Mopo

Eikös ole riemukasta, että nykyään sekä tytöt että pojat ajelevat skootterimallisilla mopoilla? Skootteri ei ole aikoihin ollut neitimäinen. Kun minä olin viisitoistavuotias, mopo oli Tunturi tai Solifer ja moottori oli miehekkäästi haarojen välissä. Skootterit olivat moottoripyöriä ja niillä ajoivat epäilyttävät boheemit ja muut ranskalais-italialaiset. Tytöt eivät ajaneet mopolla ensinkään.

Kontiomäki

Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.

Lynksit suohon

Mustan menolatu

Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

Pyöräkorit

Kukas se juuri muutama päivä sitten pohti ääneen, miten järjestäisi tavaroidensa kuljetuksen pyörällä? Pitäisikö olla laukku vai kori, ja miten sen laittaisi pyörään kiinni?

Hyvinkään asemalla oli oiva tilaisuus tarkastella kiinteään tavarakoriin perustuvia kuljetusratkaisuja. Ensimmäisessä tapauksessa luotetaan silkkaan puristusvoimaan, mutta useimmat kuljettajat kuuluvat joko remmi- tai nippusidekoulukuntaan.

Remmejä voidaan käyttää yhdessä muun kiinnitysmenetelmän, kuten ripustuksen tai puristuksen, kanssa:

Tämä etukori ei lonksu.

Puristuksen ja remmien yhteispeliä.

Kun käytetään pelkkiä remmejä, niitä on yleensä useampia ja pujottelukuviot ovat taidokkaita. Seuratkaa näissä remmien kulkua:

Montako remmiä?

Montakos remmiä täällä?

Sitten vielä vanhan kansan nailonhihna metallisoljin. Tämä ei petä. Pyykkipojat odottavat housunlahkeita. Nippusidesarjassa ensin rautalankakiinnitys, joka on vahvistettu nippusitein:

Vanhan kansan hihna.

Ruostuneet rautalangat saavat nippusiteet avukseen.

Tässä tosi tehokkaan napakka kulmakiinnitys ja pitävä mutta rennomman oloinen pitkittäissidonta iloisen vihreässä uusvanhassa pyörässä:

Napakat nippusiteet.

Tuoreet nippusiteet.

Autolla ajoa öiseen aikaan

Kansankuvaaja pakkasi aamulla reppuunsa urheiluvälineet, ja reppu tuli kovin täyteen. Ehkä tänään voisi jättää kameran pois, ettei sisältö vallan pullistelisi ulos. Jos nyt jotakin on pakko kuvata, niin aipädin kamera välttää hätätilanteessa.

Yöllisiltä kulkureiteiltä palatessaan kansankuvaaja sitten näkikin Mustikkamäen juurella polun varrella siististi kivien päälle asetellun valkean henkilöauton. Perä oli kauniisti koholla, koko paketti oli solmittu poliisin lahjanyöreillä.

Oli ajettu Saarikosken mukaisesti hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin (tosin keltavästäräkki ei ollut vielä saapunut eikä kävellyt mustan oksan päästä päähän). Oli lähestytty Ritvalantien suunnasta Rintinpolun kouluja, mutta kuljettajalta oli jäänyt huomaamatta, että kävelytien linjaa on muutama vuosi sitten muutettu siten, että tie kääntyy jyrkästi kohti Kontulan kirkonkylää juuri ennen liittymistään Rintinpolkuun, ja vanha melkein Rintinpolun suuntainen linja on ollut tukittuna lohkarein jo tovin.

Tömähdys lienee ollut kuulemisen arvoinen. Yksi louhi on siirtynyt tienvarren rivistä auton mukana ja jäänyt lopulta kannattelemaan Honda Civiciä taiteellisessa asetelmassa.

