Joskus elämä tulee niin lähelle, että sitä voi melkein koskettaa. Niin käy ehkä kerran kesässä, tai muutaman kerran vuodessa. Kansanretkeily lisää tällaisen kokemuksen mahdollisuutta.
Harmaa taivas uhkaa sateella, kun pari kiipeilijää aloittaa rimpuilunsa eteläsuomalaisella kalliolla. Raikas länsituuli tekee olon kallion päällä melkein alppimaiseksi, ja kiipeilyn aikana se aivan vaivihkaa puhaltaa pilvet pois. Taivas on sininen, kun laskeudutaan viimeiseltä reitiltä.
Kaveri lähtee kotiin, mutta minä jään paikalle. Ensimmäisen reitin huipulla kallion päällä on nimittäin avautunut ihmeellinen punavihreä näkymä: en ole koskaan nähnyt näin paljon mansikoita.
Kävelen kallion päälle, istun portaalle ja alan nauttia lounasta. Tätä paikkaa en saa syömällä tyhjäksi, ei siis ole mitään syytä ahmia tai kiirehtiä. Loikoilen sammalella kasvot päin suuren peltoaukean yli puhaltavaa tuulta ja nostelen marjoja suuhuni. Mihinkäs tästä tarvitsisi lähteä?
Erään mansikan päällä tekee tutkimuksiaan pienen pieni vihreä kovakuoriainen.
Veikko Huoviselta on tullut kirja. Olinhan toki kuullut, että Huovisen arkistoa on selattu ja mainittu sieltä löytyvän jotakin julkaistavaksi asti. Mutta Luonnonkierto-kokoelman valmistuminen ja ja julkaisu toukokuussa meni minulta sujuvasti ohi. Onneksi Sallan lukupäiväkirja otti asian puheeksi. Taisi tulla räväkkä hoito loma-ahdistukseen ja loppukesän pysähtyneisyyteen.
Olin hyvin murheissani, kun Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi synkkä Pojan kuolema. Toiveikas ja seesteinen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria olisi niin hyvin sopinut pitkän uran päätökseksi. Nyt sitten tuli tämä.
Näyttää siltä, että joissakin tarinoissa on luvassa kuikkamaista päättömyyttä. Olisiko näissä mukana niin räikeitä juttuja, että kirjailija on empinyt julkaista niitä? Leirintämurhaajan loppu, Barabbas irti. Herätin äsken naapurini nauramalla, kun luin ruokareseptejä Siltalan kevätkatalogista.
Käyn hakemassa tämän heti aamulla. Nrk… gääk-gääk… hueik… rääk-gääk… rääh-rääh…
Helsingin kaupungin pyöräilyn puolittamistavoite on viime aikoina kohdannut ikäviä vastoinkäymisiä, kun liikennesuunnittelun uusi sukupolvi on päässyt ujuttautumaan kaupungille töihin. On tullut kaikenlaista baanaa, pyöräkaistoja ja pyörätaskuja.
Onneksi nykyajan hömpötykset eivät ole vielä pahemmin levinneet Itä-Helsinkiin, vaan täällä ovat perinteiset arvot kunniassa. Myllypuron voimalaitoksen viereinen varikkoalue muuttuu asuinalueeksi ja katujen rakentaminen on alkanut. Kontulantien risteyksessä kiviteollinen kompleksi näyttää voimansa. Pyörätie väännetään mutkalle ja johdetaan neljän reunakiven yli. Arvatenkin paikalle tulee myös napista painettavat liikennevalot.
Reunakivien tarkoitushan on se, että pyöräilijä joutuu keskittymään pystyssä pysymiseen eikä siten ehdi tarkkailla muuta liikennettä. Lisäksi kivet hankaloittavat risteysalueelta poistumista ja pyöräilijä viettää pidemmän ajan poikittain risteävän liikenteen kaistalla. Näin saadaan liikennettä tehokkaasti hidastettua.
Reunakiviä ja tuhoisaa hiekoitussepeliä tuottavan kiviteollisen kompleksin kytköksessä katurakentamiseen ja -kunnossapitoon on kysymys samanlaisesta viheliäisestä salaliitosta kuin S-ryhmän soluttautumisessa kunnallispolitiikkaan ja -hallintoon.
