Pyöräretkelle kannattaa tietenkin lähteä kesän kuumimpana päivänä. Paha olo on taattu, kun on polkenut 114 kilometriä 30 asteen helteessä. Matka tosin jakautui aamu– ja iltaosuuteen (Google-kartat), mikä lievensi hieman vaikutusta.
Kannatan nurmijärveläistymistä: pääsee kai täältä hyväkuntoinen polkija kunnon maantiepyörällä Helsinkiin hyvinkin puolessatoista tunnissa. Kun ajaa sata kilometriä viisi kertaa viikossa, ei muuta urheilua tarvitsekaan. Tietkin näyttävät olevan kunnossa.
Kansanpyöräilijä kohtasi tällaisen maiseman noin 17000:nnen kultaisen auringon kiertoessa. Ei ollut tarkoitus koota panoraamaa, vaan rätkäisin pokkarikameran täysautomaatilla muutaman satunnaisen kerran. Silkkaa ilkeyttäni syötin kuvat Huginille ja sain tehtaan asetuksilla tällaisen.
Tähän maisemaan tulee palattua yhä uudestaan, enkä taida olla ainoa. Edellinen tulkinta parin vuoden takaa on normaalimuotoinen otos, mutta tässä on panoraama. Jäljittelyn kohde on edelleen Panoramiossa muille mallina, ja ehkäpä olen tämän aiheen kanssa itsekin kahden vuoden päästä sillä tasolla, että voin laittaa seuraavan versioni esiin laatufoorumille.
Esikuvassa on vasemman rannan rajauksella saatu aikaan hauska illuusio luonnontilaisesta rantametsästä. Samoin oikean alanurkan koiranputket lisäävät erämaista vaikutelmaa ja tasapainottavat laajaa vesipintaa. Tästä versiosta tuli vesivaltainen, ja padon aita on jätetty tarkoituksella näkyviin. Pääkohde valitettavasti ylivalottui, ja sitä on tässä koetettu nappuloita vääntelemällä pelastaa.
Kiinnittikö muuten kukaan huomiota siihen, että poistin edellisestä omasta versiostani Teppanan kerrostalot? Se oli ensimmäisiä retusointiharjoituksiani fotarilla. Jos Juha olisi tehnyt saman tempun, olisi Teppana saatu tyystin asumattomaksi.
Hugin on jälleen kehittynyt, ja tämä kuva tuli ihan itsestään oletusasetuksilla.
Kuopion veturitallin edessä seisoi Dv12 numero 2619 maalattuna VR:n uusin hailakoin vihreävalkoisin värein. Tähänkö on tultu? Tämän klassisen veturisarjan väritys on pysynyt samanlaisena kohta viisikymmentä vuotta. Kuka brändikonsultti on saanut syötettyä VR:lle sen kaamean idean, että koko kaluston pitää olla samanväristä? Tämä tapaus on naurettava anakronismi! Toivon näille pelleilijöille pikaista luonnollista poistumaa.
Onko VR:llä liikaa rahaa? Tarvitseeko VR viherpesua? Näinkö saadaan junat kulkemaan aikataulussaan?
Vedän kahvit yleensä Kouvolan pohjoispuolella. Parhaat järvimaisemat ovat Kouvolan ja Mäntyharjun välillä, tosin pusikoituminen on tukkinut näkymiä monin paikoin. Jonkun mielestä rautatien naamioituminen lehvistön suojaan voi olla hyvä asia, mutta junakuvaajat ja matkustajat ovat toista mieltä.
Vuohijärvellä on ensimmäinen iso järvenselkä, Kirjokivessä sokkeloiset vesistöt avautuvat itään päin. Sitten tulee Hillosensalmen tunneli ja asema. Lännessä on yhä Vuohijärven selkä, ja sitten tulee idän puolella heti tämä kallio vastarannalla. Tämä maisema on Repoveden kansallispuistoa, ja jonkin matkan päässä sijaitsee Olhavanvuori, Suomen virallinen kiipeilykallio.
Mikä on tuo suriseva g-sävel, joka kuuluu lähestyvän Mustikkamäen ja kirkonkylän suunnalta? Onko se pommikonelaivue, joka lentää käymälän yli? Ei, vaan Finnairin Airbus A340, joka lentää Kontulan yli.
Surina voimistuu nopeasti. Muutamassa sekunnissa kone on suoraan yläpuolella, sävel laskeutuu kokoaskelen ja sitten suriseva ääni vaihtuukin puhalluksen kohinaan. Kohina voimistuu vielä hieman ja häipyy sitten hitaasti väreillen.