Talvenkiistäjät

Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla

Täällä syrjä-Suomen laitimmaisella reunallakin on nyt kunnon talvi, mistä kansanhiihtäjä iloitsee. On sitä paitsi aina onnekasta, kun lunta tulee kunnolla vapaapäivien aikana, sillä silloin kestää aikansa, ennen kuin auraus- ja hiekoituskalusto pääsee suorittamaan tehtävänsä eli sepelin auraamisen kävelyteiden varrella kulkeville laduille ja risteysten hiekoittamisen. Mutta nyt pysyttäköön myönteisillä mielin. Tämän jutun piti olla alun perin nimeltään Vakava tuhotyö Kontulassa ja kuvituksena nämä:

Näin hiihtäjää karaistaan

Jääköön tämä ikävä välikohtaus kuitenkin nyt vain lyhyelle maininnalle. Uudenvuodenpäivänä kansanhiihtäjä sai nimittäin nauttia sellaisesta ylellisyydestä, että kotiovelta pääsi suksia riisumatta hiihtämään Kivikon ladulle asti, kiertämään sen kolmisen kertaa ja palaamaan samoja jälkiä takaisin. Mainio laduntekijä oli vetänyt Kontulantien ja metroradan ylittävän sillan laitaan vallan hiihtokelpoisen ladun. Mutta vuoden toisena päivänä oli Saatana lähettänyt kätyrinsä tuhoamaan latumiehen hyvän työn, ja sukset piti kantaa sillan yli. Ei mikään suuri vaiva, mutta harmillista on tuollainen piittaamattomuus ja toisten työn saboteeraus.

Katuosastolle lähti kannustava reklamaatio, ja nyt kansanhiihtäjä odottaa toiveikkaana, että hiihtäjää ja häntä hienosti palvelevaa latutyöläistä arvostetaan, kun kävelyteitä pidetään kunnossa.

Tänään ei ollut liikkuvaa Beatles-opintopiiriä, joka tavallisesti kokoontuu Kivikon ladulla, joten kansanhiihtäjä lähti katsomaan, olisiko MustavuorenTalosaaren latu jo hiihdettävässä kunnossa. Oli se! Vuoden toinen ylellisyysnautinto oli, että kotiovelta pääsi tällä kertaa hiihtämään koko reitin, myös Mellunmäen hankalat osuudet. Hiekkaa ei ollut roiskittu tolkuttomalla tavalla. Tosin pari tienylitystä joutui tekemään varovasti suksia nostelemalla, mutta kansanhiihtäjä ei jaksa enää enemmälti sääliä vanhoja, Etelä-Suomen vähälumisilla laduilla syvällisesti naarmuuntuneita kansansuksiaan. Uusia luistelusuksiaan hän sen sijaan varjelee ja säästää hyvälumisille laduille.

Porvarinlahden takana latu kulkee paljolti peltoja pitkin, ja monina talvina lunta on niin vähän, että suksi tökkii kynnöksen multaan. Nyt lunta on tullut kerralla riittävästi ja sitä on suksen alla turvallisen paksusti. Perille Talosaaren (Husö) ratsastustilan maille saavuttaessa hiihtäjää tervehtii reipas hevosenlannan tuoksu.

Maisema on talvipäivän viistossa valossa kuvauksellinen. Koska valokuvauskojetta ei rivakalla lenkillä yleensä kuljeteta mukana, kuvattakoon näkymä tässä sanallisesti:

Itä-Uudenmaan rannikolta pistää sisämaahan pitkiä, kapeita merenlahtia. Maankohoamisen ansiosta suuret osat entisistä lahdista ovat nykyään peltona, mutta talvisaikaan lumen peittäessä maiseman voi hyvin nähdä, missä meri on muinoin lainehtinut. Sitä paitsi kovilla talvimyrskyillä meri joskus väliaikaisesti valtaa alueet takaisin itselleen. Valkoinen usva leijuu nyt noiden entisten merenlahtien yllä. Se yltää lumen pinnasta vain muutaman metrin korkeuteen.  Juuri ja juuri metsänreunan yläpuolelta loistava aurinko valaisee harson sivulta, ja metsäniemekkeen takaa ilmestyvät kansanhiihtäjät näkyvät pehmeää valoa vasten mustina, epätodellisina siluetteina. Hieman lähemmäksi tultuaan he saavat värejä ja viimein kasvot: huurteisen parran tai hiukset, punaiset posket tai räkää roiskuvan nenän.

Koko lenkki ovelta ovelle noin sadassa minuutissa, ilman uupumusta: kansanhiihtäjä taitaa olla aika hyvässä kunnossa ja päästä vähitellen eroon joulunajan lihan, suklaan ja punaviinin aiheuttamasta vetelyydestä. Kunnon kehitys näyttää hyvältä myös Kansanretki 8000:ta ajatellen.

