Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.
Tässä on Itä-Helsingin roskanäyttely.
Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.
Helsingin metroasemilla, etenkin lähiöissä, näkee aika paljon yhteiskunnallista ja yleishyödyllistä mainontaa. Mainoksilla yritetään saada joukkoliikenteen käyttäjät joukkoliikenteen käyttäjiksi, tai kuten tässä, nuoret vaikuttamaan kaupunkiinsa.
Syy näihin mainoskampanjoihin on tietysti se, että mainostauluihin ei saada riittävästi kaupallisia mainoksia. Keskustan asemillahan tilanne on toinen, siellä seinätkin päällystetään kaupallisilla töhryillä. Niinpä liikennelaitoksella on töissä ihmisiä, jotka keksivät mainostiloihin täytettä. Suosituimpia aiheita nykyään ovat joukkoliikenteen ihanuutta ylistävät iskulauseet sekä yleisöltä kerätyt viehättävät ja suloiset anekdootit bussi-, juna- ja metromatkojen ihmeellisistä sattumuksista.
Tämä mainos on kuitenkin kuvattu Hakaniemen metroasemalla. Tarkoitus lienee havahduttaa katsoja ajattelemaan, että huikeinkin idea voi toteutua, kun sen vain uskaltaa esittää julkisesti. Kuvia yhdistelemällä Rautatientorille on saatu nurmikenttä ja sille ihmishahmoja loikoilemaan ja kirmailemaan.
Tarkemmin katsoessa alkaa vaivata se, että aseman torni vääntyy oikealle. Eikö panoraaman koostaja olekaan osannut oikaista pystysuoria linjoja? Mutta Kansallismuseon tornithan kaartuvat myös, samoin valonheitinpylväät, mutta vasemmalle. Kuva onkin ehkä otettu hyvin laajakulmaisella kalansilmäobjektiivilla, joka kaareuttaa kaiken.
Puissa ei ole lehtiä. On siis ehkä toukokuu, tai matalalta paistavan auringon perusteella mieluummin loka- tai marraskuu (kello on viittä vaille yksitoista). On liputuspäivä, ehkä Aleksis Kiven tai YK:n päivä, svenska dagen tai isänpäivä. Vähäinen liikenne viittaisi sunnuntaihin eli isänpäivään. Ruoho viheriöi, mutta niinhän se viheriöi nytkin marraskuun lopulla täällä Suomen reuna-alueella. Tuuleekin jonkin verran.
Onhan nyt ollut lämmin syksy, mutta kovin karaistuneilta vaikuttavat nämä nurmikolla loikoilijat. Mutta eihän mikään ole mahdotonta, kun vain uskoo ideaansa riittävän lujasti.
Kuinka varmistat Twitterissä ja Google+:ssa, että ohitan viestisi lukematta?
Laita viestiin pelkkä linkki, mieluiten vielä jonkin lyhennyspalvelun muokkaamana, ettei osoitteesta voi päätellä aihetta.
Käytä #hashtageja ja @replyjä, mieluummin useampia ripoteltuna viestiin niin, että virkettä saa etsimällä etsiä.
Kirjoita koko lukijakunnallesi leviävä kryptinen tokaisu, jonka vain kaksi ihmistä ymmärtää. Älä käytä välineen tarjoamia mahdollisuuksia levityksen rajaamiseen.
Kuinka saat minut lukemaan viestisi kokonaan ja ehkä jopa seuraamaan siihen liitettyä linkkiä?
Aloita viestisi kokonaisella virkkeellä, josta aihe selviää. Ajattele minuutti tai kaksi, niin keksit kyllä tavan, jolla ilmaiset ajatuksen lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos et keksi, mieti kannattaako viestiä lainkaan lähettää.
Jos lähetät linkin omaan blogikirjoitukseesi, huolehdi, että kirjoituksen linkkikuva ja metakuvaus ovat kunnossa ja liittyvät aiheeseen. Sosiaalisen median linkitystoiminnot käyttävät automaattisesti näitä tietoja linkin esittämiseen.
Metakuvausteksti (meta description) on tarkoitettu lyhyeksi yhteenvedoksi tekstin aiheesta. Se ei yleensä näy itse veppisivulla, mutta tulee näkyviin linkkien yhteydessä ja syötteenlukimissa, ja mikä tärkeintä, hakupalveluiden tuloslistauksissa. Blogiohjelmissa on yleensä kenttä, johon metakuvaus kirjoitetaan. Esimerkiksi tämän kirjoituksen metakuvausteksti on ”Muutama vihje lukukelpoisten Twitter-, Facebook- ja G+-viestien kirjoittamiseen.”
