Totuus

Matti Sunellin blogi

Kategoria: Musiikki

  • Keittiöäänitystä

    Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin keittiössä kiehui maito hellalle. Tiukkaanpa se kärähtikin, eikä lähtenyt kokonaan edes erikoispuhdisteella. Hiiltynyttä ravintoainetta piti yrittää raaputtaa pois jollakin sellaisella esineellä, joka ei naarmuta lieden pintaa. Muovilusikka osui ensimmäiseksi käteen.

    Raavinnasta lähti niin ikävä ääni, että se piti saada talteen. Ja saman tien, sillä äänentuotantotarkoituksessa ei maitoja ruveta varta vasten hellalle kiehuttelemaan. Ennen raapimisen loppuunsaattamista piti siis pystyttää mikrofoni ja laittaa kone tallentamaan 24-bittistä ääntä. Edellisestä keittiöäänityksestä ehtikin kulua tovi.

    Johonkin tulevaan kappaleeseen tätä vingutusta ja rouhintaa pitää ujuttaa. Lupaankin sille, joka tunnistaa hiiltyneen maidon raavinnan jostakin vastaisuudessa ilmestyvästä teoksesta, henkilökohtaisen tutustumiskäynnin äänilaboratorioon ja Tinnituksen kokoelma-CD:n omistuskirjoituksin.

  • Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat

    Ilmestynyt alun perin Synkooppi-lehdessä op. 36 (2/1991).

    Eksaktin estetiikan laboratorio: erikoisselvityksiä

    Eksaktien esteettisten tutkimustulosten saavuttaminen ja suositusten laatiminen vaatii suuret määrät havaintoja, mittauksia ja tausta-aineistoa. Niinpä laboratorion tutkijat joutuvat työssään tekemisiin monien sellaisten taiteeseen liittyvien seikkojen kanssa, joilla ei ole suoranaista esteettistä merkitystä. Tällaiset asiat ovat kuitenkin arkipäiväisyydessään usein varsin mielenkiintoisia, varsinkin kun ne koskevat taiteen kokemisen käytännöllisiä kysymyksiä. Tätä vähemmän virallista aihepiiriä käsitellään eksaktin estetiikan laboratorion erikoisselvityksissä.

    Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat

    Eksaktin estetiikan laboratorio julkaisi sävellysten pituussuositukset aiemmin tänä vuonna (katso Synkooppi 1/91). Valitettavasti kestää kuitenkin jopa muutamia vuosia, ennen kuin kaikki säveltäjät alkavat noudattaa niitä. Lisäksi taakkanamme on länsimaisen musiikin vuosituhantinen historia, joka tulvii ylipitkiä teoksia. Niinpä jokainen taidemusiikin kuuntelija joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan pitkiä musiikkiesityksiä. Eksaktin estetiikan laboratorio pyrkii omalta osaltaan etsimään ratkaisuja, jotka auttavat kuuntelijaa kestämään läpi pitkien sävellysten.

    Ooppera

    Kuten tiedetään, oopperassa kaikki musiikillisesti olennainen sanotaan jo alkusoitossa, ja myöhemmin asiaa on vain ripauksittain. Valitettavasti oopperoista ei kuitenkaan juurikaan ole saatavilla toimitettuja laitoksia, vaan kuulijan täytyy pystyä kestämään vähintään kaksi tuntia, äärimmäistapauksissa jopa viidettä tuntia.

    Auttaa, jos kuulija osaa oopperan ulkoa. Silloin hän tietää, mistä juonessa on kysymys ja voi saada sanoista selvää ennakkotietojensa ansiosta. Hän voi arvioida kuulemaansa ja tehdä jopa esteettisiä päätelmiä.

    Jos joutuu kuuntelemaan teosta, jota ei tunne ennestään, on libreton seuraamisesta apua. Jos taitaa oopperan esityskieltä, voi tarinasta ymmärtää suurenkin osan. Vaikeuksia tulee kuitenkin niissä kohdissa, joissa usea henkilö laulaa yhtä aikaa eri tekstiä. Silloin kysytään malttia, mutta kärsivällisyyden kehittäminenhän onkin yleensä taidemusiikin harrastajan tärkeimpiä päämääriä.

    Äänilevyjen mukana on yleensä vihko, jossa oopperan teksti on usealla kielellä. On hyvää näkökentän laajentamisen ja lukunopeuden harjoitusta yrittää seurata tekstiä esimerkiksi italiaksi ja samaan aikaan lukea englanninkielisestä palstasta, mistä on kysymys.