Vaarankylä

Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.

Vanha tie
Vanha tie

Vuosaaren satama

Aina silloin tällöin pyöräilen Suomen eteläisimmän tunturin eli Vuosaaren täyttömäen päälle ja katselen ympärilleni. On pakko päästä välillä näkemään kauas, ettei aivan hulluksi tule. Viime vuosina mäen ja meren väliin on rakennettu uutta satamaa. Nyt se on valmis ja toiminut täydellä teholla jo monta kuukautta. Tämä juttu on myös vastaus aikaisempien satamaartikkelien aiheuttamaan kysymykseen: minne kaikki oikein häipyivät?

Tänne.

Olen rätkinyt kuvia tunturin päältä satamatyömaan suuntaan siitä alkaen, kun hankin ensimmäisen digitaalikamerani. Suurin osa näistä kuvista on otettu tuolla A70-pokkarilla, mutta viimeinen superpanoraama on kuvattu uudella 50D-järjestelmäkameralla. Tein panoraamat nyt Photoshopilla, joka näköjään osaa koostaa kuvat melkein omin päin.

Lokakuun 12. päivänä 2003 metsä oli kaadettu ja maansiirtotyöt aloitettu, mutta Käärmeniemeä ja Lehdessaarta ei vielä ollut alettu louhia. Niinisaaressa oli vielä pystyssä talo ulkorakennuksineen:

satama-2003-10-12

Viikon kuluttua 19.10. otetussa panoraamassa näkyy jo pitkälle louhittu ratakuilu:

satama-2003-10-19

Seuraava kuva on marraskuun 23. päivältä. Lumi oli valkaissut maiseman:

satama-2003-11-23

Vuoden 2004 toukokuun 20. päivänä kallioita oli jo louhittu ja louheella täytetty keskiosan pehmeää vesijättömaata:

satama-2004-05-20

Syyskuun 12. päivän tilanne näyttää samantapaiselta. Ratapiha oli tasoitettu sepelillä:

satama-2004-09-12

Vuoden päästä syyskuun 18. päivänä 2005 sataman muodot olivat hahmottuneet pidemmälle. Kallioita vielä louhittiin, Niinilahtea täytettiin ja melumuuria pystytettiin:

satama-2005-09-18

Vuodelta 2006 ei jostakin syystä ole kuvia. Lokakuun 14. päivänä 2007 kalliot oli louhittu, merenlahti täytetty ja maaliikenneväylät valmiit. Rakennukset nousivat tohisten:

satama-2007-10-14

Edellisestä vuoden päästä satamaa otettiin jo käyttöön. Ja seuraavana keväänä, toukokuun 3. päivänä 2009 satama oli täydessä toiminnassa. Kävikö niin, että tuo pieni Niinilahden venesataman rannassa seissyt metsäsaareke sai jäädä paikalleen keskelle satamaa?

satama-2009-05-03

Arvottomien junat ja rautatiet

Arvottomissa liikutaan yleensä henkilöautolla, mutta junalla matkustetaan silloin, kun henkilö poistuu kuvasta väliaikaisesti ja jäämme odottamaan hänen paluutaan jossakin tulevassa kohtauksessa. Junakohtaukset ovat myös huomionosoitus katoavalle Suomelle: rautateiden paikallisliikennettä vähennettiin 1960-luvulta lähtien ja suuresta osasta maata se hävitettiin viimeistään 1980-luvulla. Dm7-kiskobussit lopettivat säännöllisen liikenteen vuonna 1988, ja vain toinen Arvottomien 1982 kuvatuista lättähattukohtauksista on aidosta tilanteesta.

