Tältä näyttää sitten Valtionrautateiden paikallisliikenteen uusi kymmenen matkan sarjalippu. Mikä käsittelyn helppous, kompakti muoto, leimaamisen vaivattomuus!
Alennusta kertalippuun verrattuna on kymmenen prosenttia. Useamman kerran sarjalippua ei enää ollut kaupan, ja kestäisihän sen tulostaminenkin tovin uudella hienolla tekniikalla.
Muistelen, että 1990-luvulle asti junien eteisissä oli toimivia matkalipun leimauslaitteita. Sitten ne jostakin syystä uusittiin, ja nämä nykyiset toimivat pahvisten sarjalippujen kanssa usein ja näiden lämpötulosteiden kanssa joskus. Toisinaan napakka nyrkinisku laitteen päälle tahi etuseinään auttaa.
Tässäpä onkin seuraavan uudistuksen ja rahanpolton paikka. Epäilen tosin, että nykyiset mekaaniset leimauslaitteet jäävät viimeisiksi ja matkustajat pakotetaan sähköisten lippujen käyttäjiksi. Tiedossa on siis lisää helppoja miljoonia nörttifirmoille ja kiukkua asemille ja junien eteisiin.
Rahaa siis tarvitaan Tiedon ja Accidenturen toiminnan pyörittämiseen, viherpesuun ja uusien mainoslauseiden teettämiseen. Mutta ei tällä hintojen ja palvelutason suhteella enää pendelöidä kolmen tunnin työpäiviä tekemään.
Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.
Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.
Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?
Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.
Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.
Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.
Kuopion veturitallin edessä seisoi Dv12 numero 2619 maalattuna VR:n uusin hailakoin vihreävalkoisin värein. Tähänkö on tultu? Tämän klassisen veturisarjan väritys on pysynyt samanlaisena kohta viisikymmentä vuotta. Kuka brändikonsultti on saanut syötettyä VR:lle sen kaamean idean, että koko kaluston pitää olla samanväristä? Tämä tapaus on naurettava anakronismi! Toivon näille pelleilijöille pikaista luonnollista poistumaa.
Onko VR:llä liikaa rahaa? Tarvitseeko VR viherpesua? Näinkö saadaan junat kulkemaan aikataulussaan?
Äskeistä juttua kirjoittaessani hätkähdin uudelleen. Esikatsellessani kirjoitusta huomasin, että ensimmäinen sana on ”WordPress”, vaikka aivan varmasti kirjoitin ”WordPress”. Asustaako blogissani todellakin kummitus, vai onko siihen murtauduttu?
Eikun ottamaan selvää. Kävikin ilmi, että blogiohjelman php-koodi sisältää pätkän, joka muuttaa kaikki ”väärät” kirjoitusasut viralliseen muotoon. Pääkehittäjä Matt Mullenweg on halunnut, että wordpress.com-palvelussa esiintyy aina virallisesti rekisteröity nimi. Koodi on näköjään levinnyt myös siihen ohjelmistoversioon, jota bloggaajat käyttävät omilla palvelimillaan.
No tämähän on aivan sietämätöntä! Kai nyt saan kirjoittaa omaan blogiini ihan niin väärin kuin haluan. Mutta miten korjaan tilanteen? Pitääkö kaivaa esiin ja kommentoida pois koodista tuo viheliäinen funktio?
Ei tarvinnut kajota koodiin tähän hätään. Riittää, kun laittaa väärien kirjaimien kohdalle &#numero;-tyyppiset koodit. Näin sain myös tässä kirjoituksessa näkymään pienet kirjaimet. Pieni w on W ja p p.
Olen jokseenkin lopettanut muiden eläinten ruumiinosien syömisen, mutta maitotuotteita vedän yhä. Panen kahviin maitoa, leivän päälle juustoa ja syön välipalaksi yoghurttia, johon upotan kotimaisia marjoja.
Ostan luomutuotteita, koska olen siinä luulossa, että luomulehmillä on siedettävämmät oltavat kuin tavallisilla (koska muuten olette viimeksi nähneet lehmiä laitumella?). Luomulehmätkin tosin kai loppujen lopuksi syödään, joten tulen kuitenkin epäsuorasti edistäneeksi lihansyöntiä.