Luomuedam katosi. Kävin monessa kaupassa ja tutkin juustohyllyn päästä päähän useampaan kertaan, mutta kun en löytänyt Valion luomuedamia edes Itä-Helsingin vankilasta, aloin vähitellen uskoa, että se on kokenut luonnollisen poistuman.
Yllättäen löysin kuitenkin luomu-Oltermannia 13,89 euron kilohintaan. Onkohan Valion tilanne niin tukala, että sillä on varaa valmistaa vain yhdenlaista luomujuustoa kerrallaan?
Ostin siis kokeeksi Oltermannia, vaikka tarjolla olisi ollut myös Ruotsissa tehtyä Arlan luomujuustoa. Jos hylätään kansallismielisyys, lienee kokonaistaloudellisesti samantekevää, ostanko Ruotsista vai Haapavedeltä Helsinkiin rekka-autolla rahdattua juustoa. Luomulehmien elo lienee kuitenkin samanlaista molemmissa maissa. Ehkä ajattelin, että Haapaveden juustoon käytetään kuitenkin pohjoissuomalaista, ehkä jopa kainuulaista maitoa, joten valinnalle saattaisi olla kotiseutu-uskollisia perusteita.
Taiteellisista syistä voisi tosin suosia Arlaa. Tekihän mestari Roy Andersson tässä taannoin sille televisiomainoksia, jotka kuulemma olivat hyvin suosittuja.
Ennen vegaaniksi ryhtymistäni pyrin käyttämään luomumaitotuotteita, koska olen siinä luulossa, että luomulehmiä rääkätään vähemmän kuin tavallisia. Juuston tosin väitetään olevan tolkuttomasti luonnonvaroja kuluttava elintarvike, mutta en ole vielä löytänyt sitä laskelmaa, jossa asia osoitetaan.
Arla-Ingman on muuten nyt saanut myyntiin luomumaidon, joka on pakattu Hämeenlinnan osuusmeijerissä. Itä-Helsingin vankilassa litran hinta on 1,38 euroa. Valio (1,45) jäikin sitten hyllyyn.
Tältä näyttää sitten Valtionrautateiden paikallisliikenteen uusi kymmenen matkan sarjalippu. Mikä käsittelyn helppous, kompakti muoto, leimaamisen vaivattomuus!
Alennusta kertalippuun verrattuna on kymmenen prosenttia. Useamman kerran sarjalippua ei enää ollut kaupan, ja kestäisihän sen tulostaminenkin tovin uudella hienolla tekniikalla.
Muistelen, että 1990-luvulle asti junien eteisissä oli toimivia matkalipun leimauslaitteita. Sitten ne jostakin syystä uusittiin, ja nämä nykyiset toimivat pahvisten sarjalippujen kanssa usein ja näiden lämpötulosteiden kanssa joskus. Toisinaan napakka nyrkinisku laitteen päälle tahi etuseinään auttaa.
Tässäpä onkin seuraavan uudistuksen ja rahanpolton paikka. Epäilen tosin, että nykyiset mekaaniset leimauslaitteet jäävät viimeisiksi ja matkustajat pakotetaan sähköisten lippujen käyttäjiksi. Tiedossa on siis lisää helppoja miljoonia nörttifirmoille ja kiukkua asemille ja junien eteisiin.
Rahaa siis tarvitaan Tiedon ja Accidenturen toiminnan pyörittämiseen, viherpesuun ja uusien mainoslauseiden teettämiseen. Mutta ei tällä hintojen ja palvelutason suhteella enää pendelöidä kolmen tunnin työpäiviä tekemään.
Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.
Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.
Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?
Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.
Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.
Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.
Kuopion veturitallin edessä seisoi Dv12 numero 2619 maalattuna VR:n uusin hailakoin vihreävalkoisin värein. Tähänkö on tultu? Tämän klassisen veturisarjan väritys on pysynyt samanlaisena kohta viisikymmentä vuotta. Kuka brändikonsultti on saanut syötettyä VR:lle sen kaamean idean, että koko kaluston pitää olla samanväristä? Tämä tapaus on naurettava anakronismi! Toivon näille pelleilijöille pikaista luonnollista poistumaa.
Onko VR:llä liikaa rahaa? Tarvitseeko VR viherpesua? Näinkö saadaan junat kulkemaan aikataulussaan?
