On vähän tylsää koettaa kirjoittaa matkakertomusta järjestyksessä päivä kerrallaan – siitä uhkaa tulla miltei byrokraattinen olo. Ehkä siksi olenkin salaa itseltäni ja muilta viime päivät vältellyt näiden juttujen kirjoittamista. Kirjoitankin vastedes siinä järjestyksessä kuin huvittaa ja linkitän loppujen lopuksi jutut aikajärjestykseen. Kuvittelen, että kun kirjoittaa aina siitä aiheesta, joka eniten askarruttaa mieltä, syntyy myös parempia juttuja. Kansanretkeä seuranneethan tietävät jo, miten hommassa kävi, joten mitään jännityskertomustakaan ei kannata sommitella.
26.9.2013
Miltä tuntuu kiivetä kahdeksan kilometriä korkean vuoren huipulle?
Cho Oyun kolmosleiri on noin 7500 metrin korkeudessa, suuren ja tasaisen lumirinteen perällä lähellä vuoren yläosaa reunustavia kallionauhoja. Leiri on pienen harjanteen päällä verrattain suojassa vyöryiltä. Rinne on jyrkkä, joten teltan saamiseksi jotakuinkin vaakasuoraan on vietettävä tovi lumilapion varressa. Itse harjanteelle ei mahdu monta telttaa, ja leiri jatkuukin tarvittaessa ylös rinnettä kohti kalliojyrkänteitä.
Puolilta öin Jangbun herätyshuuto säpsäyttää kiipeilijät ohuesta unesta. Keittimet syttyvät tohisemaan, sulatetaan vielä lisää vettä, vaikka sitä on jo illalla tehty varastoon. Jürgenille ei maistu puuro, joten kansanretkeilijä sekoittaa termosmukiinsa aamiaisen kahdesta puuropussista.
Alkaa kenkien jalkaanveto, valjaiden sitominen ja jäärautojen kiinnitys, mihin helposti kuluu teltassa ja teltan oviaukossa äheltäen puoli tuntia. Vesipulloja ja eväitä tungetaan untuvatakin sisätaskuihin, reppuun vielä vähän lisää sekä aurinkolasit ja varahanskat. Kamera takin sisäpuolelle, hakku repun ulkopuolelle jyrkässä paikassa käyttöön otettavaksi, toinen sauva samoin reppuun kiinni ja toinen käteen, toiseen käteen tulee nousukahva sitten kun lähdetään liikkeelle.
Ehkä yhden jälkeen koko joukko on valmis. Happea käyttävät Matt ja James lähtevät Jangbun kanssa kärkeen, sitten varmaankin minä, JJ, Jürgen ja Dan. Ang Pasangista ja Billistä ei ole havaintoa, mutta myöhemmin tajuan, että Bill luopui yrityksestä ja jäi telttaan nukkumaan.
Alussa on pari–kolmesataa metriä tasaista lumirinnettä. Siihenkin on kiinnitetty köysi, niin kuin käytännössä koko matkalle kolmosleiristä huipputasangolle asti. Edellisenä päivänä kolmen retkikunnan sherpat ja johtajat ovat ahkeroineet vuoren yläosassa, siis kiivenneet reitin ja kiinnittäneet köydet perässä tulevien turvaksi. Meiltä on mukana ollut Jangbu, joka – niin kuin myöhemmin saan tietää – on johtanut jyrkimmät kallio-osuudet. (Korjaus 8.1.2014: Sotkin sherpojen nimet. Adrian Ballinger kirjoittaa, että Lhakpa Rita kiipeili kärjessä keltaisen nauhan yli.)
Tavallisten kiipeilijöiden tarvitsee siis vain napsauttaa valjaisiin sidottu nousukahvansa kiinni köyteen, niin jyrkässäkään paikassa ei ole pelkoa putoamisesta. Loivissa rinteissä köyden tehtävä on lähinnä turvata reitillä pysyminen siinä tapauksessa, että näkyvyys kävisi huonoksi ja lumisade peittäisi jäljet.
Kallioiden luokse tultaessa käy ilmi, että vastassa on toinen kohta koko vuorella – ykkösen ja kakkosen välissä olevan jääjyrkänteen jälkeen – jossa pitää ihan oikeasti kiivetä, siis käyttää käsiä apuna. Reitti ylittää kalliomuurin siinä olevan muutaman metrin levyisen halkeaman kohdalta, joten aivan pystysuoraan ei tarvitse nousta. Mutta pohja on silkkaa jäätä ja kiveä, joten hakusta on apua.