    Edellä käsitellyt keinot vähentävät nukahtamisen vaaraa, joka kaikista musiikin lajeista juuri oopperassa on suurin. Katsomon liiallinen mukavuuskin voi olla uhka hereillä pysymiselle. Sopivat ulkoiset vastukset, esimerkiksi kylmyys ja tuulisuus, pitävät kuulijan virkeänä.

    Konsertit

    Taidemusiikki-instituution vieraantuminen arkielämästä ja jähmettyminen omaksi muotokaavakseen pitää ymmärrettävästi suuren joukon ihmisiä poissa konserttisaleista. Konsertissahan musiikki on erotettu luonnollisimmasta ja alkuperäisimmästä yhteydestään: ruumiin liikkeestä, tanssista. Musiikkia pitää kuunnella paikallaan istuen, ja kiellettyä on kaikki olennainen: käytösopas neuvoo, ettei musiikin mukana saa hyräillä tai vihellellä, ei liikutella itseään musiikin tahdissa eikä paukutella tahtia ohjelmalehtisellä.

    Jotta konserteissa käyminen tulisi siedettävämmäksi, on musiikkiyleisön ryhdyttävä vaatimaan seuraavia asioita: Konserttisaleista on puolet istuimista poistettava, jotta saadaan tilaa ihmisten liikkua halunsa mukaan. Tarvittaessa on ääntä vahvistettava sähköisesti, sillä tanssijoista lähtee aina jonkin verran kahinaa. Yskijätkin pelastuvat pyövelinkatseilta, kun musiikki soi tarpeeksi kovaa.

    Suuri äänenvoimakkuus estää nukkumista jonkin verran, mutta ei varmasti. Rokkikonserteissahan ei luulisi valveillapysymisongelmia ilmenevän, mutta tiedetään tapaus, jossa ihminen on nukahtanut AC/DC:n konsertissa. Tapahtuneeseen vaikutti tiettävästi yleinen väsymys, mutta toimimalla toisin kuuntelija olisi voinut välttää nukahtamisen. Hänen ei olisi pitänyt istua, vaan nousta seisomaan ja alkaa liikutella itseään voimakkaasti musiikin tahtiin. Konsertin jälkeen väsymys olisi ollut suuri, mutta nukahtaminen itse konsertissa olisi vältetty.

    Nykytilanteessa kuulijan on syytä mahdollisuuksien mukaan valita konsertteja, joissa soitetaan pituussuositusten mukaisia kappaleita. Tiettävästi kukaan ei ole nukahtanut Webernin Bagatellien tai Kurtagin Mikroludien aikana. Yleensähän konserttiin ei tulla nukkumaan, jollei sitten kyseessä ole jokin suggestopedinen kokeilu.

    Yleisiä ohjeita

    Musiikin kuuntelijan pitää huolehtia yleiskunnostaan. Huonokuntoinen väsyy helposti, jolloin hänen huomio- ja keskittymiskykynsä heikkenee. Joutuessaan istumaan pitkään paikallaan hän on vaarassa nukahtaa. Konserttia edeltävänä yönä tulee nukkua riittävästi, ja juuri ennen konserttia on yritettävä saavuttaa sopiva virkeystila. Joillakin auttavat päiväunet, toisilla liikunta. Hätätilassa voi ennen konserttia juoda runsaasti nestettä; tämä keino on kuitenkin varsin epämukava.

    Kuunneltaessa musiikkia äänittestä kotona olot on helpompi järjestää sopiviksi. Partituuria voi seurata häiritsemättä muita. Äänenvoimakkuus on hyvä säätää melko kovalle. Lisäksi kannattaa kuunnella seisaaltaan, sillä silloin nukahtaminen on varsin epätodennäköistä ja vapaa liikkuminen mielihalujen mukaan mahdollista.

    Neuvokas musiikinharrastaja keksii varmasti vielä lisää keinoja. Saattaapa hän innostua jopa tieten tahtoen kuuntelemaan ylipitkiä sävellyksiä ja kehittämään kestokykyään kunnianhimoisena tavoitteenaan Wagnerin Ringin seuraaminen yhteen menoon.

    Mutta silloin on jo kysymys musiikista urheiluna. Eksaktin estetiikan laboratorion tutkijoita on tämäkin aihe pohdituttanut, ja siitä julkaistaan raportti lähiaikoina.

