hajustettuja höyryjä, jotka valaistaan psykedeelisin värein. Lukemattomista kaiuttimista soitetaan Itä-Helsingin äänistä koostettua ääni-installaatiota*, jonka tässä itse lupaudun tekemään. Kokkoja poltetaan jokaisessa pääilmansuunnassa. Kartion juurella järjestetään tuliesityksiä. Kojuissa myydään tulisia kasvisruokia ja makkaroita.

    Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki

    * Metron ujellusta, Itäväylän jyminää, pullojen kilinää ja poliisiauton sireenin ulvontaa. Tervapääskyn kirskuntaa, pulkan suhinaa, lehtien havinaa ja meren aaltojen kohinaa.