Valio tekee luomumaitoa, -yoghurttia ja edamjuustoa. Tuotteiden myyntiä se ei kuitenkaan uskalla edistää faktoilla: osta luomua, sillä luomulehmiä ei kiusata niin paljon kuin tavallisia. Samallahan tultaisiin sanoneeksi, että tavallisilla lehmillä ei ole yhtä hyvät oltavat. Sen sijaan maitotölkkiin on painettu hellyttävä kuva emolehmästä ja vasikasta sekä muutama hämärä runosäe. Myös yoghurttitölkissä on lyriikkaa.
Koetan kuvitella, kuinka maidonjuoja rauhoittuu ateriansa ääreen ja herkistyy runonsäkeille, löytäen niistä joka päivä uusia ulottuvuuksia ja oivalluksia. Vaikeaa se on. Entä sitten yoghurttitölkin heinikossa hiipivä kerttunen? Ei siellä heinikossa mitään lintuja ole, ne menivät säilörehusilppurin läpi ja syötettiin lehmille.
Keneen Valio kuvittelee tekotaiteilulla vetoavansa? Onko sittenkin kyseessä juoni, jolla luomutuotteiden kysyntä halutaan pitää pienenä? Ettei kukaan tavallisen maidon ostaja vahingossakaan tulisi kokeilleeksi luomua? Ne, jotka joka tapauksessa ostavat luomua, tekevät sen runoilusta huolimatta. He oppivat olemaan havaitsematta tölkin yksityiskohtia, aivan niin kuin lehteä lukeva ihminen kehittää mainossokeuden.
Luomunsyöjä maksaa vapaaehtoisesti kovemman hinnan ruuastaan, mutta sen lisäksi hän joutuu maksamaan ääliön (vai häikäilemättömän) mainosrunoilijan palkan. Myös kauppa (etenkin K-) osaa käyttää luomutietoista ostajaa hyväkseen: kun tämä suostuu joka tapauksessa maksamaan kalliimman hinnan, siihen voi kauppias ujuttaa vielä oman lisänsä.
Onneksi luomuyoghurttia voi nykyään ostaa ihan asiallisesti, ilman höpötyksiä. S-kauppa myy Juvan luomun valmistamaa maustamatonta yoghurttia Rainbow-nimellä hintaan 2,15 € (2,87 €/kg). Samaa tavaraa saa Pirkka-merkkisenä K-kaupasta 1,99 eurolla (2,65 €/kg). Valio teetti ennen luomuyoghurttinsa Juvalla, mutta nyt tavara näkyy tulevan Riihimäeltä. Jos haluaa yhä uudelleen tunnelmoida kerttusten ja tuulen parissa, voi ostaa Valion yoghurttia S-kaupasta hintaan 2,33 € (3,11 €/kg) tai K-kaupasta 2,44 eurolla (3,25 €/kg). Hinnat ovat Kontulan kirkonkylän kaupoista. Maidon joutuu valitettavasti vielä hankkimaan Valion tölkissä (S 1,39 €, K 1,52 €).
Kömpelöä luontolyriikkaa ja pilkkuvirhe yoghurttitölkissä
Hammaslääkärireissun takia asioin Itä-Helsingin ostoshelvetissä – muutoin käytän kesäaikana mieluummin Kontulan kirkonkylän palveluja, jotka ovat lähempänä ja hyvät. Halpakirjamyymälässä oli semmoinen ale, että kun osti yhden kirjan, sai toisen puoleen hintaan. Siinä oli kahta Veijo Meren romaania pino kympillä kappale, joten tietysti otin molemmat kun sain viidellätoista eurolla.
Nämä ovat sitä uusien painosten sarjaa, joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Romaaneihin ovat nykykirjailijat kirjoittaneet uudet jälkisanat, ja Jussi Kaakinen on suunnitellut tyylikkään yhtenäisen ulkoasun. Kirjat ovat mukavan kokoisia, niin että niitä on helppo lukea selällään maaten, esimerkiksi sängyssä. Normaalisti nämä laitokset maksavat uutena yli kolme kymppiä kappale, joten suosittelen jyrkästi, että haette ne nyt itsellenne.