  • Eksaktin estetiikan laboratorio

    Puheenvuorona ajankohtaiseen taidekeskusteluun julkaisen Synkooppi-lehdessä op. 35 (1/1991) ilmestyneen manifestin.

    Onko Beethovenin pianosonaateilla nykymaailmassa muuta tehtävää kuin musiikinopiskelijoiden analyysiharjoitusaineistona toimiminen? Miksi taidemusiikkikonserteissa nukuttaa, mutta illalla konsertin jälkeen ei uni tahdo tulla? Miksi ihmisten lausunnot taidekokemuksista ovat hämäriä ja ristiriitaisia? Onko taidekriitikoihin luottamista?

    Onko yliopistoruoassa muka jotakin vikaa? Voiko viini olla oikeasti hyvää, vai teeskentelevätkö siitä ”nauttivat”?

    No, bingo.

    Nyt on tullut aika tehdä loppu hämmentyneestä epätietoisuudesta! Jo riittää teennäinen sivistyssanavaraston kaivelu konserttien väliajoilla. Ei enää häkeltynyttä laatusanojen sepittämistä tuliaisviiniä maisteltaessa. Tästedes ei kenenkään tarvitse tuntea itseään muita huonommaksi ihmiseksi, vaikkei osaisi olla mitään mieltä Woody Allenin elokuvista. Havumetsien miehen ei tarvitse hävetä tunnustaa, että costarica maistuu paremmalle kuin espresso.

    Hiiteen humanistinen humina! On puhuttava asioista suoraan, teeskentelemättä ja oppisanoilla hämäämättä. Tarvitaan täsmällistä tietoa.

    Eksaktin estetiikan laboratorio on perustettu, jotta ihmisille voitaisiin tarjota selkeitä arviointiperusteita kaikilla elämänaloilla vastaantulevien ongelmien pohdiskeluun. Näin laboratorion toiminnan alkuvaiheessa suurin huomio kohdistuu estetiikan ja taiteen kysymyksiin, mutta näkökulma on kokonaisvaltainen: asioilla on yhteytensä koko inhimilliseen toimintaan. Laboratorion tutkimustoimessa on vahva eettinen vire, emmekä pelkää joutumista perimmäisten kysymysten äärelle.

    Laboratorio perustettiin joulukuun 21. päivänä 1990. Henkilökuntaan kuuluu eri alojen huippuasiantuntijoita, ja vastuullisena päällikkönä toimii musiikkitieteen majuri G. Andersson-Ulvaeus.

    Koska laboratorio julkaisee tutkimustuloksiaan juuri Synkooppi-lehdessä, luonnehdimme seuraavassa, millaisia tavoitteita laboratoriolla on musiikintutkimuksen saralla.

    Tähänastinen tiede on tuottanut tukun tutkimustapoja, näkökulmia ja analyysimenetelmiä. Musiikin tutkiminen on monitieteistä puuhaa, ja se onkin avartanut näkemyksiämme laajalti. Monia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan yksi sangen kiusallinen seikka. Taiteesta puhumiseen nimittäin liittyy miltei aina arvostelmia: onko jokin teos parempi kuin toinen, ja jos on niin miksi? Tieteellisistä esityksistä on vaikea löytää selkeitä perusteita omien arvostelmien pohjaksi.

    Tässä on eksaktin estetiikan laboratorion tehtävä. Pyrimme kiteyttämään tieteen tuloksista tavallisen musiikinkuuntelijan käyttöön joukon yksinkertaisesti tunnistettavia suureita, joiden avulla kuulija voi teoksen kuultuaan oitis sijoittaa sen oikeaan paikkaan hyvyysasteikolla. Tavoitteenamme on, että sävellykset voitaisiin jo ennen esittämistä lähettää laboratorioon mittauksia ja analyyseja varten. Tällöin huonot teokset voitaisiin jättää kokonaan esittämättä, mikä olisi yleisöä kohtaan tuiki huomaavaista. Tulevaisuudessa voitaneen järjestää vertailutestejä, joissa saadaan selville parhaat kappaleet kultakin musiikin alalta. Tällaiset testithän ovat tekniikan puolella yleisiä.