Ilmeisesti pykälät määräävät, että pyörätien kohdalla reunakiven on oltava viistetty, näin näennäisesti tasoitetaan kulkua. Tällainen ”viistäminen” on jo ivaamisen mestarinäyte:
Tuulenpuuskan hahmossa pyyhältänyt aikasiirtymä ei saanut tällä kertaa puhalletuksi kansanretkeilijää 1970-luvulle, mutta keltaiset ja punaiset maalimerkit riittivät herättämään uteliaisuuden. Täälläkö ennen hiihdettiin? Onko joskus ollut aika, että hiihtoladun tekemiseen on riittänyt risujen raivaus, kohtuullisen tasainen maanpinta ja parikymmentä senttiä lunta? Ettei ole tarvittu autolla ajettavaa kymmenmetristä valaistua kiitorataa?
Kovin selvää muistikuvaa ei ollut siitä, miten ladut aikoinaan metsässä kulkivat. Punainen reitti taisi olla vaativampi: se oli ehkä pitempi ja siinä oli jyrkempiä mutkia ja mäkiä. Keltainen saattoi olla leppoisampi.
Voisikohan merkkejä vielä seurata? Pystyisikö reitit rekonstruoimaan vaikkapa sillä tavalla, että panisi GPS-reittitallentimen reppuun tikittämään ja antaisi maalitäplien johdattaa kulkua? Tuumasta toimeen, kansanretkeilijästä tulee kansanhiihtäjä vaikka keskellä kesää.
Punaisen reitin alku vanhan Prikaatintien risteyksessä
Ensin punainen. Reitin lähtöpaikka taisi olla vanhan Prikaatintien ja Sotkamontien risteyksessä Palokankaan kulmalla. Tässä näkyy moottorikelkkareitin alku, mutta punaiset merkit ilmestyvät puihin muutaman kymmenen metrin päässä.
”Vain” kolmeakymppiä?
Prikaatintien alku siirrettiin sittemmin muutaman sata metriä etelään vanhan pellon kohdalle, ja vanha tie kasvaa sammalta ja pusikoituu kovaa vauhtia. Teiden väliin unohtui pieni kolmiomainen metsä. Moottorikelkkaura seuraa melkein punaisen paluulatua – tarkkaan ottaen latu on tästä vähän oikealle ja yhtyy kelkkareittiin suunnilleen siinä, missä polku lakkaa näkymästä. Punainen menolatu on tästä vasemmalle.
Punainen nousee kankaalle
Tien ja pellon ylityksen jälkeen alkaa varsinainen Rouvankangas, ja reitti löytyy helposti. Se nousee oikopäätä kohti kankaan korkeinta kohtaa.
Punainen kääntyy laskuun
Seuraa heti käännös oikeaan ja reipas lasku takaisin kankaan juurelle, kohti Hoikanlampea.
Punainen laskeutuu tien varteen
Punainen laskee ylhäältä oikealta lähelle tietä ja yhtyy tässä vähäksi aikaa keltaiseen. Tässä ollaan lähimpänä vanhaa Kivimäentietä.
Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien varressa
Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien vartta, kunnes erkaantuvat seuraavassa nousussa. Taustalla häämöttää Prikaatintien risteys, jutun ensimmäisessä kuvassa sama paikka toiseen suuntaan.
Noustaan taas kankaan päälle, ja ensimmäisen kerran pitää oikein miettiä suuntia. Keltainen jatkaa suoraan kankaan yli, mutta punaisia merkkejä on kahteen suuntaan: etelään kohti kuusikkoista notkoa ja itään kohti kankaan lakea. Päätän seurata ensiksi ylempää reittiä. Kymmenen–kaksikymmentä vuotta vanha hakkuuaukko haittaa hieman, mutta merkit löytyvät pian toiselta reunalta. Laella näyttää olevan taas risteys: oliko punainen latu kahdeksikko? Kuljen maston taitse, ja kun tulen kelkkareitille, punaiset merkit ovat hävinneet. Päätän etsiä reitin loppuvaiheet ja palata sitten tutkimaan puuttuvaa osuutta.
Kelkkareitti seuraa mastotietä. Punaisen loppulasku tulee maston oikealta puolelta ja seuraa tien linjaa mutkasta lähtien.
Kelkkaura yhtyy mastolle menevään tiehen, ja rinteessä huomaankin, että punaisen ladun loppulasku tulee maston toiselta puolelta. Se tulee tien kohdalle suunnilleen siinä, missä tie alkaa kaartaa vasemmalle. Tässä taidettiinkin ottaa melkoiset vauhdit aikanaan. Kuljen reitin loppuun, jotta saan sen piirretyksi kartalle, ja palaan etsimään keltaista latua.
Keltaiset merkit ilmestyvätkin tyhjästä tämän saman rinteen puolivälissä. Keltainen reitti on kankaan länsipuolella ja yläosissa hyvin selvä: se seurailee laitoja, nousee mäen päälle ja käy mutkan itäpuolen tiheämmissä metsissä. Siellä merkit myös katoavat, ja loppuosa jää arvailtavaksi. Ei kai se suinkaan voi ristetä punaisen kanssa siinä, missä punaisen hiihtäjillä on alamäessä kaikkein kovin vauhti? Risteyksen täytyy olla mäen päällä, mutta siitä ei näy merkkejä.