Olen jokseenkin lopettanut muiden eläinten ruumiinosien syömisen, mutta maitotuotteita vedän yhä. Panen kahviin maitoa, leivän päälle juustoa ja syön välipalaksi yoghurttia, johon upotan kotimaisia marjoja.
Ostan luomutuotteita, koska olen siinä luulossa, että luomulehmillä on siedettävämmät oltavat kuin tavallisilla (koska muuten olette viimeksi nähneet lehmiä laitumella?). Luomulehmätkin tosin kai loppujen lopuksi syödään, joten tulen kuitenkin epäsuorasti edistäneeksi lihansyöntiä.
Valio tekee luomumaitoa, -yoghurttia ja edamjuustoa. Tuotteiden myyntiä se ei kuitenkaan uskalla edistää faktoilla: osta luomua, sillä luomulehmiä ei kiusata niin paljon kuin tavallisia. Samallahan tultaisiin sanoneeksi, että tavallisilla lehmillä ei ole yhtä hyvät oltavat. Sen sijaan maitotölkkiin on painettu hellyttävä kuva emolehmästä ja vasikasta sekä muutama hämärä runosäe. Myös yoghurttitölkissä on lyriikkaa.
Koetan kuvitella, kuinka maidonjuoja rauhoittuu ateriansa ääreen ja herkistyy runonsäkeille, löytäen niistä joka päivä uusia ulottuvuuksia ja oivalluksia. Vaikeaa se on. Entä sitten yoghurttitölkin heinikossa hiipivä kerttunen? Ei siellä heinikossa mitään lintuja ole, ne menivät säilörehusilppurin läpi ja syötettiin lehmille.
Keneen Valio kuvittelee tekotaiteilulla vetoavansa? Onko sittenkin kyseessä juoni, jolla luomutuotteiden kysyntä halutaan pitää pienenä? Ettei kukaan tavallisen maidon ostaja vahingossakaan tulisi kokeilleeksi luomua? Ne, jotka joka tapauksessa ostavat luomua, tekevät sen runoilusta huolimatta. He oppivat olemaan havaitsematta tölkin yksityiskohtia, aivan niin kuin lehteä lukeva ihminen kehittää mainossokeuden.
Luomunsyöjä maksaa vapaaehtoisesti kovemman hinnan ruuastaan, mutta sen lisäksi hän joutuu maksamaan ääliön (vai häikäilemättömän) mainosrunoilijan palkan. Myös kauppa (etenkin K-) osaa käyttää luomutietoista ostajaa hyväkseen: kun tämä suostuu joka tapauksessa maksamaan kalliimman hinnan, siihen voi kauppias ujuttaa vielä oman lisänsä.
Onneksi luomuyoghurttia voi nykyään ostaa ihan asiallisesti, ilman höpötyksiä. S-kauppa myy Juvan luomun valmistamaa maustamatonta yoghurttia Rainbow-nimellä hintaan 2,15 € (2,87 €/kg). Samaa tavaraa saa Pirkka-merkkisenä K-kaupasta 1,99 eurolla (2,65 €/kg). Valio teetti ennen luomuyoghurttinsa Juvalla, mutta nyt tavara näkyy tulevan Riihimäeltä. Jos haluaa yhä uudelleen tunnelmoida kerttusten ja tuulen parissa, voi ostaa Valion yoghurttia S-kaupasta hintaan 2,33 € (3,11 €/kg) tai K-kaupasta 2,44 eurolla (3,25 €/kg). Hinnat ovat Kontulan kirkonkylän kaupoista. Maidon joutuu valitettavasti vielä hankkimaan Valion tölkissä (S 1,39 €, K 1,52 €).
Kömpelöä luontolyriikkaa ja pilkkuvirhe yoghurttitölkissä
Saatana on keksinyt automaattioven ihmisen kurittamiseksi. Kiusa se on pienikin kiusa, helvetissä ajatellaan. Automaattioven toimintaperiaate voidaan tiivistää näin: on avauduttava rivakasti silloin, kun joku kävelee muutaman metrin päästä ohi, ja pysyttävä mahdollisimman pitkään kiinni ja auettava viipyillen silloin, kun joku haluaa kulkea ovesta. Lisäksi oven, joka sattuu ihmisen lähestyessä olemaan valmiiksi avoinna, pitää pyrkiä yllättäen sulkeutumaan ja satuttamaan kulkijaa iskulla silmäkulmaan tai olkapäähän.