    Näin pitkällä ei kuitenkaan vielä olla. Esittelemmekin tällä palstalla tutkimustuloksia ja suosituksia sitä mukaa kuin niitä valmistuu. Ja kuten sanottu, emme rajoitu vain taiteeseen. Kaikki hyvää ja huonoa, oikeaa ja väärää sivuavat ongelmat ovat alaamme. Laboratorio on kiinnostunut lukijoita askarruttavista ongelmista: otamme mielellämme vastaan kysymyksiä. Ja vaikka esityksissämme pyrimme ankaraan objektiivisuuteen, jokin seikka voi toisinaan vaatia korjausta tai täsmennystä. Palsta on avoin keskustelulle.

    Kirjeet eksaktin estetiikan laboratorioon lähetettäköön Synkooppi-lehden toimitukseen, Vironkatu 1, 00170 Helsinki. Kuoreen merkintä ”Eksaktin estetiikan laboratorio”.

    Suosituksia

    Laboratorio on alustavien mittausten perusteella määritellyt suositeltavat enimmäiskestot erityyppisille musiikkiteoksille. Palaamme musiikin aikakysymykseen syvällisemmin seuraavissa Synkoopin numeroissa.

    Teostyyppi				Suositeltu enimmäiskesto
					(minuuttia)

yksinlaulu					 3
laulusarja					15
kuoroteos					10
orkesteriteos, jossa vokaaliosuuksia		20
moniosainen orkesterisävellys, esim. sinfonia	25
yksiosainen orkesterisävellys			10
ooppera
- yksinäytöksinen				60
- useampinäytöksinen				45 kukin näytös*
moniosainen kamarimusiikkiteos,
esim. sonaatti tai kvartetto			20
soolosoitinteos					10
elektroninen tai konkreettinen sävellys		 5
iskelmä						 3
raskas rokki					 4

    *Oopperan kokonaiskestoa ei ole syytä rajoittaa. Pitkiä oopperoita voidaan kuunnella karaisu- ja urheilutarkoituksessa. Tällaiset musiikin käyttötavat ovat parhaillaan erillisen tutkimuksen kohteena.

  • Nukkuva hirviö

    Ostin netistä Sielun veljien uuden kappaleen eurolla. Sen voi kuunnella ilmaiseksikin, mutta päätin kannattaa uusia käteviä musiikinkaupustelutapoja. Osto tapahtui Equal dreams -nimisen palvelun kautta, maksu hoitui verkkopankissa ja kappaleen sai saman tien imuroida flac- ja mp3-tiedostona. Equal dreamsissa tekijöille menee näköjään 85 prosenttia myyntituotosta. Tässä tapauksessa siis Fullsteam-levy-yhtiölle, joka jakaa tulot yhtiön, esittäjien ja tekijöiden kesken miten sitten jakaakin.

    Osuuspankki otti tosin maksutapahtumasta 34 senttiä eli neljänneksen siitä, mitä minä lopulta maksoin. Muut pankit olisivat hoitaneet rahaliikenteen 12 sentillä. Kummallista.

    Kuten tunnettua, musiikkiteollisuus heräsi kehittämään toimivia musiikin verkkomyyntipalveluja 15 vuotta liian myöhään, ja tämä laiminlyönti kostautui laittomana levityksenä. Isot levy-yhtiöt tekijänoikeusjärjestöjen välityksellä jaksavat vielä ajaa velkavankeustuomioita pelotellakseen laittomia levittäjiä. Tämä toiminta on niin halveksittavaa, että toisinaan harkitsen eroamista Teostosta ja Gramexista.

    Onneksi on tällaisia toimivia levittäjiä, eikä kaiken tarvitse mennä keskusvaltaisten suurfirmojen kuten Applen järjestelmien kautta. Mainontakin hoitui ja tiedon levystä sain sotilaallisessa mediassa.

    Vertailin taas piruuttani äänitiedostojen desibelejä. Väänsin dynamiikkamittarin läpi ostamani flac- ja mp3-tiedostot ja lisäksi verkosta suoraan kuunneltavan äänitteen, joka sijaitsee Soundcloudin palvelussa.

     DR   	   Peak     	   RMS      	 Filename

 DR6	  -0.10 dB	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-flac.wav
 DR6	   over    	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-mp3.wav
 DR7	  -1.87 dB	  -9.69 dB	 01-Nukkuvahirvio-sc.wav

    Suorakuunteluversio on siis hiljaisin ja dynaamisin, mp3 meluisin. Suosittelen musiikinystäville flac-koodattua musiikkia. Flac on häviötön ja patenteista vapaa pakkausmenetelmä. iTunesiin flac-tiedostot saa Fluke-ohjelman avulla.