Punainen tasaisella kankaalla
Sitten vielä loput punaisesta. Alan seurata punaista reittiä ensin vastamäkeen ja sitten suoraan pitkin kankaan lakea etelään. Täällä merkit näkyvätkin kauas. Vähän matkan päässä ylitetään keltainen ja mennään alas kuusikkoon. Merkit häviävät, mutta ilmestyvät taas yllättäen lähellä keltaisen reitin eteläisintä kohtaa. Toisen kerran merkkejä joutuu hakemaan lähellä varastoalueita, missä on tuore (10–20 vuotta) aukko.
Eteläinen vaaramaisema
Käännytään taas kohti kankaan korkeita keskiosia. Täältä avautuu jopa hieman näkymiä etelän suunnalle. Sitten laskeudutaan itäpuolen soisempaan ja tiheämpään metsään, ja merkit katoavat – tietysti, sillä ei täällä 35 vuotta sitten ollut isoja puita, joihin merkkejä olisi voinut maalata. Loppumatka onkin taas arvailua, kunnes nousen lähellä mastoa kuivalle kankaalle ja löydän merkit uudestaan.
Keltainen on aika selvä. Punaista tulkitsen näin: koillinen silmukka ei kuulu reittiin, vaan on oma harhautumiseni. Varsinainen punainen reitti lähtee vähän matkaa keltaisen kanssa kuljettuaan etelään, mutta tässä voi myös oikaista kankaan yli suoraan korkeimmalle kohdalle ja loppulaskuun (tai voi hiihtää vain ladun eteläisempää lenkkiä). Sekä punaisen että keltaisen itäisimmät osat ovat arvailujen varassa, siellä ei näkynyt merkkejä.
Katsotaanpas vielä vanhasta ulkoilukartasta:
Kajaanin ulkoilukartta 1970-luvulta
Mitä ihmettä, Rouvankankaalla ei ole latuja ollenkaan! Laajankankaan ja Kylmän lenkit ovat kyllä kartassa, ja Vimpelin tietysti. Eivätkö Rouvankankaan ladut olleetkaan virallisia kaupungin latuja? Kuka niitä sitten ylläpiti, prikaatiko? Nuo kiintorastit muistelen kyllä suunnistaneeni.
Tässä lienee laskettu kansanmäkeä
Olisiko näillä main harrastettu kansanmäenlaskua? Valokuva-albumissa vuoden 1977 kohdalla on kaksi kuvaa, jotka ovat Kainuun Sanomien kuvaajan ottamia. Toimittaja ja kuvaaja ilmeisesti hiljaisena uutispäivänä ajelivat ympäri kaupunkia ja miettivät, mistä voisi tehdä jutun. Rouvankankaan rinteessä lähellä prikaatin risteystä oli pari poikaa laskemassa itse tamppaamaansa jyrkkää mäkeä.
Kansanmäenlaskijat Kainuun Sanomissa 1977
Toivottavasti lehtijuttu vielä löytyy arkistoista.
Laitan tähän vielä sivuhuomautuksena ulkoilukartasta otteen, jossa näkyy alkuperäinen Kylmän latu. Sehän oli olemassa vielä melko kauan sen jälkeen, kun Laajankankaan latu jäi asutuksen alle 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kansanhiihtovihko oli laatikossa Koivuniemen talon kohdalla, ja rastin 21 kohdalla oli hieno alamäki. Kartassa näkyy pohjoispuolella toinenkin latu, lieneekö se nimeltään Variskankaan tai Savikon lenkki? Sitä en valitettavasti koskaan hiihtänyt.
Kylmän latu
Ennen oli kaupungilla varaa pitää yllä kansanhiihtolatuja ja kiintorasteja, urheiluhan tapahtui yleensä ulkosalla. Nykyisin keskitetään ponnistukset siihen, että loputkin talviurheilulajit saadaan siirretyksi sisähalleihin.
Kansanretkeilijä päättää sunnuntaikävelyn kohteen yleensä viime tingassa tai vasta matkalla. Ratkaisu syntyy holtittomasti ja mielivaltaisesti ja saattaa aiheuttaa reippaassa vauhdissa kiperiä äkkikäännöksiä ja syöksyjä. Näennäisen älyttömiin päätöksiin löytyy usein selitys henkimaailmasta. Tällä kertaa tapahtui heittäytyminen rutiininomaiselta kävelytieltä vilkkaan valtatien yli hyvin tuttuun mutta vuosikausia käymättä olleeseen metsään, ja retken mielekkyyttä voisi luonnehtia psyko- ja urheiluhistorialliseksi.
