25.9.2013
Kylmän yön jälkeen heräillään kaiman kanssa Andventure Peaksin vihreässä teltassa. Edessä oleva kiipeilypäivä ei ole pitkä, joten teltasta on turha kiirehtiä ulos palelemaan, ennen kuin aurinko tulee näkyviin vuoren takaa ja alkaa lämmittää leiriä. On aikaa keitellä rauhassa puurot ja sulatella pullot täyteen vettä. Pukeutuminenkin vie oman aikansa, tästä ylöspäin ollaan untuvissa. Puolella ryhmästä on yhtenäinen untuvahaalari, lopuilla takki ja housut erikseen. Minulla on erilliset: nepalilaista tekoa olevat korkeavyötäröiset punaiset housut ja musta Mountain Equipment -niminen takki. Vyötärölle ja mahan päälle tulee siten kaksin kerroin untuvaa.
Ylhäällä vuorella ovat ensimmäiset nousijat menossa huipulle. Sherpoja ja johtajia neljästä retkikunnasta on mukana rakentamassa reittiä. Myös meidän sherpamme osallistuvat köysien kiinnittämiseen kolmosleirin yläpuoliselle kallioiselle osuudelle. He eivät kuitenkaan nouse ylös asti, vaan palaavat luoksemme kakkoseen. Mutta Adrianin porukka pääsee huipulle kauden ensimmäisenä, ja Adrian ja Sergei laskevat huipulta suksilla, aina alas ykkösleiriin saakka.
Mutta ei tätä kaikkea tule niin selkeästi ajateltua, kun lappaa lumipaakkuja kattilaan ja yrittää täyttää vesipulloja kastelematta makuupusseja, tai kun kiskoo jalkaansa sisäkenkää, sen päälle massiivista saapasta ja sitten teltan ulkopuolella äheltää jääraudan remmien kanssa yrittääen olla palelluttamatta sormia. Tapahtumien järjestys rakentuu kunnolla vasta vuorelta laskeuduttua, muistellen, keskustellen, valokuvia tutkien ja retkikuntien päiväkirjoja lukien.
Jos tulkitsen kuvan kellonajan oikein, yllä oleva näkymä on otettu puoli yhdeksän maissa aamulla. Puoliväliä kohti kolmosleiriä lähestyy yhdeksän kiipeilijää, ja pari näyttää olevan palaamassa kakkoseen. He ovat ilmeisesti vieneet telttoja ja tarvikkeita kolmoseen myöhempää huippuyritystä varten.
Korkeuseroa kakkosen ja kolmosen välillä on nelisensataa metriä, eikä rinne ole kovin jyrkkä, enimmäkseen kai kolmisenkymmentä astetta, ylempänä ehkä paikoin lähellä neljääkymmentä. Aluksi on parisataa metriä melkein tasaista. Mutta nousu on uuvuttava, varsinkin kun sää on melko lämmin ja tuuleton. Paljon kovempi se on kuitenkin ensimmäisille kulkijoille, jotka joutuvat tallaamaan polun pehmeään lumeen.
James ja Matt hengittävät happea pulloista kakkosesta lähtien, ja he menevät menojaan. Nousen ensin Jürgenin perässä, mutta puhtia tuntuu riittävän kovempaan vauhtiin, joten kömmin lopulta hänestä ohi. Huipulta sujuttelevat suksimiehet tulevat vastaan jossakin rinteen puolivälissä ja pysähtyvät juttelemaan Danin kohdalle. Mutkittelevat jäljet näkyvät ensimmäisessä kuvassa.
Vasta vuorelta laskeuduttuani huomaan huulieni palaneen ikävästi. Ilmeisesti vahinko tapahtuu tämän päivän nousussa, kun juodessani suojavoide huuhtoutuu huulista enkä muista lisätä sitä tarpeeksi.
Kun lähestytään harjannetta, jonka päällä kolmosleiri sijaitsee, rinne jyrkkenee. Harjanteella tuulee, eikä enää ole lämmin. Ohitan Danin, joka jää tähystämään ja valvomaan, että kaikki selviytyvät perille. Kävelen viimeiset kymmenet metrit varovasti, sillä täällä kompuroimalla voisi vieriä hyvän matkaa reitiltä sivuun.
Omia telttoja on saatu kolmosleiriin vasta yksi, ja James ja Matt ovat vallanneet sen. Yläpuolella on jonkin toisen ryhmän North Face, ja ryömin sinne tuulelta suojaan. Siirtelen varovasti tavaroita sivuun ja käyn loikoilemaan. Jonkin ajan kuluttua alkaa kuitenkin vetoketju rapista, kun teltan oikea haltija saapuu. Tällä kertaa ei siis yövytäkään lainateltoissa. Väistyn ulos, ja onneksi meikäläisiä alkaa vähitellen saapua lisää. Päästään lapioimaan teltanpaikkoja. Se hengästyttää suunnattomasti, mutta onneksi myös lämmittää – ilta nimittäin alkaa viiletä. Lopuksi saapuvat sherpat, jotka ovat käyneet kakkosleirissä, ottaneet mukaansa loput teltat ja kiivenneet taas kolmoseen. Uskomattoman urakan päätteeksi he vielä lapioivat kiivaammin kuin kukaan muu.
Telttakaverikseni viimeiseksi yöksi ennen huippupäivää tulee Jürgen. Olen ylärinteen puolella ja koetan pinota tavarani seinustalle niin, etteivät ne vyöryisi päälleni. Keitin alkaa tohista, ensin Jürgen sulattelee lunta muutaman pullollisen verran, sitten vuorostani minä, ja kun minulla on tarpeeksi vettä, Jürgen jatkaa.
Herätys sovitaan keskiyöksi ja liikkeelle yritetään päästä yhden aikoihin.
Vastaa