  • Nangpa La aamusumussa

    Nangpa La aamusumussa

    Sitten maltillisempi panoraama. Nangpa Lan Nepalin puoleiset terävät huiput tuottivat kansanretkeilijälle paljon iloa esiintyessään mitä vaihtelevimmissa valaistuksissa ja pilviverhoiluissa. Aiheesta tulee tänne aikanaan aivan oma juttunsa.

    Tämä kuva on koottu vain seitsemästä valotuksesta. Hugin suoriutuu tehtävästä leikiten, eikä ohjelman työskennellessä ehdi edes teetä laittaa kiehumaan, niin kuin fotarin kanssa (no joo, muisti on sittemmin tuplattu 8 gigaan).

    Kuvaa käsitellessä piti kuunnella hyvin pitkästä aikaa tämä kappale. Hyräilin sitä levyhyllyä kaivaessani ja huomasi muistavani sävellajin. Sen verran taajaan tämä taisi tuolloin neljännesvuosisata sitten soida.

    Seuraava jakso: Puja

    Edellinen jakso: Kotiutumista ja jäätikköharjoittelua

  • Outojen ambienssien paluu

  • Spotify

    Spotify on niin hieno hanke, että sen soisi menestyvän. Ideanahan on tarjota musiikkia kuunneltavaksi tietoverkon kautta tietokoneilla ja mobiililaitteilla. Yhtäkkiä on käytettävissä valtava määrä musiikkia aivan luvallisesti suoraan kodinkoneelta, ei tarvitse mennä edes kirjastoon hakemaan levyjä.

    Musiikki lähetetään virtana (streaming), joten kuuntelija ei periaatteessa pysty tallentamaan sitä laitteeseensa, mutta koko musiikkitarjonta on käytettävissä aina kun laite on verkossa. Musiikin jakelussa käytetään vertaisverkkoa, jolloin jokainen vastaanottaja on samalla lähettäjä. Hajauttamalla tietovirrat verkkoon jakelu on saatu tehokkaaksi ja katkottomaksi. Kuunteluun käytetään Spotifyn omaa ohjelmaa, tekniikka ei siis ole avoin.

    Tarjolla on maksuton mainosrahoitteinen versio ja kuukausimaksullinen palvelu. Maksamalla pääsee eroon mainoksista, voi käyttää mobiiliversiota ja tallentaa kappaleita kuunneltavaksi verkkoyhteydettömässä tilassa. Osa musiikista on myös tarjolla ostettavaksi mp3-tiedostoina. Ilmaisversion hankkimiseen taitaa vielä tarvita ”kutsun”, jonka voi saada maksullisen version käyttäjältä tai hyvällä tuurilla netistä.

    Onko syytä olla innoissaan? Miten Spotifyn käy?

    Kuuntelijan lienee syytä olla innoissaan. Musiikkia on tarjolla paljon ja monenlaista. Musiikkia myös löytää haulla melko hyvin. Olin tosin pitkään sitä mieltä, että en ryhdy maksavaksi asiakkaaksi, ennen kuin on mahdollista hakea säveltäjän mukaan, mutta saatan vielä joskus syödä sanani. Taidemusiikkihan yhdistetään yleensä säveltäjään, mutta poppi ja rokki esittäjään. Spotifyssä hakumääreinä voi käyttää esimerkiksi sanoja ”title”, ”artist”, ”album”, ”genre” ja ”year”, muttei ”composer”. Yllättäen haku taidemusiikkisäveltäjän nimellä kuitenkin usein toimii, sillä säveltäjän nimi sisältyy yleensä äänitteen otsikkoon. Tietävämpi voi myös kirjoittaa hakukenttään vaikkapa ”BWV”, jolloin löytää Bachia. Mutta yritäpä hakea sanoilla ”holland dozier holland” tai ”leiber stoller”: jonkin verran kappaleita löytyy, mutta vain silloin kun nämä säveltäjät sattuvat esiintymään äänitteen otsikossa. Kuitenkin Spotifyssa on runsaasti mainittujen lauluntekijöiden tuotantoa, mutta sitä pitää osata etsiä esittäjien nimillä. Normaalin popinkuuntelijan ei siis oleteta tietävän kappaleiden tekijöitä.

    Spotifyn hakua käsittelevä ohjesivu on päivätty tammikuussa 2008. Jos tietokannan rakenne on tehty tuohon mennessä valmiiksi ja sen jälkeen on keskitytty vain musiikin lisäämiseen, lienee turha toivoa, että hakuominaisuuksia enää parannettaisiin. Kukapa sinne syöttäisi jälkikäteen miljoonien kappaleiden tekijätiedot?