Alun ilmakuvassa nähdään Helsingin länsisatama ja sen moniaalle haarautuvat raiteet täynnä tavaravaunuja. Tarkkaan katsoen erottuu vanhoja mustia ja ruosteenruskeita vaunuja, joita ei ole näkynyt radoilla enää vuosiin. Itse Jätkäsaaren tavarasatamakin on lakannut juuri äskettäin olemasta, ja satamaratakin on purettu. Hietalahden altaan kääntösillasta ajoin itsekin museoajelulla vielä taannoin:

Lättäajelulla 16.6.2005
Lättäajelulla 16.6.2005

Elokuva sisältää myös muita kuin kuvallisia viittauksia rautateihin. Mannen työpaikan osoite on Opastinsilta (kohdassa 10.56) Itä-Pasilassa, missä kadunnimet ovat rautatieaiheisia. Eldorado-sirkuksen johtaja Carlos kertoo syntyneensä idän pikajunassa Bombayn ja Delhin välillä (59.42).

Mannen ystävä Ville Alfa asuu Linnunlaulussa talossa, jonka ohitse kulkee junia alati. Molemmat Villen luona tapahtuvat kohtaukset alkavat junan ohiajolla. Talvikohtauksessa, jossa gangsterien hakkaama Manne tulee Villen luokse katsomaan tämän hankkimaa taulua, talon ohittaa Helsinkiin päin matkalla oleva M-juna, jossa on etummaisena Sm2 ja takimmaisena Sm1. Ääniraidalla kuullaan junan torven tööttäys, vaikka eivät junat tuossa kohdin oikeasti huutele. Siinähän kävisi jatkuva soitto muuten.

Toisen kerran Manne tulee käymään Linnunlaulussa (35.55) keväällä juuri sinä päivänä, kun Harrin on määrä saapua. Edellisessä kohtauksessa Harri on juuri lähtenyt matkaan, ja kuva siirtyy Helsinkiin tyylikkäästi junien välityksellä. Samalla talon ohittaa Dr14 numero 1853 (Lokomon valmistetta vuodelta 1970) perässään muutamia avovaunuja, ilmeisesti matkalla vaihtotöihin satamaradalle. Kaksi junamiestä istuu etummaisessa vaunussa.

Elokuvan loppupuolellakin nähdään vielä tavaravaunuja. Manne tähyilee apatiittikaivoksen jätevuoren päältä, ja kaukana alhaalla raiteilla seisoo kemikaalivaunuja (1.17.39).

Harri sanoo iltamissa (30.24): ”Hyvä on. Minä saavun toukokuun 20. aamujunalla.” Niinpä hän nousee Dm7 numero 4149:ään Parkanon asemalla (35.01). 4149:n päät on maalattu keltaisella huomiovärillä, mutta parina oleva tunnistamaton lättä on perinteisen sinivalkoinen. Junasta jää yksi ihminen ja siihen nousee neljä. Sähköistetyllä ratapihalla on irtotavaravaunuja ja laiturilla pieni sympaattinen sininen laituriauto. Konduktööri viheltää pilliinsä ja juna lähtee, mutta suuntaakin sähköistämättömälle sorapohjaiselle radalle. Seuraavassa kuvassa nimittäin lättä ja avolava-Transit ajavat vierekkäin Käenkosken sillalla vanhalla Porin radalla. Tämä paljastaakin kohtauksen keksityksi, sillä henkilöliikenne Porin ja Haapamäen välillä lopetettiin jo 1981. Ja kun tarkemmin katsoo, huomaa muitakin kavaltavia yksityiskohtia: junan reittikilpi on peitetty mustalla jätesäkillä (eikö sitä ole saatu irti?), ja sillalla joku kuvausryhmän jäsenistä roikkuu liian pitkään lätän oviaukossa ja tarttuu filmille. Sitä paitsi Harrin ei olisi pitänyt nousta Porin junaan, jos hän oli menossa Helsinkiin. 4149 rakennettiin 1959 ja se oli käytössä lättähattuajan loppuun, vuoteen 1988.

Toinen lättähattukohtaus on lähellä elokuvan loppua. Manne ja Veera ovat paenneet gangstereita ja poliiseja ja eroavat Juurikkalahden seisakkeella (1.43.47). Veera nousee junaan ja Manne lähtee tapaamaan Hagströmiä viimeisen kerran. He sopivat tapaamisen Pariisiin: ”Mutta odotan sinua Pariisissa pohjoisella rautatieasemalla, kesäkuun viimeinen päivä kello 18. Tuletko?” ”Yritän.” Veera nousee Dm7 4189:n (1961–1988) vetämään EFiab-liitevaunuun 11642, ja juna lähtee kohti Kontiomäkeä, jonka juuri ja juuri ehtii erottaa linjakilvestä. Junassa kolmantena vaununa oleva Dm7 jää tuntemattomaksi.

