
Avainsana: Viikki
Tuhotut kilometrit
Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.
Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?
Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.
Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.
Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?
12 kilometriä

Tuli puhetta Herttoniemen satamaradan jäljellä olevista raiteista. Naapuri väitti, että Viilarintieltäkin on nyt kiskot purettu. Piti kesällä oikein lähteä tarkistamaan asia, ja totta se oli: metron yhdysraide on purettu, kiskot on nostettu maasta Viilarintien ja Viikintien risteykseen asti, mihin on tänä sulan maan aikana rakennettu uusi liikenneympyrä. Uusi metron yhdysrata on tehty Vuosaaren satamaan.
Varsinaisesti tämänkertaiselle retkelle antoi (taas) innoituksen Esoteerisen maantieteen juttu satamaradan Viikin osuuden marraskuisesta tunnelmasta. Tuli luettua uudestaan myös Seisakkeen satamarata-artikkeli, ja yllätyksekseni huomasin, että vielä viime äitienpäivänä järjestettiin rautatiehistoriallinen lättäajelu lähes Myllypuron vesitornin juurelle saakka. Rautatieharrastukseni on hiipunut vuosien takaisesta, enkä äkännyt tuotakaan retkeä ajoissa. Nyt on myöhäistä, rata on hitsattu poikki jo Viikissä.
Mutta halusin omin silmin varmistaa, että kävelysillan alla kallioleikkauksessa oleva 12 kilometrin pyykki on tallessa. Ja on se, vieressä myllertävästä risteystyömaasta huolimatta. Toivomme lujasti, että tämä ja muut rautatien liikennemerkit säästetään tulevien lasten ihmeteltäviksi.
Tässä oma versioni peltopenkereen vihellysmerkistä. Kävelysilta ja työmaan puomit häämöttävät kaukaisuudessa:
Haavat ja koivut ovat tältä vuodelta menettäneet lehtensä, joten näkymät kynnetyille pelloille ovat avarat. Kesäisin rata kätkeytyy lehvästön suojaan, ja viereisellä pyörätiellä ajellaan loppukesän hämyisinä iltoina tummanvihreässä tunnelissa.
Merkeistä päätellen alkusyksystä on joku mieltään kirkastaakseen istuutunut kiskolle, antanut katseensa levätä usvaisessa peltomaisemassa ja tyhjentänyt pari pulloa keskiolutta. Meditatiiviseen tilaan päästyään hän on ollut otollinen saalis yli – 1930-luvun Graf Zeppelinin tyyliin – purjehtineelle ufolle. Vain hanskat ovat jääneet tämän planeetan pinnalle.
Myllypuron puoleiselta korkealta kalliolta on hyvät näkymät Viikin pelloille. Yritin hakea Vaunut.orgista kuvia, joissa tavarajuna olisi kuvattu tällä rataosuudella, mutta enpä löytänyt. Näky taisi olla niin arkipäiväinen, ettei kellekään tullut mieleen dokumentoida.
Kallion alla olevassa luolassa on muuten avoimien ovien päivät. Sinne!
Paratiisi keskellä kaupunkia

Etsipä semmoinen Helsingin kartta, jossa näkyvät kunnanrajat – taannoista Sipoon osien kaappausta edeltävä kartta toimii paremmin – ja tökkää sormesi arviolta Helsingin alueen keskikohtaan. Se saattaa hyvinkin osua Helsingin niemimaan itäpuoliselle laajalle merenlahdelle tai sen reunojen vesijättömaille. Täällä on Vanhankaupunginlahti, jonka avointa vesialuetta sanotaan Vanhankaupunginseläksi. Länsirannat ovat kauan olleet satamana ja outoina teollisuus- ja varastoalueina, ja Arabianrannassa on uusi asuinalue. Pohjois- ja itäpuoli sen sijaan ovat säästyneet kaupunkirakentamiselta. Jokainen näkevä metromatkustaja tuntee Kulosaaren sillalla pakottavaa tarvetta nostaa silmänsä lehdestä ja tarkastaa maisemassa vallitsevat valaistussuhteet, jotka elävät ihmeellisellä tavalla vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan.
Sillalta lahden pohjukkaan on nelisen kilometriä, ja leveyttäkin vesialueella on itä–länsisuunnassa kaksi ja puoli kilometriä. Alueen laajuus ja monimuotoisuus paljastuu kuitenkin toden teolla vasta silloin, kun kulkija ottaa polkupyörän, veneen tai jalat alleen ja lähtee koluamaan rantoja, niittyjä ja saaria. Kansanretkeilijä ei tietenkään voinut jättää tutkimusta Kivinokalla käyntiin ja ylimalkaiseen ympäripyöräilyyn, vaan oli lähdettävä käymään saarissa ja rantaniityillä. Varsinkin kun kevätkin oli kiivaimmillaan ja kuuluisat lintukosteikot täynnä liikettä.