    Onko musiikin tekijöiden ja esittäjien syytä riemuita? Luultavasti ei. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkineet osuuden Spotifyn omistuksesta, mutta taiteilijain työ on luovutettu levitykseen käytännössä ilmaiseksi.

    Entä rupeaako firma joskus tuottamaan? Millainen rahamäärä odotetaan saatavan maksavilta kuuntelijoilta ja kuinka paljon mainoksista? Ainakin Suomessa vaikuttaa siltä, että mainostuottoihin ei juuri uskota. Musiikin seassa lähetettävät äänimainokset ovat niin karmeita, ettei niille voi kuvitella muuta tarkoitusta kuin kuuntelijan pelottelemisen maksulliselle puolelle. Kysymys: missä kohtaa tässä ääniaallon kuvaajassa on Beach Boysin musiikkia ja missä kohtaa uhkapelimainos?

    Jumalallista musiikkia ja saatanallis-perkeleellinen mainos

    Minä ainakin sietäisin sivistyneet mainokset, jotka eivät aiheuttaisi sydänhalvausta. Nykyään tuntuu kerrallaan pyörivän enintään kaksi mainosta, jotka arvotaan sinne tänne musiikin sekaan. Minkäänlaista mainosten kohdistusta kuunnellun musiikin mukaan ei ole havaittavissa.

    En tiedä, miten mainonta toimii muualla. Olen kuullut, että brittiläiset mainokset olisivat siedettäviä. Spotifyhan toimii nykyään vasta pohjoismaissa, briteissä, Ranskassa ja Espanjassa. Usaan kuulemma aiotaan levitä tänä vuonna.

  • CD:n joutsenlaulu

    Kun puolisen vuotta sitten tiedotettiin, että Beatlesin koko tuotanto julkaistaan uudelleenmasteroituna laitoksena tänä syksynä, moni musiikinystävä varmasti alkoi toivoa parasta ja pelätä pahinta. Onhan popin ja rokin äänitemarkkinoilla viime vuodet raivonnut äänekkyyssota, loudness war, jonka tuoksinassa on paitsi julkaistu tasapaksuksi meteliksi puristettua uustuotantoa, myös raunioitettu joitakin vanhojen merkkiteosten uudelleenjulkaisuja. Beatlesin tapauksessa oli siis tilaisuus kaikkien aikojen möhläykseen mutta myös koko remaster-käsitteen maineenpalautukseen.

    Onneksi ensihavainnot viittaavat jälkimmäiseen. Olen hankkinut ja kuunnellut nyt kaksi uudelleenmestaroitua levyä: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Abbey Roadin. Pepperin hankin ensimmäiseksi, ja kuuntelin sen läpi suorastaan hämmästyneenä: sointi oli eläväinen, kirkas ja tukeva. Kuulin yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet havaitsematta. Lujaa kuunnellessa Paulin basso tuntui paikoin häiritsevän kovalta, mutta se olikin ainoa häiritsevä asia. Luulen sitä paitsi, että alun perin basson oli tarkoituskin kuulostaa tältä. Vuoden 1987 laitosta on nimittäin moitittu puutteellisesta bassotoistosta, ja korvani on viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut juuri tähän ensimmäiseen CD-laitokseen. Vinyylejä en ole koskaan omistanut, ja vaikka kopioinkin ne kirjastosta (Sotkamon) kaseteille 80-luvun alussa, muisto niiden soinnista on peittynyt CD-versioiden alle. Peräti kiinnostuneena odotan niiden lausuntoja, jotka omistavat sekä vinyylit, vuoden 1987 CD:t että upouudet julkaisut.

    EMI:n insinöörit Allan Rousen johdolla tekivät siis sen, mihin eivät Abban uudelleenjulkaisuissa ole kyenneet Tretow, Astley eikä Jonsson, vaikka on yritetty peräti neljä kertaa: palauttivat soinnin selkeyden, muhevuuden ja rokkikappaleiden jydän sortumatta ääntä värittävään kohinanpoistoon tai dynamiikkaa tukahduttavaan kompressointiin. Tästä laitoksesta tullee kanoninen Beatles-kuulemistoni, enkä vaivautune enää metsästämään divareista ylihinnoiteltuja vinyylejä.