Kuvausvuonna 1982 Joensuu–Kontiomäki-radalla oli oikeasti kiskobussiliikennettä, joten kohtaus lienee todellisesta tilanteesta. Henkilöliikenne Nurmeksen ja Kontiomäen väliltä lopetettiin vasta 1993, ja lättähattujakin siis kulki vuoteen 1988 asti.

Arvottomissa useimmat paikkakunnat on jätetty nimettömiksi ja nimet ja tunnistettavat symbolit on mahdollisuuksien mukaan rajattu kuvista pois. Niinpä Juurikkalahden kohtauksessakin seisakkeen nimikyltti vain vilahtaa alareunastaan, ja tutkija raapii päätään harmissaan. Mutta tässä tulee siunattu teknologia avuksi: DVD-elokuvaa on mahdollista katsella hidastettuna ja pysäytettynä. Olin tosin jo karttojen ja pysäkkiluetteloiden avulla selvittänyt paikan, mutta lopullinen vahvistus tuli, kun tajusin katsoa kuvassa muutakin kuin Mannen vangitsevia kasvoja. Ja tähän uskallan laittaa kuvakaappauksen:

ithalakkiruuJ
ithalakkiruuJ

Nimi näkyy heijastuksena lätän ikkunoista.

Viimeistä edellinen kohtaus tapahtuu Pariisin pohjoisella rautatieasemalla (1.48.49). Raiteilla näyttää olevan pelkästään sähkömoottorijunia. Manne odottelee. Aikataulujen vieressä oleva kello on ensin 17.57, sitten 18.02 ja 18.15 Manne luovuttaa ja kääntyy pois. Mutta juuri silloin Veera tuleekin. Onkohan juna ollut myöhässä?

Automaattista taidetta

Itäkeskus, metroasema, kameran automaattitaidetta bussi 95:sta

Harrastin tänään työmatkalla yhden käden näppäilyä, sekä muuten vain että erästä toista aihetta varten, josta myöhemmin. Canon Powershot A70 osoitti yllättävää omintakeista luovuutta. Sillä on joskus tapana tuhota kuva häiriöllä, josta esimerkkinä tämä kuva, jota yritin hätäisesti korjailla Gimpillä ja jonka ehdoin tahdoin törkeästi julkaisin. Tänään kamera päätti tehdä taidekuvia puolestani.

Kamera oli viitisen minuuttia päällä, kun odottelin kotiin vievää säkkiä (joka oli myöhässä) ottaakseni kuvan, jolla voisi neuvoa vieraille, mistä laiturista ja minkänumeroinen säkki tuo matkustajan tänne MItäkeskuksen metroasemalta. Ajattelin ottaa puolitaiteellisen kuvan alivalotuksella vastavaloon, mutta kamera pani paremmaksi. Kuva näkyi tällaisena kameran LSD-ruudussa, ja sellaisena se myös tallentui muistikortille. En käsitellyt kuvaa mitenkään, pienensin vain Totuudessa käyttämääni vakiokokoon (pitkän sivun pituus 666 pikseliä, jpeg-pakkaus 80 prosenttia).

Päätös

Päätös Matti Sunellin tarkastusmaksun määrämisestä tekemään oikaisupyyntöön

Hakemus: Matti Sunell on Rautatievirastoon 22.5.2007 saapuneella hakemuksella pyytänyt tarkastusmaksun oikaisua. [referaatti oikaisupyynnön sisällöstä]

Päätös: Tarkastusmaksu on joukkoliikenteen tarkastusmaksulain mukaisesti määrätty ilman asianmukaista matkalippua matkustaneelle matkustajalle, eikä tarkastusmaksua ole syytä kumota.

Perustelut: Matkakorttiin tallentuu tieto kortin käytöstä. Matkakortissa on tieto viimeisimmästä kausilipun käyttötapahtumasta ja kahdesta arvolippuveloituksesta.(arvolipusta)

Matkustaja on itse velvollinen huolehtimaan matkakorttinsa tapahtumista.