Pohdin hetken etenemistapaa, mutta kun huomaan, että perässä tulee aika rivakasti toisen retkikunnan kiipeilijöitä, ymmärrän, etten voi jäädä tien tukkeeksi. Kiskon itseni jyrkimmästä kohdasta ronskisti kahvalla vetäen ja toisella kädellä hakulla raapien sellaisella ponnistuksella, että suolikaasut pärähtelevät. Perässä tuleva helpottaa menoani pitämällä köyttä tiukalla.
Tämän jälkeen reitti mutkittelee enimmäkseen lumella vieden kalliokumpareelta toiselle: köysi on kiinnitetty kallion ulokkeisiin ja toisinaan jäähän ruuveilla. Päästän ripeät kulkijat ohi sopivassa ankkuripaikassa.
Aamuyö kuluu, ylitän jyrkimmän maaston niin keskittyneenä, etten ehdi ajatella rehkimisen kovuutta. Olo on epätodellinen ja ajatukset unenkaltaisia. Tajuan tähtikirkkaan taivaan, avoimemmilla paikoilla havaitsen joitakin edellä kulkevia kiipeilijöitä. Perässäni lähteneitä oman ryhmän jäseniä en muista ajatella, mutta sen muistan, että kolme on jossakin yläpuolellani.
Kalliot jäävät vähitellen taakse ja edessä on satoja metrejä pitkä sileä luminen rinne, jota riittää lähes huipulle asti. Jalanjäljissä on helppo kulkea, mutta välillä hanki on niin kovaa, että jälkiä ei ole. Silloin nilkat ovat kovilla, kun jalkaterät joutuvat taipumaan jyrkkään ylämäkeen. Ehkä kuljenkin jyrkimmissä paikoissa sivuttain.
Kuljen kuin unessa, yritän arvioida etenemistäni kaukana vasemmalla puolella olevan valtavan kallioseinämän muotojen avulla. Se on sama huipun alapuolella oleva seinämä, joka näkyy paksuna tummana alueena vuoren luoteisrinteessä kauas pohjoiseen ja länteen. Taivas alkaa vaaleta ja tähdet sammuvat. Aurinko aloittaa nousunsa vuoren toiselta puolelta, vuoren tumma varjo heittyy lännen taivaalle ja kaukaisiin huippuihin. Kameran esiin kaivaminen käy mielessä, muttei tunnu tärkeältä. Kun saavun vuoren olkapäälle, on jo täysin valoisaa.
Olen huomaamatta joutunut kummallisen harha-ajatuksen valtaan. En enää muista kovin selvästi, että olen yrittämässä kahdeksantuhantisen vuoren huipulle. Sen sijaan alan miettiä, olisinkohan nyt kiivennyt tarpeeksi ja voisinko jo kääntyä paluumatkalle. Loppumatka ylös ei kai olisi aivan pakollinen. Vuoren olkapäällä, ison tasaisen rinteen ja huipulle johtavan lyhyemmän nousun välisellä tasanteella on paljon jalanjälkiä: eilen ja tänään on ollut jo useita huipulle nousijoita, ehkä jopa pari–kolmekymmentä. Alan ajatella, että täällä on paljon ihmisiä ja he ovat tulleet jostain muualta – ehkä lähistöltä, harjanteen toisella puolella olevasta hiihtokeskuksesta.
Jalat toimivat paremmin kuin pää. Hetken hengitettyäni alan kiivetä viimeistä jyrkkää nousua, ja sen jälkeen olenkin jo huipputasangolla. Moottorikelkan uran levyinen polku johtaa loivasti ylöspäin, ja kohta tulee vastaan väkijoukko, kymmenkunta kiipeilijää. Aivan selvästi he ovat hiihtokeskuksen päiväretkeläisiä kävelemässä valmiiksi tehdyillä urilla. Mutta jos kysymyksessä ei olekaan harha, he ovat aikaisemmin liikkeelle lähteneitä tai minut ohittaneita muiden retkikuntien kiipeilijöitä palaamassa huipulta.
Jatkan matkaa yhä hieman epätietoisena. Vasemmalla muutaman sadan metrin päässä on selvästi korkeampi kumpare. Pitäisikö minun poiketa polulta ja mennä sitä kohti? Päätän toistaiseksi pysytellä uralla. Polku haarautuu, valitsen vasemman uran, joka kulkee lähemmäksi tasangon reunaa. Reunan takana etäisyydessä näkyy jotenkin tutun näköinen tumma vuorenhuippu.
Ehkä tässä vaiheessa otan kameran esille ja näppään pari kuvaa tulosuuntaani.