    Pieni kaupallisperusteinen kiusa kuulijaa kohtaan on kuitenkin saatu aikaan. Kaikista levyistä on tehty stereoversiot, jotka voi ostaa erillisinä. Stereolevyt ovat saatavissa myös yhtenä pakettina, jonka hinta on käytännössä sama kuin erillisten levyjen yhteishinta. Mono oli kuitenkin tärkeämpi julkaisumuoto yli 60-luvun puolivälin, ja vasta Abbey Road julkaistiin pelkästään stereona. Monomiksaukset kuulostavat raporttien mukaan hyvinkin erilaisilta stereoon verrattuna. Monolevyt ovat kuitenkin saatavissa vain yhtenä pakettina, joka on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin stereopaketti. Fanaatikot ostavat tietenkin molemmat paketit. Autenttisuutta hakeva voi tehdä esimerkiksi sellaisen kompromissin, että hankkii monopaketin ja viimeiset levyt irrallisina stereoversioina, ehkä Pepperiin tai Revolveriin saakka.

    Uudet hienoiksi mainostetut pakkaukset eivät ole mitenkään erikoisia. Perkeleellis-saatanallisessa muovikotelossa levyt eivät sentään ole, vaan kolmia taittuvassa pahvikotelossa. Vihkosessa on pari lyhyttä artikkelia: historiallisia huomioita ja äänitystä käsitteleviä. Enemmänkin tietoa äänityksistä olisin mieluusti lukenut, vaikka löytäähän asiasta kiinnostunut kuulija toki laajan asiaa käsittelevän kirjallisuuden ääreen.

    Itse levy on vailla sisempää suojusta pahvikuoren sisällä ja naarmuuntuu väistämättä käytössä. Ratkaisen tämän ongelman kopioimalla levyn heti häviöttömässä aiff-muodossa tietokoneeseen, jolloin vältyn myös optisen aseman häiritsevältä kohinalta kuuntelutilanteessa.

    Mistä sitten tämän jutun otsikko? No, kesti toki kauan, ennen kuin Beatlesin tuotanto saatiin julki nykyaikaisessa muodossa. Niin kauan, että itse CD-levy alkaa olla historiansa lopussa. LP-levyn valtakausi kesti kolmisenkymmentä vuotta, eikä CD tule elämään sen kauemmin. Musiikin kulutus siirtyy yhä enemmän verkossa liikkuvien tiedostojen muotoon, mutta koska verkon välityskyky on vielä vuosia hyvin rajallinen, tulee uusia fyysisiä tallennemuotoja CD:tä korvaamaan. Nyt kun Beatlesin tuotanto on käsitelty digitaaliseen muotoon, se on tietenkin tehty parhaalla mahdollisella äänenlaadulla: ainakin 192 kilohertsin näytteenottotaajuudella ja 24 bitin tarkkuudella. Viiden vuoden kuluessa nämä samat äänitteet myydään meille vielä kerran, todennäköisesti blu-ray-muodossa, ennen kuin ne siirtyvät lopullisesti verkkoon.

  • Viihdettä Kontulassa

    Kontulalaiset saivat nauttia audiovisuaalisesta viihteestä: ilma-akrobatiaa Malmin taivaalla suorittivat havukat ja herhiläinen, ja taustamusiikkia soitti Iiro Rantalan uusi trio.

    Keskiyön havukat poistuvat Kontulan kautta
    Keskiyön havukat poistuvat Kontulan kautta

  • Tolkutonta ja tolkullista mestarointia

    Yksi digitaalisen äänentallennuksen verrattomista eduista analogiseen verrattuna on häiriöttömyys ja laaja dynamiikka. Kun CD rupesi syrjäyttämään vinyyliä tallennusmuotona, iloittiin siitä, että vastedes saisimme nauttia elävistä äänitteistä, jotka toistaisivat hiljaisimmat ja voimakkaimmat äänet kuin luonnossa ikään, taustakohinan ja vinyylin napinan häiritsemättä. Ja nyt, kun äänitysketju on ollut täysdigitaalinen jo parikymmentä vuotta, voimmekin nauttia valtaisasta valikoimasta mitä luonnollisimpia, dynaamisimpia, kirkkaimpia ja raikkaimpia musiikkiäänitteitä.

