Läpi talven sulana virtaava ja pieninä pisaroina ilmaan pirskahteleva vesi tarjoaa suotuisan elinympäristön joillekin harvinaisille eliölajeille. Aiemmin oli jo puhetta tammukasta, joka kasvaa otollisissa oloissa jopa kahdeksanmetriseksi (eikä nelimetriseksi, kuten ensin varovaisesti arvioin). Jos Hepokönkään tammukka saavuttaa täydet mitat, allas käy sille ennen pitkää tukalaksi. Tässä tammukan suomuja vähän lähempää. Valitettavasti taiteellisemmat suomukuvani eivät olleet kunnolla fokuksessa.
Harvinainen jääkääpä esiintyy vain virtaavan veden äärellä ja sen itiöemät kasvavat näkyviksi talvella. Yleisin kasvualusta on kuusen alaoksisto.
Joulupäivänä Puolangan Hepokönkään alla 180 metrin korkeuskäyrällä oli 30 astetta pakkasta, joten valokuvaus hoidettiin nopeasti ja rukkaset kädessä. Niinpä tähtäyksessä tuli kömmähdettyä: tämän panoraaman kahdesta oikeanpuoleisimmasta otoksesta jäi puiden latvat pois. Kuva kaareutuu Fotarin käsittelyssä sen verran, että suorakulmaiseen rajaukseen ei mahdu yhtä aikaa koko suvanto ja kuuset latvoja myöten. Kompromissina tuli tällainen harjoituskuva, josta puuttuu oikea yläkulma, ja kompromissin myötä kuvaan sai jäädä myös valokuvaaja. Katsoja voi kokeeksi itse rajata kuvan niin, että työntää kuvan ruudun ulkopuolelle veden laitaa myöten, ja päättää sitten olisiko niin parempi.
Kansanretkeilijä otti joulupäivän tehtäväkseen Kainuun jääkiipeilymahdollisuuksien tiedustelemisen. Puolangan Hepoköngäs oli tietysti vanha tuttu, myös talviasussaan, mutta kansanretkeilijältä vielä kiipeämätön. Joulun aikaan putous ei välttämättä ole aina kunnolla jäässä, joten tilanne piti käydä tarkastamassa paikan päällä. Retkeä suunnitellessa tuli tutkituksi karttaa ja pannuksi merkille, että myös alempana jokilaaksossa on ainakin yksi kohta, jossa kostean maaston vedet valuvat jyrkänteeltä alas rotkoon. Mitä todennäköisin jääpaikka talvella siis.
Köngäs oli hyvässä jäässä. Alapuolinen suvanto jäätyy tuskin koskaan kokonaan, mutta kiipeily lienee varmistettavissa ylhäältä putouksen niskalta. Varmistaja voi kiinnittää itsensä näköalakorokkeen vieressä kasvaviin puihin, ja kiipeilijän pitää laskeutua köydellä putouksen juurelle. Reitin voi valita jyrkintä tietä suoraan keskeltä tai hieman loivemmin sivulta kaartaen.
Jäätynyt Hepoköngäs
Könkään alapuolella joki virtaa vuolaasti hämyisessä laaksossa. Molemmin puolin kalliot kohoavat jyrkästi ja korkeat kuuset varjostavat mustaa vettä. Ja muutaman sadan metrin päästä laakson pohjoisreunalta löytyi ennustettu jääputous. Sen korkeus lienee kahdeksisen metriä, alin pystysuora puikko on ehkä viisimetrinen.
Salainen jääputous
Pakkasta oli kolmekymmentä astetta, päivän valoisat tunnit hupenivat ja mukaan pakotetun ensikertalaisen varmistajan sormet alkoivat jäätyä. Köyden piteleminen tunnottomin käsin alkoi vaikuttaa kohtuuttomalta riskiltä, joten kansanretkeilijä tyytyi iskemään hakkunsa kerran jääpuikon alaosaan ja poseeraamaan reippaan näköisenä. Mutta nyt on ainakin tiedossa, että helmi–maaliskuun valoisampina päivinä ja paksummilla jäillä täällä olisi tekemistä, jos on asiaa Kainuuseen ja väkeä riittää köyden molempiin päihin.