Sitten yllättäen vähän matkan päähän oikealle puolelle ilmestyy Jangbu. Alan palata järkiini. Hän viittoilee minua oikeaan suuntaan, ja tajuan vähitellen tilanteen. Hän on saapunut äskettäin huipulle Jamesin ja Mattin kanssa ja on ehkä tullut minua vastaan. Hän näyttää paikkoja: vasemmalla Everest, tuossa vähän matkan päässä huippu. Siellä ovat James ja Matt keltaisissa untuvapuvuissaan.
Tulen huipulle, ehkä onnittelemme toisiamme, en muista. Yritän ottaa valokuvia, mutta paristot ovat tyhjenneet. Pyydän kaimaa ottamaan huippukuvat Everestin suuntaan.
Otsalamppu on unohtunut päähän paistamaan. Otan sen pois, sillä seuraavassa kuvassa sitä ei enää ole.
Matt antaa minulle varaparistoja, joten saan otetuksi ylinnä olevan panoraaman ja jokusen muun kuvan. Pian paristoja tarvitaan kuitenkin johonkin toiseen laitteeseen, joten paluumatkalta jäävät kuvat ottamatta. Otan kavereiden kameroilla heistä huippukuvia Skotlannin lipun ja sponsorijulisteiden kanssa. On niin lämmin, että Matt riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja otan hänestä sitten kuvia Everest taustana (näitä kuvia hän ei jostakin syystä lähettänyt minulle eikä pannut blogiinsa).
Jangbu taitaa jo vihjailla siihen suuntaan, että pian kannattaisi lähteä alas, mutta sitten ilmestyykin JJ tasangolle ja on tuokion päästä huipulla. Riemuitaan lisää ja otetaan lisää kuvia. Ensimmäisten itäreunalta otettujen kuvien ja Everest-kuvien välillä on aikaeroa puoli tuntia, ja niistä JJ:n kuvaan kymmenen minuuttia. Kaiken kaikkiaan viivyin huipulla ehkä puolesta tunnista tuntiin.
Vähitellen lähdetään alas, mutta järjestyksestä minulla ei ole muistikuvaa. Kuvittelen, että näen Ang Pasangin istumassa polun varressa huipputasangon alaosassa, mutta se saattaa olla harha. Ehkä se onkin happipullo, tai sitten olen nähnyt sekä Ang Pasangin että happipulloja. Vai onko se sittenkin Jangbu, joka on jäänyt vahtimaan, että kaikki pääsevät turvallisesti alas?
Kaiken järjen mukaan Danin ja Jürgenin olisi pitänyt tulla paluumatkalla vastaan, koska he olivat huipulla myöhemmin, mutta heistä minulla ei ole mitään havaintoa.
Tulen ylimmän kiinteän köyden alas kietomalla köyden käsivarren ympäri, mutta kaikki muut köydet laskeudun tunnollisesti kahdeksikolla. Tajuan jo olevani väsynyt, enkä ota kompuroinnin ja alas vierimisen riskiä. Pisimmän eli toiseksi ylimmän köyden laskeutuminen on lähes kiduttavaa. Jostakin syystä tasapainon säilyttäminen on työlästä, pyllähdän muutaman kerran ja jään hankeen puuskuttamaan.
Kalliovyöhykkeellä terästäydyn ja teen kaikki kiinnitykset tunnontarkasti. Huomaan silloin Jangbun tulevan suojelusenkelinä perässäni.
Kolmosleirissä irrotan raudat ja käyn makuulle telttaan huokaistakseni hetkisen. Nukahdan ja havahdun siihen, että Dan komentaa kaikki pakkaamaan tavaransa ja laskeutumaan kakkoseen: lumipyry on tulossa ja voimme jäädä loukkuun vyöryherkkien rinteiden päälle, jos emme heti lähde.
Niinpä lähdemme raskaine reppuinemme. Edellä kulkevat Dan, Matt ja James laskevat pyllymäkeä, ja siinä menossa Dan pudottaa kuormastaan yhden teltan. Poimin sen mukaani ja yritän itsekin lasketella untuvahousuillani, välillä hyvin väkinäisesti. Pilvet tulevat, ja näkyvyys häviää välillä kokonaan. Epävarmuus iskee, enkä uskalla enää lasketella, vaikka polku on selvänä edessäni. Huutelen JJ:tä, jonka tiedän tulevan perässäni. Ei vastausta, ääneni ei taida oikein kantaa.
Hieman odoteltuani pilvet harvenevat, ja kakkosleiri onkin jo hyvin lähellä edessäni. Toverit katselevat hidasta saapumistani, mutta turhaan toivon, että joku tulisi ottamaan teltan vastaan.
Aivan kuten ylös mennessä, yövymme tälläkin kertaa pummilla Adventure Peaksin vihreissä teltoissa.
Vastaa