Kiertelin sitten kirjat repussa muita kauppoja. Toisesta kirjakaupasta poistuessani portit taisivat vingahtaa takanani. No, tehkööt kaupan myyjät asialle jotakin, heidän ongelmansahan se on jos portit vinkuvat ja vilkkuvat. Kävelin rauhallisesti poispäin, jäin vielä tutkimaan saman kaupan näyteikkunaakin, mutta eipä kukaan huhuillut perään.
Näiden kauppojen varashälyttimien suurin vaikutus taitaakin olla se, että asiakkaat ovat ruvenneet itse itsensä vartijoiksi. Harvemmin olen nähnyt myyjän lähtevän portteja vinguttaneen asiakkaan perään, useasti sen sijaan asiakas itse kääntyy takaisin ja alkaa kaivella kassiaan. Vaivihkaa kansalaiset on saatu ajattelemaan, että heillä on todistustaakka: heidän pitää osoittaa, etteivät ole varastaneet kaupasta.
En siis yleensä vaivaudu oma-alotteisesti selvittelemään hälytysporttien aiheettomia vinkumisia, vaan jätän asian kaupan henkilökunnan huoleksi. Toisin tietysti olisi, jos olisin varastanut jotakin: silloin tekisin mielelläni yhteistyötä, kun kerran olisin syypää hälytykseen.
Olen kyllä harkinnut, että rupeaisin kuljettamaan repussani tai taskussani sellaista magneettia, jolla saisin hälytyksen laukeamaan. Kantaisin mukanani myös äänityslaitetta, jolla tallentaisin porttien ulvontaa. Koostaisin materiaalista ääniteoksen, jonka myisin ostoshelvettiin taustamusiikiksi.
Kävin vielä ruokaostoksilla Itä-Helsingin vankilassa, sillä sieltä saa yleensä hyvin Helsingin seudun virallista ruisleipää. Kassahenkilö oli oikein ystävällinen. Kun portit taas inisivät reppuni kulkiessa niiden ohi, rupesimme yhdessä ihmettelemään asiaa samalla kun täytin reppuani leivillä. En ollut varastanut tästäkään kaupasta, ja reppuni oli tyhjä lukuunottamatta puhelinta ja Meren romaaneja. Oliko Veijo Meri syypää tähän kiusaan?
Rupesin oikein tutkimaan teoksia, otin ne pois muovipussista ja kääntelin kansipaperin liepeitä. Sujut-romaanin takaliepeen alla oli kuin olikin paksu metallikäämillä varustettu tarralappu! Ja luulenpa, ettei alekirjakaupassa tiedetä asiasta. Tarkastakaa siis kirjanne, kun käytte ostamassa Meret itsellenne (ilmoittakaa minulle, jos löydätte muitakin kuin Sujut ja Tukikohdan). Jos haluatte huvitella, menkää porukalla ja ostakaa kaikille hälyttimellä varustettu kirja. Sitten kuljette porteista ulos peräkanaa ja kävelette eri suuntiin, jokaisessa ostohelvetin liikkeessä.
Täällä syrjä-Suomen laitimmaisella reunallakin on nyt kunnon talvi, mistä kansanhiihtäjä iloitsee. On sitä paitsi aina onnekasta, kun lunta tulee kunnolla vapaapäivien aikana, sillä silloin kestää aikansa, ennen kuin auraus- ja hiekoituskalusto pääsee suorittamaan tehtävänsä eli sepelin auraamisen kävelyteiden varrella kulkeville laduille ja risteysten hiekoittamisen. Mutta nyt pysyttäköön myönteisillä mielin. Tämän jutun piti olla alun perin nimeltään Vakava tuhotyö Kontulassa ja kuvituksena nämä:
Näin hiihtäjää karaistaan
Jääköön tämä ikävä välikohtaus kuitenkin nyt vain lyhyelle maininnalle. Uudenvuodenpäivänä kansanhiihtäjä sai nimittäin nauttia sellaisesta ylellisyydestä, että kotiovelta pääsi suksia riisumatta hiihtämään Kivikon ladulle asti, kiertämään sen kolmisen kertaa ja palaamaan samoja jälkiä takaisin. Mainio laduntekijä oli vetänyt Kontulantien ja metroradan ylittävän sillan laitaan vallan hiihtokelpoisen ladun. Mutta vuoden toisena päivänä oli Saatana lähettänyt kätyrinsä tuhoamaan latumiehen hyvän työn, ja sukset piti kantaa sillan yli. Ei mikään suuri vaiva, mutta harmillista on tuollainen piittaamattomuus ja toisten työn saboteeraus.