Kansanretkeilijä teeskentelee kiipeilijää. Kuvaaja Antti Sunell
Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.
Paltaselän jäätä peittävä vaaksainen hanki oli ehtinyt sulaa lähes sohjoksi. Luistelusuksilla ei tehnyt mieli liikkua umpihangessa, joten tuli käytetyksi hieman kovempia moottorikelkan uria ja lopulta jäätietä. Jotakin iloa moottorikelkkailijoista joskus on, vaikka he lähtökohtaisesti ovatkin huonoja ihmisiä.
Tuulta oli sen verran, että jäällä oli tuulivoimalla liikkujia:
Tuulivoimaa
Ohitse lensi myös ufo, joka ilmeisesti oli samoja, joiden laskeutumisjälkiä näimme eilen Ärjässä. Tarkkailimme sitä ensin piiloutuneina Ison-Pihlaisen laavuun:
Ufoa piilossaIson-Pihlaisen laavu
Pilkkijöitä oli paljon, mutta jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä. Saapuivatko he ufolla? Onko tässä kuvassa ufomatkailijoita, ja jos on, niin kuka tai ketkä?
Kansanhiihtäjä kävi kiertämässä Ärjän. Matkaa Koutalahden venesatamasta Kirkkosäikän kärkeen on runsaat viisi kilometriä ja saaren pituus on nelisen kilometriä, joten suunnilleen kahdenkymmenen kilometrin lenkki siitä tuli. Sää oli pilvisen harmaa, joten Panoramio-tasoisia maisemaspektaakkeleita ei kameran kennolle valottunut. Eilisen pyryn jäljiltä uutta lunta oli pari senttiä, mutta se ei juuri haitannut luistoa. Hangen pinta tosin alkoi antaa periksi suksen alla päivän lämmetessä, etenkin saaren eteläpuolella.
Kansanhiihtäjä joutuu ohitetuksi. Taustalla Ärjä ja sen vasemmalla puolella Uupunut:
Männyt romisevat Ärjänselkään. Saaren pohjoisrannalla oli ufojen laskeutumispaikka, josta lumi oli sulanut pois:
Ufojen laskeutumispaikka
Saaren länsipäässä on rantaan ajautunut jättiläismäinen hauen leukaluu. Ärjänselän syvänteissä asustaa jopa viisitoistametrisiä haukia:
Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta
Säipän kainalossa on vanha yhtiön lomakylä. Täällä on menneen maailman tunnelmaa: romahteleva laivalaituri, haalistuneet mökit. Keilarata ulkona. Lapset roiskuttelevat matalassa rantavedessä. Miehet olkihatuissaan ja raidallisissa kokovartalouimapuvuissaan nostelevat mustia pyöreitä punnuksia. Perheet syövät eväitä koreistaan päivänvarjojen alla. Kioskista saa vihreää Jaffaa ja Sitruunasoodaa.
Uupunut jää Säipän taakse. Siellä käynti jää johonkin toiseen kertaan, kun on paremmat olot (tammikuun lyhyet päivät, läpinäkymättömät myräkät ja ankara luoteistuuli, joka vie teltan mennessään, jäädyttää sormet ja puhaltaa keittimen sammuksiin):
Kansanhiihtäjä on kerran jos toisenkin seisoskellut Paltaniemen rantatörmällä ja tähyillyt Paltaselälle, metsäisiin saariin ja Paltamon puoleisille rannoille. Mutta eipä ole ollut kesällä venettä käsillä, talvella suksia mukana. Pienenä poikana täällä tuli joskus nähdyksi jäärata-ajot, kesäisin on käyty uimassa ja keväisin katsomassa ja kuulemassa joutsenia Paltasalmen sulassa. Mutta nyt sukset on otettu mukaan, siispä jäälle.
Jääurheilu on täällä astetta vakavampaa kuin Sotkamon reitillä. Selät ovat suurempia: Paltaselälläkin on mahdollista päästä kolmen kilometrin päähän rannasta, saati sitten Ärjän- ja Niskanselällä, jotka ovat nykyisen Suomen suurimmat järvenselät. Huonolla säällä eksyminen on aivan mahdollista, ja pakkasella ja tuulella on oltava tarkkana ettei palelluta naamaansa tai sormiaan.
