3.9.2013
Varhaisaamun pimeydessä retkikuntalaiset kantoivat laukkunsa hotellin aulaan ja siitä pian lähikujalle pysäköityyn pikkubussiin. Kulkuneuvon takaosa ja katto oli edellisenä päivänä täytetty retkikunnan yhteisillä varusteilla, ja nyt retkeilijät heittivät henkilökohtaiset kuormansa kasan korokkeeksi ja asettuivat istumaan kärryn etuosaan. Matka alkoi halki uuteen työpäivään heräävän pääkaupungin, itään kohti Bhaktapuria ja lopulta mutkitellen ylös Kathmandun laakson vihreitä rinteitä. Metsien yllä lepäilevät pilvet pehmensivät maiseman unenomaiseksi.
Vaikka vuoristossa periaatteessa oltiinkin, kovin suuria korkeuksia ei Nepalin puolella vielä tavoiteltu. Kathmandu on noin 1300 metrin korkeudessa, ja naapurilaaksoon siirryttäessä käydään puolessatoista kilometrissä. Mutta sitten laskeudutaankin peräti 800 metriin, ja vasta lähellä Tiibetin rajaa alkaa nelinumeroinen lukema pysyä korkeusmittarissa.
Himalajan kukkulat eivät ole erityisen kovaa kiviainesta, ja joka vuosi monsuunisateet sortavat vuorenrinteisiin koverrettuja teitä. Melkoisen hyvin vahingot oli saatu kuitenkin korjatuksi, ja tietenkin vakituisia sortumapaikkoja myös rakennetaan jatkuvasti kestävämmiksi. Kolmen vuoden takainen ongelmapaikka oli nyt varsin hyvin kivetty. Vain kerran tuli pysähdys, kun kaatunut kuorma-auto tukki puolet tiestä. Poliisin tarkastuspisteillä piti sen sijaan pysähtyä seitsemän kertaa – vuonna 2010 en muista tämmöisiä pysähdyksiä olleen laisinkaan.
Rajakaupunki Kodarissa menettely oli tuttu. Ensin mentiin syömään ja odottelemaan Nepalin puolen maastalähtömuodollisuuksien kulumista. Sitten marssittiin Ystävyyden sillalle ja asetuttiin rajaviivalle jonoon siihen järjestykseen, jossa nimet ryhmäviisumissa sattuivat olemaan, käveltiin Kiinan puolen maahantulohalliin ja vielä parin tarkastuksen läpi, ja putkahdettiin ulos hallin peräpäästä. Tänä aikana paikkakuntalaiset naiset kantoivat koko retkikunnan tavarat sillan yli Tiibetin puolelle, jossa ne lastattiin kuorma-autoon. Kaasupullot tosin takavarikoitiin rajalla, niistähän voisi valmistaa pommeja.
Retkikuntalaiset siirtyivät mukaviin Kiinan–Tiibetin vuorikiipeilyjärjestön Toyota-maastureihin, joissa sujuikin sitten koko loppumatka vuorelle. Ensin kuitenkin ajettiin lyhyt matka varsinaiseen Kiinan puoleiseen rajakaupunkiin Zhangmuun, jossa taas syötiin ja vaihdettiin rahaa kurssiin 1 taala = 6 yuania.
Jos minulle kerrottaisiin, että jossakin maan ääressä on jyrkkään vuorenrinteeseen ripustettu, yhden serpentiinitien varteen rakennettu kaupunki, jossa sataa aina ja jonka kapean kadun varren täyttää joka ilta tuhat raja-asemalle jonottavaa kuorma-autoa, en uskoisi.
Seurasi retken osuus, joka huolestutti kansanretkeilijää etukäteen enemmän kuin mikään, mikä voisi tulla eteen itse vuorella: jyrkkä nousu itse Himalajan vuoristoon, pystysuoraan vuorenrinteeseen koverrettu tie, pohjattomat rotkot ja kilometrin korkuiset vesiputoukset, joista jotkin pärskyivät suoraan tielle. Linnuntietä rajalta Nyalamin kaupunkiin on 20 kilometriä, nousua kaksi kilometriä.
Mutta kuljettaja oli varma ja nopea, ja ehkä tien reunaan oli noussut muutama kaidekin lisää sitten viime käynnin. Huolimatta vielä yhdestä passintarkastuksesta matkan varrella Nyalamiin tultiin vallan hyvin valoisaan aikaan, ja hotelliin majoittumisen jälkeen jäi vielä aikaa iltapäiväkävelylle kylillä.
Päivällisen jälkeen ilta sujui rattoisasti teetuvassa, jonka emäntä olikin johtajamme vanha tuttu. Danin paikallistuntemus, sherpan kielen – joka on tiibetin kielen murre – taito ja avoin suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan oli vievä retkikuntalaiset vielä moneen hämmästyttävään kohtaamiseen paikkakuntalaisten kanssa.
Vastaa