Katuosastolle lähti kannustava reklamaatio, ja nyt kansanhiihtäjä odottaa toiveikkaana, että hiihtäjää ja häntä hienosti palvelevaa latutyöläistä arvostetaan, kun kävelyteitä pidetään kunnossa.
Tänään ei ollut liikkuvaa Beatles-opintopiiriä, joka tavallisesti kokoontuu Kivikon ladulla, joten kansanhiihtäjä lähti katsomaan, olisiko Mustavuoren–Talosaaren latu jo hiihdettävässä kunnossa. Oli se! Vuoden toinen ylellisyysnautinto oli, että kotiovelta pääsi tällä kertaa hiihtämään koko reitin, myös Mellunmäen hankalat osuudet. Hiekkaa ei ollut roiskittu tolkuttomalla tavalla. Tosin pari tienylitystä joutui tekemään varovasti suksia nostelemalla, mutta kansanhiihtäjä ei jaksa enää enemmälti sääliä vanhoja, Etelä-Suomen vähälumisilla laduilla syvällisesti naarmuuntuneita kansansuksiaan. Uusia luistelusuksiaan hän sen sijaan varjelee ja säästää hyvälumisille laduille.
Porvarinlahden takana latu kulkee paljolti peltoja pitkin, ja monina talvina lunta on niin vähän, että suksi tökkii kynnöksen multaan. Nyt lunta on tullut kerralla riittävästi ja sitä on suksen alla turvallisen paksusti. Perille Talosaaren (Husö) ratsastustilan maille saavuttaessa hiihtäjää tervehtii reipas hevosenlannan tuoksu.
Maisema on talvipäivän viistossa valossa kuvauksellinen. Koska valokuvauskojetta ei rivakalla lenkillä yleensä kuljeteta mukana, kuvattakoon näkymä tässä sanallisesti:
Itä-Uudenmaan rannikolta pistää sisämaahan pitkiä, kapeita merenlahtia. Maankohoamisen ansiosta suuret osat entisistä lahdista ovat nykyään peltona, mutta talvisaikaan lumen peittäessä maiseman voi hyvin nähdä, missä meri on muinoin lainehtinut. Sitä paitsi kovilla talvimyrskyillä meri joskus väliaikaisesti valtaa alueet takaisin itselleen. Valkoinen usva leijuu nyt noiden entisten merenlahtien yllä. Se yltää lumen pinnasta vain muutaman metrin korkeuteen. Juuri ja juuri metsänreunan yläpuolelta loistava aurinko valaisee harson sivulta, ja metsäniemekkeen takaa ilmestyvät kansanhiihtäjät näkyvät pehmeää valoa vasten mustina, epätodellisina siluetteina. Hieman lähemmäksi tultuaan he saavat värejä ja viimein kasvot: huurteisen parran tai hiukset, punaiset posket tai räkää roiskuvan nenän.
Koko lenkki ovelta ovelle noin sadassa minuutissa, ilman uupumusta: kansanhiihtäjä taitaa olla aika hyvässä kunnossa ja päästä vähitellen eroon joulunajan lihan, suklaan ja punaviinin aiheuttamasta vetelyydestä. Kunnon kehitys näyttää hyvältä myös Kansanretki 8000:ta ajatellen.
Maan tuntia saattoi Itä-Helsingissä viettää lähes päivänvalossa. Koko päivän jatkunut lumisade oli valkaissut maan, ja matalalla roikkuvat märät pilvet yhdessä lumipeitteen kanssa muodostivat tehokkaan heijastimen kaupungin katu- ja ulkovalaistukselle. Periaatteessa valottomillakin paikoilla pystyi liikkumaan kuin kesäyön hämyssä.