Kun on ensin seurannut auringonnousun korkealta paikalta, ehtii kiivaasti pyöräillen kokemaan uusinnan merenpinnan tasolla. Viikin rantaniityillä lainehti viileä usva vielä hetkisen, ennen kuin auringon säteet hajottaisivat sen näkymättömiin. Karja loikoili kaikessa rauhassa, laitumella yötään viettäneet linnut alkoivat suunnata vesille.
Lujaa ajavan kansanpyöräilijän säikäyttämä kauris loikki tieltä ruovikkoon, muttei päässyt piiloon, sillä viimekesäinen järviruoko on mattona maassa ja uusi viheriöivä vasta nousemassa matonraoista. Vantaan suulla kalastajat aloittelivat ongintaansa.
Lammassaari on siitä kätevä saari, että sinne pääsee kävellen. Lahden pohjoisosa on yllättävän matala ja varmaankin suurimman osan aikaa kuivilla. Kartoissa on näillä kohdin mittakaavasta riippuen vettä tai kosteikkoa.
Pitkospuilla on pysyttävä, pyörä on jätettävä Pornaistenniemeen. Matkalla on käkkyräistä lepikkoa, jota on ehdottomasti tultava katsomaan aamuyön sumussa ja myöhäissyksyn harmaudessa. Täällä on erilainen satakieli kuin rantametsässä.
Aurinko osuu jo rakennuksiin ja puunlatvoihin, maisema saa kellertävää väriä ja sumu häviää vähitellen kokonaan.
Lahden rannoilla on lukuisia lintutorneja, Lammassaaren pohjoisreunallakin yksi. Kierros käy sen kautta saaren itärannan venesatamaan, ja laiturilta avautuu nyt aivan kunnon selkä. Voimalaitoksen piippu saa esiintyä taas uudessa valaistuksessa.
Keskellä Lammassaarta kohoaa komea Pohjolan pirtti, jota isännöi Raittiusyhdistys Koitto. Saaressa on myös kymmeniä pikku kesämajoja, samanlaisia kuin Kivinokalla.
Lammassaaresta pääsee pienemmälle Kuusiluodolle taas pitkospuita myöten. Kyhmyjoutsen on rakentanut pesänsä aivan lähelle saaren sisääntuloporttia. Kulkiessaan katse joutsenenpesään kiinnittyneenä kansanretkeilijä tulee säikäyttäneeksi harmaahaikaran lentoon aivan pesän läheltä.
Kuusiluodon eteläkärjessä ollaankin sitten Vanhankaupunginselän suurimman yhtenäisen vesialueen reunalla.
Puolivälissä Kuusiluotoa ja Arabianrantaa on pikkuinen Kokkoluoto. Se on ollut pitkään saman kalastajasuvun hallussa. Nykyään sieltä ei enää lähdetä ammattimaisesti kalaan, vaan paikka on kesämökkinä.
Rentukan on kukittava toukokuussa, sillä pian järviruoko kasvaa parimetriseksi ja peittää matalat kasvit hämärään. Myllypuron sieni ja Siilitien kerrostalot vaanivat horisontissa.
Aamukahvit vedetään Pornaistenniemen lintutornissa. Lähellä, avoveden reunassa, on piilokoju, josta voi vakoilla arempia kaislikon asukkaita.
Lopuksi kierretään vielä itärannalle katselemaan maisemaa myötävalossa. Loppi on pieni lehtevä saari Lammassaaren ja itärannan puolivälissä. Oikeastaan se näyttää niemeltä, sillä ruovikko yhdistää sen pysyvästi lahden pohjoispäähän. Kyhmyjoutsenet liikkuvat asioillaan, ja sinisorsalla näkyy olevan jo poikaset. Aamun mittaan stratocumulusmatto on vaivihkaa leijunut maiseman ylle.
Mölylän kalliolta pääsee katselemaan lahtea vähän korkeammalta, ja silloin paljastuu erikoinen pyöreä kaislikkomuodostelma. Epäilemättä kysymyksessä on ufojen laskeutumispaikka.
Kalliolta löytyy myös kolmen sodassa henkensä heittäneen miehen muistoksi tehdyt kaiverrukset. Pauli, Eugen ja Tauno ovat edesmenneet vuosina 1944, 1940 ja 1941.
Vielä pistäytyminen Fastholman lintutornissa ja hieman erilainen näkökulma tähän maisemaan. Aurinko on jo korkealla ja valo kovaa, kun otan retken päätteeksi panoraaman Herttoniemen Majavakalliolta.
Viime elokuulta on samoilta seuduilta pari kuvaa Helsinki-arvuuttelusarjassa.