Kiinalaisia lyhtyjä
Virallisen kameran ollessa Jas-tekniikan (jakt, attack och spaning) kynsissä oli luontokuvauksessa yritettävä repiä kaikki irti taskussa alinomaa mukana kulkevasta pokkarista. Sehän toki oli jo aiemmin osoittautunut etevämmäksi kukkien lähikuvauksessa. Nyt kesäkuun alkupäivinä saattoikin sitten odottaa jo monenlaisia liikkuvia hyönteisiä.
Katajainen kangasperhonen
Kangasperhonen yrittää siipiensä vihreän alapinnan avulla naamioitua mustikanlehdeksi, mutta katajan oksalla temppu ei ole kovin uskottava.
Päiväperhosen kuvaus pikkukameralla tapahtuu seuraavasti: Kun perhonen laskeutuu lähettyville, kuvaaja jähmettyy heti paikalleen ja tsuumaa polttovälin suurimmilleen. Sitten hän kääntyy kohti perhosta hitaammin kuin tuulessa huojuva varvikko ja alkaa ottaa kuvia. Puolen metrin päähän päästyä kuvausohjelma vaihdetaan supermakroksi, jolla voi tarkentaa senttien päähän. Sitten taas lähestytään varoen heiluttamasta kasveja ja jatkuvasti laukoen. Jos kuvaajalla on malttia ja tuuria, hän saattaa päästä parin sentin päähän perhosesta, jolloin siivet voivat täyttää puolet kuva-alasta. Tällä etäisyydellä syväterävyyttäkin voi jo käyttää hyväksi.
Tämä ei ole koivumittari
Tänään kangasperhoset ovat aika kesyjä. Kuumana ukkostavana päivänä ne saattavat lennellä polulla kulkijan edellä varoittamassa lähestyvästä ukonilmasta: ne laskeutuvat ja hankaavat siipiään vastakkain esittäen näin symbolisesti staattista sähköä.
Tämä ei ole seitsenpistepirkko
Kovakuoriaiset eivät yleensä lennä karkuun, mutta ne kiepahtavat helposti lehden taakse hankalaan asentoon.
Lude (lausutaan ljuud)Puolukoita tulossa
Puolukoita on tulossa, kuten mustikoita ja alempana lakkojakin.
Roopurin uria Rouvankankaan laella
Sotakoneet ovat kuluttaneet kankaan tasaisen lakiselänteen paikoin velliksi. Rouvankangas, aikaisemmin suosittu ulkoilu- ja marjastuspaikka on jostakin syystä annettu militäärien harjoittelualueeksi. Korkeimmalla kohdalla on masto, ja räikeä moottorikelkkaura halkaisee kankaan.
Sivummalla riittää kuitenkin ehyttä kangasta. Kävelen mäen eteläiselle rinteelle, josta avautuu jopa hieman näkymiä kaukaisille vaaroille. Alhaalla on yhä vuosikymmeniä vanha epämääräinen varastoalue, jota kai on viimeksi käytetty puutavaran varastointiin ja haketukseen. Etsin alueelle johtavan tien varresta paikkaa, jossa talvella 1983 Erkki Virtasen (nimi muutettu) kanssa räjäytin nuotiossa retkikeittimen butaanisäiliön. Tuo kummallinen episodi on vuosien saatossa elänyt mietteissäni vaihtelevina kaunokirjallisina kehitelminä, enkä nykyään ole edes varma siitä, tapahtuiko se todella vai kuvittelinko kaiken. Komea tulipatsas siitä joka tapauksessa syntyi.
Puhdasta tuli
Ei löytynyt Camping gaz -säiliön riekaleita, vaan tämmöinen lieriö. Pesukoneiden, televisioiden ja sohvien heittäminen metsäteiden varteen on kauneinta suomalaista kansanperinnettä.
Lirppu ja Napsu
On täällä lemmikkien hautausmaakin. Kai. Nimet eivät ainakaan kuulosta sankarivainajilta.
Kukkia heille, sitten kotia päin kankaan länsilaitoja pitkin.
Silloin tapahtuu se, mikä on tähän asti leijunut vain aavistuksena ilmassa: tämän retken kenties varsinainen tarkoitus tulee näkyväksi, tuulenpuuska käy läpi männikön ja aikasiirtymä yrittää heittää minut takaisin 1970-luvulle. Puunrungoissa on tutunoloisia merkkejä:
