Totuudessa ei ole viime aikoina arvuuteltu. Muinoin soitettiin outoja ambiensseja, mutta kuva-arvoituksia ei liene koskaan ollut.
Kuvat ovat kahdesta vuonna 1975 ilmestyneestä filmistä. Onkohan jompi kumpi ottanut vaikutteita, vai oliko tämä yleisempikin muoti tuolloin?
Lisäys 27.6.: Vai olisikohan sittenkin yhteinen alkuperä yhdeksää vuotta aikaisemmassa jumalansanassa?
Love and DeathMamma Mia
Lisäys 29.9.2024: Kun asia tuli sattumoisin keskustelussa esille, palaan siihen peräti kolmentoista vuoden jälkeen. Vastaukset alkuperäisen jutun kysymyksiin on piilotettu artikkelin asiasanoihin, mutta jos niitä ei tule lukeneeksi, juttu jää ilman kohtalaisen laajaa elokuvasivistystä käsittämättömäksi.
Mustavalkoinen otsikkokuva on Ingmar Bergmanin vuoden 1966 elokuvasta Persona. Kuvaaja Sven Nyqvistin sommitelmassa Liv Ullmannin profiili puolittain peittää kohti kameraa katsovan Bibi Anderssonin. Kuvaa jäljittelivät myöhemmin Woody Allen ja hänen kuvaajansa Ghislain Cloquet elokuvassa Love and Death (suomeksi Sota ja rakkaus, 1975). Kuvassa ovat Jessica Harper ja Diane Keaton.
Myös Abban musiikkivideoiden ohjaaja Lasse Hallström suosi samaa asetelmaa. Viimeinen kuva on ruutu Mamma Mian videosta niin ikään vuodelta 1975. Profiilissa on Agnetha Fältskog ja kohti katsoo Annifrid Lyngstad.
Elämä on aidoimmillaan elokuvissa. Hyvin valitut elokuvat voivat ilmeisesti tyydyttää ihmisen syvien tunteiden ja elämysten tarpeen.
Orion
Helsingin hienoin kulttuurilaitos on elokuva-arkiston (kuulemma nykyään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) teatteri Orion. Katsokaa vaikka tämän kauden ohjelmaa. Tai katsokaa se.
Orionin elokuvat ovat oikeastaan ainoa syy, jonka takia Helsingistä olisi hankala muuttaa pois. Konserteissa käyn yleensä silloin, kun soitan niissä itse. Teatterien ohjelmistosta kuulen muualla Suomessa asuvilta ihmisiltä, jotka suunnittelevat teatterimatkaa Helsinkiin. Erikoistapahtumiin voisi aivan hyvin pistäytyä muualta päiväksi pariksi. Mutta mahdollisuudesta nähdä laatuelokuvia kunnon teatterissa olisi arveluttavaa luopua.
Kajaanin elokuvakerhon kasvattamana tulin Helsinkiin ja arvelin, että täällä olisi ehkä mahdollista nähdä kaikki maailman elokuvat. Lähenin tavoitetta kovaa vauhtia: ensimmäisenä vuonna näin varmasti satoja elokuvia, parhaimmillaan kolme päivässä. Orionissa istuin lähes joka ilta tässä, kolmannen rivin keskellä:
Suomen parhaat istuimet
Istuimet ovat Suomen parhaat (ennen ne olivat tummansiniset) ja jalkatila ruhtinaallinen.
Elokuvien katsominen taisi hidastaa opiskelua, enkä aina muistanut kolmannen elokuvan jälkeen, mikä oli ollut illan ensimmäinen. Monista filmeistä muistoni ovat hatarat tai olemattomat, vähän niin kuin koko 1980-luvusta. Muistan kuitenkin, että kävelin kesken ulos jostakin Godardin 1960-luvun lopun tai 70-luvun alun äärimmäisen vaikeaselkoisesta pätkästä.
Tulin ottaneeksi ammatin, jossa töitä tehdään iltapäivisin ja iltaisin, joten elokuvien katsominen teatterissa on jäänyt viime vuosina hunningolle. Olisikohan tässä ryhdistäytymisen ja suuren tavoitteen paikka: hanki kunniallinen päivätyö ja asunto Helsingin keskustasta, jotta pääset elokuviin useamman kerran viikossa.
Orionin elokuvat ovat naurettavan halpoja: lippu maksaa 4,50 euroa, kun omistaa 4 euron hintaisen ja puoli vuotta voimassa olevan klubikortin (ennen sitä sanottiin kantakortiksi). Kaupallisten elokuvien arki-illan lippu maksaa 12 euroa, joten yhdellä Orionin käynnillä säästää 7,50 euroa. Ajatellaanpa, että ahkera filmihullu kävisi elokuvissa neljä kertaa viikossa, jolloin viikoittainen säästö olisi jo 30 euroa. Päästäkseen kätevästi Orioniin hän ostaisi asunnon Eerikinkadulta. Nyt siellä näyttää olevan myynnissä kaksio hintaan 221 000 euroa. Orionissa käymällä säästäisi kaksion hinnan jo 7367 viikossa eli runsaassa 141 vuodessa.
Radio tarjoaa nettikuuntelijan riemuksi silloin tällöin taideyllätyksiä. Tällä kertaa oli vuorossa tiedeohjelma Kvanthopp. Se on tavallisesti puolen tunnin puheohjelma, mutta nyt tuli podcastiin neljän minuutin video. Sen ääniraita oli ote viimekertaisesta Otaniemen ydinreaktoria käsitelleestä jutusta, ja video-osuus oli kokeellinen: se kaappasi työpöydän taustakuvan ja lomitti sen jännittävällä tavalla iTunesin ikkunan sisällön kanssa.
Hammaslääkärireissun takia asioin Itä-Helsingin ostoshelvetissä – muutoin käytän kesäaikana mieluummin Kontulan kirkonkylän palveluja, jotka ovat lähempänä ja hyvät. Halpakirjamyymälässä oli semmoinen ale, että kun osti yhden kirjan, sai toisen puoleen hintaan. Siinä oli kahta Veijo Meren romaania pino kympillä kappale, joten tietysti otin molemmat kun sain viidellätoista eurolla.
Nämä ovat sitä uusien painosten sarjaa, joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Romaaneihin ovat nykykirjailijat kirjoittaneet uudet jälkisanat, ja Jussi Kaakinen on suunnitellut tyylikkään yhtenäisen ulkoasun. Kirjat ovat mukavan kokoisia, niin että niitä on helppo lukea selällään maaten, esimerkiksi sängyssä. Normaalisti nämä laitokset maksavat uutena yli kolme kymppiä kappale, joten suosittelen jyrkästi, että haette ne nyt itsellenne.
Kiertelin sitten kirjat repussa muita kauppoja. Toisesta kirjakaupasta poistuessani portit taisivat vingahtaa takanani. No, tehkööt kaupan myyjät asialle jotakin, heidän ongelmansahan se on jos portit vinkuvat ja vilkkuvat. Kävelin rauhallisesti poispäin, jäin vielä tutkimaan saman kaupan näyteikkunaakin, mutta eipä kukaan huhuillut perään.
Näiden kauppojen varashälyttimien suurin vaikutus taitaakin olla se, että asiakkaat ovat ruvenneet itse itsensä vartijoiksi. Harvemmin olen nähnyt myyjän lähtevän portteja vinguttaneen asiakkaan perään, useasti sen sijaan asiakas itse kääntyy takaisin ja alkaa kaivella kassiaan. Vaivihkaa kansalaiset on saatu ajattelemaan, että heillä on todistustaakka: heidän pitää osoittaa, etteivät ole varastaneet kaupasta.
En siis yleensä vaivaudu oma-alotteisesti selvittelemään hälytysporttien aiheettomia vinkumisia, vaan jätän asian kaupan henkilökunnan huoleksi. Toisin tietysti olisi, jos olisin varastanut jotakin: silloin tekisin mielelläni yhteistyötä, kun kerran olisin syypää hälytykseen.
Olen kyllä harkinnut, että rupeaisin kuljettamaan repussani tai taskussani sellaista magneettia, jolla saisin hälytyksen laukeamaan. Kantaisin mukanani myös äänityslaitetta, jolla tallentaisin porttien ulvontaa. Koostaisin materiaalista ääniteoksen, jonka myisin ostoshelvettiin taustamusiikiksi.
Kävin vielä ruokaostoksilla Itä-Helsingin vankilassa, sillä sieltä saa yleensä hyvin Helsingin seudun virallista ruisleipää. Kassahenkilö oli oikein ystävällinen. Kun portit taas inisivät reppuni kulkiessa niiden ohi, rupesimme yhdessä ihmettelemään asiaa samalla kun täytin reppuani leivillä. En ollut varastanut tästäkään kaupasta, ja reppuni oli tyhjä lukuunottamatta puhelinta ja Meren romaaneja. Oliko Veijo Meri syypää tähän kiusaan?
Rupesin oikein tutkimaan teoksia, otin ne pois muovipussista ja kääntelin kansipaperin liepeitä. Sujut-romaanin takaliepeen alla oli kuin olikin paksu metallikäämillä varustettu tarralappu! Ja luulenpa, ettei alekirjakaupassa tiedetä asiasta. Tarkastakaa siis kirjanne, kun käytte ostamassa Meret itsellenne (ilmoittakaa minulle, jos löydätte muitakin kuin Sujut ja Tukikohdan). Jos haluatte huvitella, menkää porukalla ja ostakaa kaikille hälyttimellä varustettu kirja. Sitten kuljette porteista ulos peräkanaa ja kävelette eri suuntiin, jokaisessa ostohelvetin liikkeessä.
Kokeilin, josko saisin aikaan oman kelvollisen toisinnon talvisesta jokimaisemasta. Tällainen tuli. Parissa kuukaudessa on tullut lisää jäätä, mutta aurinko on kohonnut korkeammalle.
Koivukosken höyryjä lähempää:
Koivukoski savuaa
Varsinaisesti lähdin tapaamaan Ämmäkosken saukkoja. Ne eivät olleet kuitenkaan paikalla, joten otin kuvia Färsaarten näköisistä kivistä:
Värit irtosivat
Lopuksi nousin avaruuteen ja kuvasin eteläisen Suomen marraskuista rannikkoa:
Tässä tummahko variaatio tunnustetun maisemakuvaajan aiheesta. Panoraama tämä ei tosin ole, mutta eiköhän sellaisiakin vähitellen ala ilmestyä, nyt kun Photoshop on koekäytössä.
Satamasarja jatkuu Sörnäisten satamasta. Sompasaaren laajuutta ei Kulosaaren sillalta katsoen koskaan oikein tajunnut, kun vaunut ja kontit peittivät maiseman. Täällä on vielä pari laivaa joutilaana laiturissa. Jäljellä on muutamia rakennuksia, mutta ne ropisevat kovaa vauhtia betonimurskaksi. Verkkosaaren ja Kyläsaaren suunnalla toiminta jatkuu monissa rakennuksissa vielä jonkin aikaa, mutta ne olisi syytä käydä dokumentoimassa pian.
Tässä jaksossa esitellään Sompasaaren taide-elämää.
Käytöstä poistetut rautatieseisakkeet eivät ole juuri minkään näköisiä. Viitat ja nimikilvet on viety pois ja laiturit kaivettu kaivinkoneella ylös, niin että niiden muinaista sijaintia saa arvailla. Koivikko peittää maisemaa, ja itse ratapenkkakin työntää heinää ja männyntaimia. Täällä tosin tienreunat on niitetty: entisen seisakkeen kautta kuljetaan rannassa oleville mökeille ja laitureille. Toinen raide on purettu, joten puutavaran lastaus lienee päättynyt lopullisesti. Sisääntuloteiden haarassa on jätekeräilypiste, jota valvoo videokamera.
Ilma on lattean pilvinen, joten valokuvaajan on yritettävä taikoa kuviin eloa värikylläisyys- ja kontrastinappuloilla. Paikan oma taika on näkymättömissä, mutta asiantunteva kulkija tietää, miten sitä voi yrittää manata esiin. Niinpä resitoin ulkomuistista ääneen: ”Juna tulee aivan kohta. Onko sinulla rahaa?” ”On riittävästi. Mikset sä voi ottaa mua mukaan?” ”Tämä on sellainen asia, joka minun täytyy hoitaa yksin. Mutta odotan sinua Pariisissa, pohjoisella rautatieasemalla, kesäkuun viimeisenä päivänä kello 18. Tuletko?” ”Yritän.”
Resitointi näyttää onnistuvan, sillä pilvet rakoilevat ja aurinko valaisee maisemaa synnyttäen varjoja ja kirkastaen värejä. Popliinitakkinen ja huivikaulainen Matti Pellonpään haamu ilmestyy radan reunaan ja tähyää ääneti pohjoiseen kaartuvaa rataa. Olen kuulevinani kiskobussin moottorin äänen ja taidan myös haistaa dieselin katkun. Tuntuu sopimattomalta jatkaa kuvaamista, joten pakkaan kameran reppuun ja lähden polkemaan kohti pohjoista.
Arvottomissa liikutaan yleensä henkilöautolla, mutta junalla matkustetaan silloin, kun henkilö poistuu kuvasta väliaikaisesti ja jäämme odottamaan hänen paluutaan jossakin tulevassa kohtauksessa. Junakohtaukset ovat myös huomionosoitus katoavalle Suomelle: rautateiden paikallisliikennettä vähennettiin 1960-luvulta lähtien ja suuresta osasta maata se hävitettiin viimeistään 1980-luvulla. Dm7-kiskobussit lopettivat säännöllisen liikenteen vuonna 1988, ja vain toinen Arvottomien 1982 kuvatuista lättähattukohtauksista on aidosta tilanteesta.
Alun ilmakuvassa nähdään Helsingin länsisatama ja sen moniaalle haarautuvat raiteet täynnä tavaravaunuja. Tarkkaan katsoen erottuu vanhoja mustia ja ruosteenruskeita vaunuja, joita ei ole näkynyt radoilla enää vuosiin. Itse Jätkäsaaren tavarasatamakin on lakannut juuri äskettäin olemasta, ja satamaratakin on purettu. Hietalahden altaan kääntösillasta ajoin itsekin museoajelulla vielä taannoin:
Lättäajelulla 16.6.2005
Elokuva sisältää myös muita kuin kuvallisia viittauksia rautateihin. Mannen työpaikan osoite on Opastinsilta (kohdassa 10.56) Itä-Pasilassa, missä kadunnimet ovat rautatieaiheisia. Eldorado-sirkuksen johtaja Carlos kertoo syntyneensä idän pikajunassa Bombayn ja Delhin välillä (59.42).
Mannen ystävä Ville Alfa asuu Linnunlaulussa talossa, jonka ohitse kulkee junia alati. Molemmat Villen luona tapahtuvat kohtaukset alkavat junan ohiajolla. Talvikohtauksessa, jossa gangsterien hakkaama Manne tulee Villen luokse katsomaan tämän hankkimaa taulua, talon ohittaa Helsinkiin päin matkalla oleva M-juna, jossa on etummaisena Sm2 ja takimmaisena Sm1. Ääniraidalla kuullaan junan torven tööttäys, vaikka eivät junat tuossa kohdin oikeasti huutele. Siinähän kävisi jatkuva soitto muuten.
Toisen kerran Manne tulee käymään Linnunlaulussa (35.55) keväällä juuri sinä päivänä, kun Harrin on määrä saapua. Edellisessä kohtauksessa Harri on juuri lähtenyt matkaan, ja kuva siirtyy Helsinkiin tyylikkäästi junien välityksellä. Samalla talon ohittaa Dr14 numero 1853 (Lokomon valmistetta vuodelta 1970) perässään muutamia avovaunuja, ilmeisesti matkalla vaihtotöihin satamaradalle. Kaksi junamiestä istuu etummaisessa vaunussa.
Elokuvan loppupuolellakin nähdään vielä tavaravaunuja. Manne tähyilee apatiittikaivoksen jätevuoren päältä, ja kaukana alhaalla raiteilla seisoo kemikaalivaunuja (1.17.39).