Mutta tänä pääsiäisenä sää suosii. Väkeä on liikkeellä suksin, jalan ja tietenkin myös lynxillä. Venesataman rannassa harjoitellaan luistelemista autoilla, ja moottoriselkäiset liitovarjoilijat pörisevät taivaalla.
Kansanhiihtäjä tekee pikaisen tiedusteluretken ja käy kiertämässä lähimmät saaret. Leiriytymismahdollisuuksia voisi selvittää vastaisen varalle, onhan kartan mukaan muutamassa saaressa laavu.
Laavut tosiaan ovat hyväkuntoisia, ja puuhuolto näkyy olevan kunnossa. Päiväretkeilijät polttavat nuotiota surutta: kun kansanhiihtäjä tulee Ison-Pihlaisen laavulle, laavun edessä palaa valmiiksi iloinen valkea, ja samassa pörisee kaksi kelkallista perheitä paikalle. Pakokaasu jää leijumaan ilmaan, eikä kansanhiihtäjää huvita jäädä lämmittelemään tällä kertaa.
Kartasta voi nähdä, kuinka merimerkit ilmoittavat väylien sijainnin. Tässä on Riuttasaaren linjataulu ja sen alla näkyy reilun kilometrin päässä Pienen-Pihlaisen taulu. Yhdessä ne osoittavat suunnan länsilounaasta tuleville.
Riuttasaaren linjataulu
Jää elää. Railot repeytyvät nopeasti ja jylisten. Matkaan voi yllättäen tulla kilometrien mutka, kun rannan ja kulkijan väliin aukeaa ylittämätön este. Ja jos jossakin jäänreunat erkanevat, niin toisaalla ne törmäävät ja nousevat pystyyn. Tässä on esimerkkejä pienimuotoisesta vuoristojen synnystä.
Paltaselän railopoimutusta
Tämän kuvan keskellä on Toukansaari, jonka salmet erottavat Koutaniemestä ja Neuvosenniemestä. Oikeanpuoleisesta salmesta näkyy palanen Ärjänselkää, jonka vastaranta ei erotu.
Toukka
Täkäläisissä lehdissä näkyy kirjoitettavan ”Oulujärven maisematiestä”, eikä kysymyksessä kaikesta päättäen ole vitsailu. Puhe on ikuisuushankkeesta, Kajaanin ja Oulun välisen tieyhteyden lyhentämisestä niin, että uusi tie rakennettaisiin kuvassa näkyvien salmien yli. Hanketta ajettiin jo kansanhiihtäjän lapsuudessa, eikä se tule koskaan toteutumaan. Kainuussa vain joillakin on luja usko tämmöisten suurhankkeiden pelastavaan voimaan. On suurta henkistä taantumusta sellaisen uskomuksen vaaliminen, että maakunnan elinvoimaisuutta parannetaan valtion maksamilla massiivisilla – ja turhilla – rakennushankkeilla. Tällainen ajattelu suorastaan estää oikeasti uutta luovien ja kansalaisten toimeliaisuutta lisäävien ideoiden esillepääsyä.
Puhe ”maisematiestä” olisikin hyvää parodiaa, mutta parodikko on nyt myöhässä. Ne tekevät sen itse. Ja mitä kulkuyhteyksiin tulee, kainuulaista ahdasmielisyyttä pääsee kyllä helpoimmin pakoon junalla, sekä luoteiseen että eteläiseen ilmansuuntaan.