Matkakortti tapahtumat voi tarkastaa junan eteisessä olevasta lukijalaitteesta sekä lipunmyyntiosastossa olevalta konduktööriltä.

Joukkoliikenteessä noudatettavassa avorahastuskäytännössä matkustajan on huolehdittava siitä, että hänellä on asianmukainen matkalippu.

Sovelletut lainkohdat: Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta (469/1979) 1§, 8§ ja 10§.

Muutoksenhaku: Tähän päätökseen saa hakea muutosta valittamalla Helsingin hallinto-oikeuteen. Valitusosoitus liitteenä.

Oikaisupyyntö

Minulle määrättiin tarkastusmaksu lähiliikenteen S-junassa 8.5.2007 kello 13.25 Huopalahden ja Leppävaaran välillä. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPGn mukaan minulla oli virheellinen lippu: matkakortissani oli voimassa oleva Helsingin kausilippu, mutta ei maksettua seutumatkaa.

Vaadin maksumääräyksen kumoamista seuraavin perustein:

Oman havaintoni mukaan noustessani Helsingin asemalla junaan kosketin lukulaitteen 2-painiketta oikean käteni keskisormella tai nimettömällä pitäen samalla matkakorttia peukalon ja etusormen avulla lukulaitteen edessä. Laite näytti vihreää valoa ja antoi merkkiäänen. Käsitin maksaneeni seutumatkan, vaikka sitten tarkastuksessa kävikin ilmi, että laite oli rekisteröinyt vain Helsingin kausilipun.

Kuvaamani tekninen suoritus on varsinkin ruuhkaisessa lähijunassa ja kantamusten kera liikuttaessa sen verran monimutkainen ja vaativa, että siinä epäonnistumisesta ei matkustajaa tulisi rangaista. On paljon keskusteltu siitä, että lukulaite veloittaa helposti ylimääräisen matkan pitkästä kosketuksesta tai vahingossa, esimerkiksi junan heilahtaessa, tapahtuvasta toisesta kosketuksesta. Tästä syystä monet matkustajat, minäkin, pyrkivät koskettamaan lukulaitteen painiketta mahdollisimman kevyesti ja lyhyesti.

Matkakortin tiedot voi tarkistaa pitämällä korttia muutamia sekunteja lukulaitteen edessä, tämän toki tiedän ja tästä tarkastaja img_5399-nimmari.JPGkin minulle mainitsi. Miksi matkustaja kuitenkaan aina tekisi näin, jos ei ole syytä epäillä laitteen käytön epäonnistumista? Jos lähtökohdaksi otetaan, että lukulaite ei todennäköisesti rekisteröi matkustajan toimenpiteitä tämän tarkoittamalla tavalla ja tästä syystä kortin tila on aina tarkistettava, joudutaan mahdottomaan tilanteeseen, jossa junan eteiset ruuhkautuvat ja matkanteko hidastuu. Tältä kannalta matkakortti on huononnus verrattuna pahviseen lippuun, josta leiman voi aina tarkistaa.

Esitin lipuntarkastajalle epäilykseni, että oikaisupyynnön mahdollisuus lienee pelkkä muodollisuus: pystyisikö kukaan virastossa oikaisupyyntöjä käsittelevä ymmärtämään tilannetta paremmin kuin paikalla olleet. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPG totesi myös, että kone on lahjomaton. Kone on varmasti lahjomaton, mutta se voi myös olla huonosti suunniteltu ja toiminnassaan epävarma. On kohtuutonta siirtää matkustajille vaivannäkö ja riskit, jotka johtuvat teknisen järjestelmän huonosta toteutuksesta.

Havaintojeni mukaan lipuntarkastajat määräävät maksun aina automaattisesti, jos matkalippua ei ole tai lippu on virheellinen. Minkäänlaista keskustelua tai harkintaa en muista tällaisissa tilanteissa junissa huomanneeni. Tiedän, että korttijärjestelmä on ollut kallis ja kaikki liikenevä, myös tarkastusmaksuista saatava, raha tarvitaan. Onkin mielenkiintoista seurata, onko oikaisumenettelyssä sijaa harkinnalle, vai toimiiko se yhtä ”lahjomattomasti” kuin lipuntarkastajan mainitsema kone.