Harri sanoo iltamissa (30.24): ”Hyvä on. Minä saavun toukokuun 20. aamujunalla.” Niinpä hän nousee Dm7 numero 4149:ään Parkanon asemalla (35.01). 4149:n päät on maalattu keltaisella huomiovärillä, mutta parina oleva tunnistamaton lättä on perinteisen sinivalkoinen. Junasta jää yksi ihminen ja siihen nousee neljä. Sähköistetyllä ratapihalla on irtotavaravaunuja ja laiturilla pieni sympaattinen sininen laituriauto. Konduktööri viheltää pilliinsä ja juna lähtee, mutta suuntaakin sähköistämättömälle sorapohjaiselle radalle. Seuraavassa kuvassa nimittäin lättä ja avolava-Transit ajavat vierekkäin Käenkoskensillalla vanhalla Porin radalla. Tämä paljastaakin kohtauksen keksityksi, sillä henkilöliikenne Porin ja Haapamäen välillä lopetettiin jo 1981. Ja kun tarkemmin katsoo, huomaa muitakin kavaltavia yksityiskohtia: junan reittikilpi on peitetty mustalla jätesäkillä (eikö sitä ole saatu irti?), ja sillalla joku kuvausryhmän jäsenistä roikkuu liian pitkään lätän oviaukossa ja tarttuu filmille. Sitä paitsi Harrin ei olisi pitänyt nousta Porin junaan, jos hän oli menossa Helsinkiin. 4149 rakennettiin 1959 ja se oli käytössä lättähattuajan loppuun, vuoteen 1988.
Toinen lättähattukohtaus on lähellä elokuvan loppua. Manne ja Veera ovat paenneet gangstereita ja poliiseja ja eroavat Juurikkalahdenseisakkeella (1.43.47). Veera nousee junaan ja Manne lähtee tapaamaan Hagströmiä viimeisen kerran. He sopivat tapaamisen Pariisiin: ”Mutta odotan sinua Pariisissa pohjoisella rautatieasemalla, kesäkuun viimeinen päivä kello 18. Tuletko?” ”Yritän.” Veera nousee Dm7 4189:n (1961–1988) vetämään EFiab-liitevaunuun 11642, ja juna lähtee kohti Kontiomäkeä, jonka juuri ja juuri ehtii erottaa linjakilvestä. Junassa kolmantena vaununa oleva Dm7 jää tuntemattomaksi.
Kuvausvuonna 1982 Joensuu–Kontiomäki-radalla oli oikeasti kiskobussiliikennettä, joten kohtaus lienee todellisesta tilanteesta. Henkilöliikenne Nurmeksen ja Kontiomäen väliltä lopetettiin vasta 1993, ja lättähattujakin siis kulki vuoteen 1988 asti.
Arvottomissa useimmat paikkakunnat on jätetty nimettömiksi ja nimet ja tunnistettavat symbolit on mahdollisuuksien mukaan rajattu kuvista pois. Niinpä Juurikkalahden kohtauksessakin seisakkeen nimikyltti vain vilahtaa alareunastaan, ja tutkija raapii päätään harmissaan. Mutta tässä tulee siunattu teknologia avuksi: DVD-elokuvaa on mahdollista katsella hidastettuna ja pysäytettynä. Olin tosin jo karttojen ja pysäkkiluetteloiden avulla selvittänyt paikan, mutta lopullinen vahvistus tuli, kun tajusin katsoa kuvassa muutakin kuin Mannen vangitsevia kasvoja. Ja tähän uskallan laittaa kuvakaappauksen:
ithalakkiruuJ
Nimi näkyy heijastuksena lätän ikkunoista.
Viimeistä edellinen kohtaus tapahtuu Pariisin pohjoisella rautatieasemalla (1.48.49). Raiteilla näyttää olevan pelkästään sähkömoottorijunia. Manne odottelee. Aikataulujen vieressä oleva kello on ensin 17.57, sitten 18.02 ja 18.15 Manne luovuttaa ja kääntyy pois. Mutta juuri silloin Veera tuleekin. Onkohan juna ollut myöhässä?