Kansanhiihtäjä on pohdiskellut mahdollisia kansanretkeilyreittejä Oulujärvelle. Voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle Paltamosta ja hiihtää ensimmäisenä päivänä Paltaselän yli, luistavalla kelillä vaikka Ärjään saakka. Toisena päivänä ylitettäisiin Ärjänselkä Manamansaloon, ja kolmantena päivänä jatkettaisiin Vaalaan Niskanselän yli. Jos ei ole myrskyä, paksusti lunta taikka huono näkyvyys, tämän pitäisi onnistua. Huonoon säähän ja keliin pitäisi tietenkin varautua lisäpäivin, ja pääseehän reitiltä myös pakenemaan rannikon kyliin. Reipas talviretkeilijä yöpyy talviteltassa vaikka jäällä (jos ei pelkää railoja), mutta varmaan myös mökkejä voisi kysellä vuokralle reitin varrelta. Päätepisteisiin on junayhteys kätevästi neljä kertaa päivässä.
Kansanhiihtäjä teki pääsiäisloman jäädyttelylenkkinä kierroksen Karankalahdella. Pääsiäispäivinä tuli monta senttiä uutta lunta, ja avoimilla paikoilla tuuleskelikin melko raikkaasti. Alkupäivien huimasta luisteluvauhdista ei ollut tietoakaan, ja huppu piti vetää tiukasti naaman eteen suojaamaan poskia jäätymiseltä, vaikka pakkasta oli alle kymmenen astetta.
Eipä ehkä aivan ensikertalaisen talviretkeilijän kannata lähteä tämänpäiväisessä säässä telttailemaan esimerkiksi Uupuneeseen, eikä keliä voi sanoa vielä edes vakavaksi. Mutta jos suunnittelee arktisia hiihtovaelluksia vaikkapa Grönlantiin, voisi harjoittelun kenties hyvin aloittaa Oulujärveltä.
Kansanhiihtäjän lapsuudessa ja nuoruudessa 1970-luvulla oli olemassa oikeita metsälatuja: hiihdettyjä, sotapoikien tamppaamia tai moottorikelkalla vedettyjä kapeita uria. Maapohjasta oli pahimpia kuoppia tasoiteltu ja vesakkoa raivattu metrin parin säteeltä, mutta usein reunustivat nuoret männyt ja kuuset latua hipaisuetäisyydellä, ja joskus sai hiihtäjän pipo kuorrutuksen havupuun oksalle äskettäin sataneesta lumesta. Kapealle latu-uralle mahtui vain yksi hiihtäjä kerrallaan, mutta ohittajille annettiin latua. Luisteluhiihtoa harrastettiin keväthangilla ja järvenjäillä, eikä sitä varten raivattu ratoja metsiin.
Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.
Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.
Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.
Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.
Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.
Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.
Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.
Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.
Latu Karankalahden pohjoisrannassa
Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.
Tienviitta parempaa väkeä varten
Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.
Laavu Rehjansaaressa
Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.
Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.
Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.
Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.
Teerien soidinpaikka jäällä
Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.
Nuasjärven selkä ja saaria
Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.
Rimpilänniemen jäälenkiltä palatessa yhdeksän vuotta sitten alkoi Karankalahdella pyryttää.
Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).
Kansanhiihtäjä ehti viime hetkellä paikalle, kun aurinko nousi Nuasjärven ja Vuokatin vaarajonon takaa kahdeksan aikoihin. Tämä vaati liikkeellelähdön kello 6.40 ja rivakan vauhdin.
Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa ja pienessä tuulessa vaatii suunnittelua: Kamera on pidettävä hiihdettäessä vaatteiden sisällä, tässä tapauksessa ihoa lähinnä olevan paidan ja villa-aluspaidan välissä. Kun saavutaan kuvauspaikalle, toivottavasti hiihtämisestä hyvin lämmenneenä, irrotetaan sauvat ja tehdään seuraava liikesarja mahdollisimman nopeasti: riisutaan oikean käden hanska, avataan tuulitakin ja villapaidan vetoketjuja, vedetään kamera esiin ja otetaan kiivaaseen tahtiin kuvat (joiden sommittelu on suunniteltu mahdollisimman pitkälle jo kuvauspaikalle saavuttaessa), pannaan kamera takaisin vaatteisiin, vetoketjut kiinni ja hanska käteen. Sitten on lähdettävä taas liikkeelle, jottei lämmönhukka käy liialliseksi.
Paluu kolmen tunnin kuluttua lähdöstä, poskipäät ja vasemman käden etu- ja keskisormi pääsivät vähän paleltumaan.