Ulkovalaistusta on viime vuosina määrätietoisesti lisätty, ja se on saavuttanut täällä päin jo perkeleellis-saatanalliset mittasuhteet. Yhä uusia kävelyteitä valaistaan, koulujen ja päiväkotien pihat ja koirapuistot loistavat yöt läpeensä kirkkaina, säkkipysäkkien mainostaulut ovat kuin kaamosmasentuneiden kirkasvalolamppuja ja katuvaloja vaihdetaan yhä kirkkaampiin. Omaan makuuhuoneeseeni paistaa möllöttää pihalta pylvään nokasta jatkuva täysikuu. Lisäksi kaupunki on harventanut puustoa rajusti koko Itä-Helsingissä, joten valot pääsevät aina vain esteettömämmin loistamaan.
Pimeys on hiljaisuuden tavoin nykykaupunkilaiselle tuntematon asia. Sitä kokeakseen on matkustettava kauas asutuskeskusten ulkopuolelle.
Ehkäpä monessa kodissa oli sammutettu valot tunniksi. Pientaloalueella ei ainakaan näkynyt ylenpalttista loistetta kotien ikkunoista. Mutta ulkona oli valoisaa. Kaikkialle ulottuva sähkövalo sulki piiriinsä harvat koirankävelyttäjät ja pysäkeiltä kotiin palaajat.
Kuva on otettu Naulakalliolta Mellunkylän pientaloalueen suuntaan. Etualan tyhjä koirapuisto on seudun kirkkaimmin valaistu alue. Oikeastihan maisema on natriumlamppujen ansiosta oranssinhohtoinen, mutta valkotasapainon korjauksen neutraalipiste on otettu etualan lumihangesta, ja katuvaloista on yllättäen tullut sinertäviä. (Kyllä, nousin kalliolle kuvan suunnasta PD-kurua pitkin. Hämäryyden ja runsaan lumen vuoksi en kuitenkaan käyttänyt direttissima-linjaa, vaan siirryin oikealle, jossa oli kosolti hyviä otteita.)
Saatana on keksinyt automaattioven ihmisen kurittamiseksi. Kiusa se on pienikin kiusa, helvetissä ajatellaan. Automaattioven toimintaperiaate voidaan tiivistää näin: on avauduttava rivakasti silloin, kun joku kävelee muutaman metrin päästä ohi, ja pysyttävä mahdollisimman pitkään kiinni ja auettava viipyillen silloin, kun joku haluaa kulkea ovesta. Lisäksi oven, joka sattuu ihmisen lähestyessä olemaan valmiiksi avoinna, pitää pyrkiä yllättäen sulkeutumaan ja satuttamaan kulkijaa iskulla silmäkulmaan tai olkapäähän.
Kaukana on se aika, jolloin valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääsi opiskelemaan, jos selviytyi loukkaantumatta Porthanian pyöröovista. Nykykaupunkilainen on kouliintunut kulkemaan urbaania esterataa, ja hänen tylynoloinen viileytensä on vain pintaa: hän tarkkailee alati valppaana ympäristöään ja on valmis loikkaamaan salamannopeasti sivuun väistääkseen ovien ja porttien iskut. Sivistyneen pinnan alla on säikky eläin, joka koettaa sopeutua jatkuvaan hengenvaaraan sovittamalla liikkeensä koneiden rytmiin.
Kauppojen, virastojen ja laitosten tuulikaapeissa tohisevat viileänä vuodenaikana lämminilmapuhaltimet. Sopivasti säätämällä saadaan automaattiset ulko-ovet pysymään suurimman osan ajasta auki, ja näin kuuma puhuri saadaan tehokkaasti hyödynnetyksi ulkoilman lämmitykseen. Näin saadaan myös perusteet sille, miksi Suomeen on rakennettava vielä seitsemänkymmentä uutta ydinvoimalaa.
Ulkoilmaahan lämmitetään uutterasti myös monin muin tavoin: monet kapakat esimerkiksi paahtavat oviensa ulkopuolista katukäytävää tai pihaa lämpölampuilla, koska ne haluavat nöyristellä tupakoitsijoita.
Valitettavan monet ovat jo omaksuneet sen harhakäsityksen, että kaikki julkiset ovet menevät itsestään kiinni. Niinpä monet junamatkustajat noustessaan lähtöasemalla vanhaan Sm1- tai Sm2-junaan jättävät ulko-ovet selälleen jopa paukkupakkasilla, joita niitäkin vielä toisinaan sattuu. Tämä kehitys johtaa tietenkin siihen, että itsestään toimivia ovia rakennetaan lisää. Uudempien Sm4-junien eteisissä käykin asemilla jatkuva piipitys, kun ovet varoittavat sulkeutumisestaan.
Sairaaloissa, varastoissa ja muissa paikoissa, joissa itsestään aukeavia ovia oikeasti tarvitaan, on vuosikymmeniä sitten keksitty, että oven voi avata nappia painamalla tai vetämällä katossa roikkuvasta narusta. Siellä eivät ovet viuhdo omia aikojaan ihmisiä mustelmilla uhaten.
Melkeinpä toivon CD-kotelon keksijälle samaa kohtaloa kuin sokeripalan kaksittaispakkauksen keksijälle. Tarinan mukaanhan keksijä pettyi niin katkerasti siihen, että ihmiset eivät osaa avata sokeripakkausta taittamalla, vaan repivät sen päistä auki, että riisti itseltään hengen. En minäkään tiennyt oikeata tapaa, ennen kuin kuulin tämän tarinan. Siitä lähtien olen aina tunnollisesti avannut sokerin virallisella tavalla, silloin kun olen halunnut kahviini sokeria. Nykyäänhän on olemassa myös muita kerta-annospakkauksia, kuten päästä revittävä paperiputki, joka sisältää usein ruskeaa suurikiteistä sokeria. Usein sokeripalat ovat kahviloissa saatavissa ilman joutavia pakkauksia, mikä on hyvä asia. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sokeria ollenkaan, vaan säästäisivät hampaitaan. Eikä se kahvikaan nyt niin tarpeellista ole.
Minulla on vahvat epäilykset CD-kotelon perkeleellisestä alkuperästä. Niin armottoman varmasti se on vakiinnuttanut yleismaailmallisen standardiasemansa. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan se on aiheuttanut murhetta musiikin kuuntelijoille ja sittemmin kaikille tietokoneen käyttäjille.
Vinyylin ja CD:n äänentoistosta voidaan keskustella toisessa jutussa, ja tässäkin vain muutama sana itse levystä. Ei vinyylilevyä eikä CD:täkään ihan miten vain voi käsitellä. Se ero niissä kuitenkin on, että jos vinyyliin tulee naarmu, se yleensä silti soi, vaikkakin napsuen, mutta CD voi mennä naarmusta kokonaan toimimattomaksi.
Vinyylin pahvikotelo ei paljon kolahduksista välittänyt. Jos sen pudotti, kulma saattoi vähän rypistyä, mutta haitta oli pelkästään kosmeettinen. CD-kotelo hajoaa yleensä aina pudotessaan. Keskiön hampaista katkeaa puolet ja saranaulokkeet murtuvat. Levy sinkoilee pitkin lattiaa ja naarmuuntuu.
Eikö riittänyt, että levyä pitää varoa kuin mikroskooppinäytettä: ottaa kiinni reunoista ja varoa tekemästä sormenjälkiä? Pitikö vielä kotelostakin tehdä sellainen, että sitä pitää käsitellä kuin korttitaloa?
Entä sitten useamman levyn kotelot? Vanhanaikaisessa paksussa kotelossa, johon mahtuu kahdesta neljään levyä, on yksi levy ostettaessa aina irrallaan ja hölskyy kotelossa naarmuuntuen. Uudemmat ohuet kahden levyn kotelot vaativat kirurgin tarkkuutta: koteloa on käänneltävä käsissä ja tutkittava suurennuslasin avulla, mistä kohdasta saa kynnellä varovasti nostamalla auki salalokeron, johon toinen levy on piilotettu. Jos kääntää väärästä paikasta, kotelo raksahtaa pirullisesti hajalle.
Vinyylilevyn mukana menetettiin levynkannen ja sisäpussin kuvitus- ja tekstitila. Menetystä on yritetty korvata monisivuisilla CD-vihkoilla. Mutta yritäpä saada paksu vihko siistinä ulos puolen millimetrin raosta pidikkeiden alta! Ja saako sen muka rypistämättä paikalleen takaisin? Kirjaston levyjen tekstivihkot ovatkin yleensä enemmän tai vähemmän riekaleina.