    Mitä vielä. Akustisen musiikin kuuntelunautintoa digitaaliääni on kyllä parantanut, mutta rokin ja popin puolella on vuosia jatkunut äänekkyystaistelu, loudness war, saavuttanut absurdit mittasuhteet. Yksinkertaistettuna on kysymys siitä, että ihmisen korva pitää lyhytaikaisessa kuuntelussa voimakasta ääntä miellyttävämpänä kuin hiljaista, koska se kuulostaa täyteläisemmältä ja kirkkaammalta. Näin ollen äänitteet pyritään tekemään houkutteleviksi siten, että ne soivat kovaa koko ajan. Koska elävä musiikki sisältää aina voimakkusvaihteluja, niitä tasataan kompressoinnilla, jolla hiljaisia kohtia voimistetaan ja kovia hiljennetään.

    Näin musiikista tietenkin katoavat dynaamiset vaihtelut, ja sen jatkuvasta kuuntelusta tulee puuduttavaa ja rasittavaa. Yhä useammin äänisignaali puristetaan niin lähelle digitaalisen toiston ylärajaa, että se käytännössä säröytyy. Jopa raskaan rokin ystävät ovat nousseet kapinaan, kun Metallican Death Magnetic -levystä on tehty silkkaa surinaa. Mitä iloa on yli 90 desibelin voimakkuusskaalasta, jos siitä käytetään vain ylimmät 6 desibeliä?

    Kirjoitin taannoin siitä, miten Abban levyjen uusimmat julkaisut on pilattu Henrik Jonssonin masteroinnilla. Musiikinostajan onkin syytä yleensä välttää levyjä, joissa lukee ”Digitally remastered”, jos hän ei tiedä mitä on tekemässä. Todennäköisesti tällainen levy on joutunut äänekkyystaistelun uhriksi, ja äänite ei kuulosta siltä kuin sen tekijä on tarkoittanut silloin, kun levy on aikanaan julkaistu vinyylinä tai varhaisena CD:nä. Nyt, kun kriisissä oleva ääniteteollisuus tyhjentää varastojaan, kannattaa ostaa vitosella pois kaikki vanhat suosikit, joita näkee myytävän ensimmäisen polven CD-painoksina. Olen onneksi aikoinani tullut ostaneeksi monta Abban varhaisinta CD-julkaisua, mutta tarvitsen vielä kolme ensimmäistä levyä 80-luvun CD:nä ja vinyylinä.

    Äänekkyystaistelua vastustamaan on jo syntynyt järjestäytyneitä ryhmiä. Lupaavalta näyttää esimerkiksi Pleasurize Music Foundation, joka ehdottaa äänitteille dynamiikkastandardia ja on julkaissut käytännössä maksullisen (7.1.2010) mittausohjelmiston, jolla äänitteen dynamiikka voidaan tarkistaa.

    Macissä toimiva virallinen mittausohjelma ei ole vielä valmis, mutta kokeilin epävirallista lisäosaa, joka mittaa soivan musiikin dynaamista vaihteluväliä reaaliaikaisesti ja näyttää skaalan havainnollisesti väreillä. Otin tutkittavaksi kahdeksan eri versiota Abban Super Trouper -kappaleesta. Soitin niitä vuorotellen äänitysohjelmassa ja otin aina kuvakaappauksen samassa kohdassa kappaletta. Tässä kohdassa julkaisut eivät eronneet tavattomasti toisistaan, mutta yleisdynamiikassa oli huomattavia eroja. Mittarit esittävät alkuperäistä vuoden 1980 LP:tä, vuoden 1984 Polydor-CD:tä, Tretowin ensimmäistä remasteria vuodelta 1994 ja Jonssonin uutta vuoden 2005 remasteria. Keskipylvään vihreä väri osoittaa, että dynaaminen vaihteluväli on vähintään suositeltavat 14 desibeliä, keltainen osoittaa pienempää ja punainen vaarallisen pientä vaihtelua.

    • Polydor-CD84
    • Super-LP80
    • Tretow-CD94
    • Jonsson-CD05

    Tässä erittäin epätieteellisessä pikatestissä paras dynamiikka ja miellyttävin ääni oli vuoden 1984 CD:llä. LP-versiokin voitti dynamiikassa Jonssonin. Jon Astley ja Henrik Jonsson ovat onnistuneet saamaan jopa kappaleen alun laulukuoron kuulostamaan säröytyneeltä.

    Odotan kiinnostuneena virallisen mittausohjelman valmistumista ja kehotan muitakin tekemään kokeiluja. Jotkut ovat ehtineet tehdä jo laajoja mittauksia. Noista luetteloista voi tarkistaa, kannattaako ostaa remasteroituja levyjä vai metsästää vanhoja painoksia.