Neljän moottorin sointi on juhlallista kuunneltavaa verrattuna ärsyttävästi uliseviin kaksimoottorisiin pikkubusseihin, noihin ilmojen Toyota Corolloihin. Kaikkein täyteläisin klangi on kuitenkin kolmimoottorisessa MD-11:ssä, jota tapaa enää rahtikoneena. Ilmeisesti ison pyrstömoottorin ansiosta siinä on mitä muhevimmat bassot. Kaksimoottorisista melko jykevästi soi Boeing 757 isoine moottoreineen (ja varmasti myös 767 ja 777, mutta niitä en ole päässyt kuulemaan alhaalta).
Kun usea samanlainen äänilähde soi samalla sävelkorkeudella, tuloksena on niin sanottu chorus-ilmiö, joka tekee soinnista rikkaan ja täyteläisen. Tämä johtuu pienen pienistä eroista sävelkorkeudessa ja ääniaaltojen keskinäisissä vaiheissa (eri lähteiden äänet saapuvat korvaan hieman eri kohdassa värähtelysykliään). Tämän ilmiön hyväksikäyttöön perustuu se, että orkesterissa on monta viulua soittamassa samaa säveltä, tai se, että Michael Tretow äänitti eräiden laulajattarien osuudet levylle useaan kertaan päällekkäin.
Lentokoneiden tapauksessa ääntä moduloivat lisäksi väreilevät ja virtailevat ilmakerrokset, ja tällöin voidaankin usein puhua flanger-efektistä.
LS-10-taskuäänittimen mikrofonit eivät valitettavasti kyenneet nappaamaan syvimpiä bassoja. Jahka saadaan kunnon mikit takaisin studiosta, selvitetään lentoasemalta koneiden noususuunta, pystytetään stereopari pihalle, pelotellaan räkättirastaat loitolle ja ruvetaan levyttämään.
Helsingin kaupunki pitää huolta liikuntapaikkojensa turvallisuudesta. Kontulan Rintinpolun koulun kenttää valaistaan juhannuksen aatonaattona kello 23*, jotta kentällä parveilevat lukuisat palloilijat näkevät minne potkivat eivätkä loukkaa itseänsä ja muita.
Totuudessa ei ole viime aikoina arvuuteltu. Muinoin soitettiin outoja ambiensseja, mutta kuva-arvoituksia ei liene koskaan ollut.
Kuvat ovat kahdesta vuonna 1975 ilmestyneestä filmistä. Onkohan jompi kumpi ottanut vaikutteita, vai oliko tämä yleisempikin muoti tuolloin?
Lisäys 27.6.: Vai olisikohan sittenkin yhteinen alkuperä yhdeksää vuotta aikaisemmassa jumalansanassa?
Love and DeathMamma Mia
Lisäys 29.9.2024: Kun asia tuli sattumoisin keskustelussa esille, palaan siihen peräti kolmentoista vuoden jälkeen. Vastaukset alkuperäisen jutun kysymyksiin on piilotettu artikkelin asiasanoihin, mutta jos niitä ei tule lukeneeksi, juttu jää ilman kohtalaisen laajaa elokuvasivistystä käsittämättömäksi.
Mustavalkoinen otsikkokuva on Ingmar Bergmanin vuoden 1966 elokuvasta Persona. Kuvaaja Sven Nyqvistin sommitelmassa Liv Ullmannin profiili puolittain peittää kohti kameraa katsovan Bibi Anderssonin. Kuvaa jäljittelivät myöhemmin Woody Allen ja hänen kuvaajansa Ghislain Cloquet elokuvassa Love and Death (suomeksi Sota ja rakkaus, 1975). Kuvassa ovat Jessica Harper ja Diane Keaton.
Myös Abban musiikkivideoiden ohjaaja Lasse Hallström suosi samaa asetelmaa. Viimeinen kuva on ruutu Mamma Mian videosta niin ikään vuodelta 1975. Profiilissa on Agnetha Fältskog ja kohti katsoo Annifrid Lyngstad.
Radiossa alkoi viikko sitten elektronisen musiikin historia Avaruusromun jäljillä. Suosittelen sitä jyrkästi kaikille. Jukka Mikkola on koonnut kolmeentoista tunnin pituiseen ohjelmaan elektronisen musiikin merkittäviä teoksia viisikymmenluvun alusta tähän päivään.
Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.
Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.
Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.
Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max MathewsinBicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.
Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.
On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.
Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.
Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.
Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.
Aloitin sähköpostin käytön joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa ehkä Pinellä tai jollakin toisella Unixin tekstipäätteessä toimivalla ohjelmalla. Meiliohjelmat olivat jo tuolloin perusominaisuuksiltaan valmiita: postien luku sujui yhtä näppäintä painamalla, ja kun opetteli muutaman muun näppäinkomennon käytön uuden viestin kirjoittamista, viestiin vastaamista, sen poistamista ja arkistoimista varten, homma toimi. Hiireen ei tarvinnut koskea, ohjelma ei näyttänyt animaatioita eikä soitellut joutavia ääniä.
Sitten tulivat graafiset käyttöliittymät, valmistajat rupesivat tekemään ohjelmistaan hienon näköisiä ja sotkivat perustoiminnallisuuden uusilla persoonallisilla ja luovilla ominaisuuksilla. Käytin 90-luvulla Linuxissa Kmailia, joka oli muistaakseni ihan hyvä, ja jonkin aikaa Microsoftinkin vastaavaa tuotetta, joka sekin taisi olla ihan käyttökelpoinen.
Vaikeudet alkoivat siirryttyäni Applen tuotteisiin tämän vuosisadan alussa. Apple on tehnyt merkittävää ja monin osin hienoa työtä kehittämällä yksinkertaisesti toimivia ja intuitiivisia ohjelmia, joilla saa työt tehdyksi ja joiden kanssa aikaa ei tuhlaudu säätämiseen ja komputoinnin opiskeluun. Mutta sähköpostiohjelmalla Apple on onnistunut tekemään suurta kiusaa.
Applen pahin rikos ihmisyyttä vastaan on hiiripakko. Hiiri kuuluu visuaalisiin töihin – eiväthän monet graafiset asiat olisi ilman hiirtä lainkaan mahdollisia – mutta arkirutiineissa kuten sähköpostissa ja kaikenlaisessa kirjoittamisessa hiiri on perkeleestä.
Sähköpostiohjelman tulee toimia niin, että uudet viestit luetaan välilyöntiä näppäilemällä, viestiin vastataan r-näppäimellä, uuden viestin kirjoittaminen aloitetaan n-näppäimellä, viesti arkistoidaan a:lla, tuhotaan d:llä ja niin edelleen.
Olen viime vuodet vaihdellut Applen Mailin ja Thunderbirdin välillä. Mailin etu on sen synkronoituminen Applen osoitekirjan ja kalenterin kanssa. Thunderbird toimii taas paremmin sähköpostiohjelman tapaan. Thunderbirdissä on edelleen vakavia puutteita esimerkiksi tietojen hakemisessa arkistoiduista viesteistä. Mail on tehtaan asetuksilla käyttökelvoton, mutta muutamilla säädöillä sen saa toimimaan lähes normaalin meiliohjelman tapaan.
Quotefix-lisäosalla korjataan top-posting-virhetoiminta. Luomalla älykäs postilaatikko lukemattomille viesteille voidaan uudet viestit lukea hiireen koskematta. Ja tänään selvisi myös yksi tärkeä ominaisuus, joka Mailissa on mutta jonka Apple on onnistunut vuosien ajan pimittämään.
Käytän nimittäin mielelläni työ- ja siviiliviesteissäni eri lähettäjäosoitteita. Näin eri osoitteet ovat vain asiaankuuluvien ihmisten tiedossa, ja viestien lajittelu on helppoa osoitteiden perusteella. Thunderbirdissä on voinut jo kauan käyttää valinnaista lähettäjäosoitetta riippumatta siitä, miltä tililtä viesti lähetetään. Näin voi tehdä myös Mailissa.
Eri lähettäjäosoitteet kirjoitetaan pilkuilla erotettuna asetuksiin:
Asetukset: lähettäjän osoite
Uutta viestiä kirjoitettaessa lähettäjä valitaan valikosta (tähän tarvitaan hiirtä):
Uusi viesti: lähettäjän osoite
Apple sai pisteen. Nykyään käytän taas toiveikkaana Mailia ja odottelen, saisiko Apple seuraavassa käyttöjärjestelmäversiossa Mailin taas hieman lähemmäksi normaalia sähköpostiohjelmaa. Ehkä eläkepäivilläni pääsen käyttämään Applen valmistamaa meiliohjelmaa, joka on saavuttanut käytettävyydessään 1990-luvun tason.