Ehkä tällaisilla sorminäppäryyttä kehittävillä harjoitteilla yritetään korvata sitä kosketusaistillista tyydytystä, jota ennen saimme vinyylilevyjen kansien käsittelemisestä.
Sittemmin on tullut osittain pahvisia levykoteloja, ja ehkä muovitkin osataan tehdä nykyään vähän pehmeämmiksi, niin etteivät ainakaan kaikki keskiön hampaat katkea heti. Tällaisia koteloita on jo lähes siedettävää käsitellä.
Tuli sitten DVD ja isommat, arvokkaamman näköiset kotelot. Tähän mennessä olen tavannyt yhden toimivan tavan, jolla levyn saa irrotettua kotelosta, ja seitsemän sietämätöntä kiinnitystä. Lieneekö kysymys patenteista vai tahallisesta kiusanteosta? Kirjasto liimaa koteloihin varoitustarroja: levy menee helposti rikki, siis muista painaa keskeltä, älä revi reunoista! Siinä tuskan hiki lentää, kun levy ei lähde irti millään: etusormi menee pian kotelon pohjasta läpi ja levy taipuu uhkaavasti reunoista muiden sormien vetäessä. Jokohan kohta räsähtää ja tulee maksettavaksi kallis korvaus?
Kaupasta voi ostaa yksinkertaisia ikkunallisia suojakuoria nivaskan kohtuulliseen hintaan. On siis oletettava, että optinen levy viihtyy aivan hyvin sileässä pussissa eikä sitä tarvitse ripustaa keskiöstään muovikoteloon. Mitä vikaa on sellaisessa pakkauksessa, joka olisi kuin vinyylinkuori pienoiskoossa? Olisi pahvikuori ja sen sisällä levy pehmustetussa sisäpussissa. Molempiin voitaisiin painaa, lisäksi pahviin mahtuisi sisälle taiteltava lehtinen. Tällaisia kuoria on viime aikoina alkanut näkyäkin.
Insinöörismiehet ja -naiset ja muut teknillis-henkilöt sekä kaikenlaiset luovat ideoitsijat tuottavat jatkuvasti uusia oivallisia keksintöjä helpottamaan arkeamme ja tuomaan hupia vapaa-aikaamme. Useat inventiot ja -novaatiot ovat hyödyllisiä. Jotkin niistä muuttavat elämäämme suorastaan vallankumouksellisesti. Joistakin tulee niin keskeinen osa elämistämme ja olemistamme, että meidän on nykyään vaikea kuvitella, miten ennen tulimme toimeen ilman niitä.
Esimerkki siitä, miten surkealla tolalla asiat olivat vielä noin kymmenen vuotta sitten: ihminen saattoi tuolloin kulkea jopa tuntikausia omilla teillään kenenkään tietämättä, missä hän tarkalleen oli, saati että häneen olisi voinut noin vain ottaa yhteyttä. Piti odottaa, että hän ehtii esimerkiksi kotiinsa tai työpaikalleen, mihin hänelle saattoi lähettää postia tai soittaa puhelimella. Yhteiset toimet ja tapaamiset piti sopia etukäteen, usein peräti edellisenä päivänä. Onneksi nykyään jokainen, pienet lapsetkin, kantaa joka hetki mukanaan matkapuhelinta. Ei ole niin pientä tai merkityksetöntä asiaa tai mielijohdetta, että sen kertomista tarvitsisi malttaa odottaa. Sovittuja asioita ei tarvitse muistaa, kun aina voi käden käänteessä tarkistaa, mitä olikaan puhuttu. Kaikki ovat aina tavoitettavissa – se on suorastaan jokaisen velvollisuus.
Mutta kävikös tässä tapauksessa niin, että jos tekniikka toi ihmisille vapautta, se vastaavassa määrin myös orjuutti – ainakin niitä, jotka ovat taipuvaisia orjuuttumaan? Istuiko pieni piru insinöörin olkapäällä kuiskimassa silloin, kun matkapuhelinta keksittiin? Joskus ovat aivan varmasti isommatkin pirut liikkeellä, sillä niin selvästi on jotkin edistyksen saavutukset tahallaan suunniteltu ihmisten kiusaksi ja vaivaksi. Niistä aion nyt kertoa.