Kaukana on se aika, jolloin valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääsi opiskelemaan, jos selviytyi loukkaantumatta Porthanian pyöröovista. Nykykaupunkilainen on kouliintunut kulkemaan urbaania esterataa, ja hänen tylynoloinen viileytensä on vain pintaa: hän tarkkailee alati valppaana ympäristöään ja on valmis loikkaamaan salamannopeasti sivuun väistääkseen ovien ja porttien iskut. Sivistyneen pinnan alla on säikky eläin, joka koettaa sopeutua jatkuvaan hengenvaaraan sovittamalla liikkeensä koneiden rytmiin.
Kauppojen, virastojen ja laitosten tuulikaapeissa tohisevat viileänä vuodenaikana lämminilmapuhaltimet. Sopivasti säätämällä saadaan automaattiset ulko-ovet pysymään suurimman osan ajasta auki, ja näin kuuma puhuri saadaan tehokkaasti hyödynnetyksi ulkoilman lämmitykseen. Näin saadaan myös perusteet sille, miksi Suomeen on rakennettava vielä seitsemänkymmentä uutta ydinvoimalaa.
Ulkoilmaahan lämmitetään uutterasti myös monin muin tavoin: monet kapakat esimerkiksi paahtavat oviensa ulkopuolista katukäytävää tai pihaa lämpölampuilla, koska ne haluavat nöyristellä tupakoitsijoita.
Valitettavan monet ovat jo omaksuneet sen harhakäsityksen, että kaikki julkiset ovet menevät itsestään kiinni. Niinpä monet junamatkustajat noustessaan lähtöasemalla vanhaan Sm1- tai Sm2-junaan jättävät ulko-ovet selälleen jopa paukkupakkasilla, joita niitäkin vielä toisinaan sattuu. Tämä kehitys johtaa tietenkin siihen, että itsestään toimivia ovia rakennetaan lisää. Uudempien Sm4-junien eteisissä käykin asemilla jatkuva piipitys, kun ovet varoittavat sulkeutumisestaan.
Sairaaloissa, varastoissa ja muissa paikoissa, joissa itsestään aukeavia ovia oikeasti tarvitaan, on vuosikymmeniä sitten keksitty, että oven voi avata nappia painamalla tai vetämällä katossa roikkuvasta narusta. Siellä eivät ovet viuhdo omia aikojaan ihmisiä mustelmilla uhaten.
Insinöörismiehet ja -naiset ja muut teknillis-henkilöt sekä kaikenlaiset luovat ideoitsijat tuottavat jatkuvasti uusia oivallisia keksintöjä helpottamaan arkeamme ja tuomaan hupia vapaa-aikaamme. Useat inventiot ja -novaatiot ovat hyödyllisiä. Jotkin niistä muuttavat elämäämme suorastaan vallankumouksellisesti. Joistakin tulee niin keskeinen osa elämistämme ja olemistamme, että meidän on nykyään vaikea kuvitella, miten ennen tulimme toimeen ilman niitä.
Esimerkki siitä, miten surkealla tolalla asiat olivat vielä noin kymmenen vuotta sitten: ihminen saattoi tuolloin kulkea jopa tuntikausia omilla teillään kenenkään tietämättä, missä hän tarkalleen oli, saati että häneen olisi voinut noin vain ottaa yhteyttä. Piti odottaa, että hän ehtii esimerkiksi kotiinsa tai työpaikalleen, mihin hänelle saattoi lähettää postia tai soittaa puhelimella. Yhteiset toimet ja tapaamiset piti sopia etukäteen, usein peräti edellisenä päivänä. Onneksi nykyään jokainen, pienet lapsetkin, kantaa joka hetki mukanaan matkapuhelinta. Ei ole niin pientä tai merkityksetöntä asiaa tai mielijohdetta, että sen kertomista tarvitsisi malttaa odottaa. Sovittuja asioita ei tarvitse muistaa, kun aina voi käden käänteessä tarkistaa, mitä olikaan puhuttu. Kaikki ovat aina tavoitettavissa – se on suorastaan jokaisen velvollisuus.
Mutta kävikös tässä tapauksessa niin, että jos tekniikka toi ihmisille vapautta, se vastaavassa määrin myös orjuutti – ainakin niitä, jotka ovat taipuvaisia orjuuttumaan? Istuiko pieni piru insinöörin olkapäällä kuiskimassa silloin, kun matkapuhelinta keksittiin? Joskus ovat aivan varmasti isommatkin pirut liikkeellä, sillä niin selvästi on jotkin edistyksen saavutukset tahallaan suunniteltu ihmisten kiusaksi ja vaivaksi. Niistä aion nyt kertoa.
